torstai 27. joulukuuta 2007

Joulu ja tarinat

On kulunut monta päivää vieraisilla. Niin, vaikka olenkin yöpynyt kahdessa talossa, jotka ovat tämän kodin jälkeen eniten koteja. Ainoat kodit, joihin minulla on avaimet. Mutta minä en enää asu niissä taloissa. Vaikka se olen minä joka lapsuudenkotiini menee, hyvin nopeasti siellä alkaa asua se tyttö, joka vietti siellä lapsuutensa ja nuoruutensa. Enkä minä enää ole se tyttö.

Sen tytön ympärillä on muurit, vaikka niitä tuskin näkee, ja lisäksi tyttö kasvattaa piikkistä mutta kaunista ruusuköynnöstä niiden ympärille. Tyttö kasvattaa, koska muurit ei ole hänen itsensä rakentamat eikä hän pidä niistä. Mutta hän ei mahda niille mitään, siihen hän on aivan liian pieni ja heikko. Niinpä tyttö tyytyy ruusujen kasvatukseen, ja hän onkin siinä taitava. Hän on hyvin monissa asioissa taitava. Se näyttää ystävien äitien mielestä hyvältä. Mutta muurien yli ei näe, niiden läpi ei tuule eikä niiden lähellä voi oikein hengittääkään. Muurien ulkopuolella kasvavat kukat kukoistavat, mutta sisäpuolelle jäävät eivät saa valoa, vettä eivätkä ravinteita. Ne pysyvät hengissä, mutta niiden terälehdet ovat haaleat ja lehdet harvat ja kellertävät. Tyttö yrittää keskittyä ulkopuolella kasvaviin, terhakoihin ruusuihin, jotka näyttävät juuri niin kukoistavilta kuin pitää. Välillä hän onnistuukin, ja pysyy reippaana ja iloisena pitkän aikaa. Sitten hän kuitenkin muistaa kituvat ruusut, ja lannistuu. Sitä on niin vaikea selittää, kun muut näkevät vain loistoa.

Minusta tuntuu, että olen ollut lahjapaketti perheen nurkassa. Paketin päällä on kaunis, suuri rusetti, ja minä sen sisällä odotan, ja odotan, että joku tulisi ja nykäisisi oikeasta nauhasta, ja rusetti aukeaisi ja minä pääsisin esiin. Mutta kukaan ei ole tullut, kukaan ei ole nykäissyt riittävän kovasti. Minä olen välillä tempoillut kääreideni sisällä, mutta mitä enemmän aikaa on kulunut, sitä tiukemmaksi rusetti on käynyt. Ja sitä suuremmaksi vastuu sille, joka tulee lähelleni ja jonka näen mahdollisena nauhojen avaajana. Olen kyllä jo ymmärtänyt sen vastuun liian suureksi kenellekään toiselle; toisethan ovat omien solmujensa kimpussa. Niinpä minä avaan itse oman rusettini, mutta kääreiden alta se on vaikeaa ja vie aikaa.

Jälkimmäisen tarinan minä kerroin siskolle joulusaunassa. Ja paljon muutakin, mitä perhe, joulu ja aamuinen joogaharjoitus toivat mieleeni, sellaisia asioita, joita en voinut vain pitää sisälläni. Pelastaessani oman mieleni melkein pilasin siskoni joulun, koska ei ole kivaa kuunnella ikäviä ajatuksia omista vanhemmistaan. En tunne syyllisyyttä, koska sisko vaikutti iloiselta. Emme ehtineet puhua enempää.

Lähes viikon vierailuputki sai minut etäälle itsestäni. Rauhoittuminen on vaikeaa. Syön huvikseni ja saan patistaa itseäni joogaamaan, vaikka keho on jäykkä ja henki ahdas. Huomenna on lähtö taas melkein viikon matkalle. Mietin, kuinka saan säilytettyä mieleni hyvänä, rauhallisena, omanani.

torstai 20. joulukuuta 2007

Onnen tapaista

Minun sisältäni nousee tunne: kaikki on hyvin. Täällä yksinollessani ja vaikka vähän levottomanakin tunnen sen, voitonriemuisena, ettei mikään oikeastaan voi tuhota minua. Se ei tietenkään tarkoita ettei mikään voisi satuttaa minua, mutta tunnen itseni jollakin tasolla vahvemmaksi kuin vuosiin, eläväksi. Tuntuu, että jokin sellainen mitä minussa on ollut, joskus lapsena, ehkä peruskoulussa, on tulossa takaisin. Tämä vuosi on ollut erinomainen vuosi. Haasteita täynnä, mutta voi miten hyvä. Olen alkanut elää. Olen puhjennut kukkaan. Ystävän mukaan on poikia, niitä kouluaikojen huomaamattomia, jotka 24-vuotiaana puhkeavat kukkaan, sammakoista prinsseiksi. Minä voisin olla sellainen tyttö. Eikä 24 oikeastaan ole ollenkaan korkea ikä puhjeta kukkaan. Sitä paitsi kukkaan puhkeaminen on niin vapauttavaa että se kannattaa vielä mummuiässäkin. (Vaikka vähän pelottaa, että se kaikki katoaa kun sen näin julistaa.)

Liekö ajatukseni joogakirjasta vai joogasta yleensä, mutta tunnen joka tapauksessa niin, että minä oikeastaan koko ajan vain harjoittelen. Vähän mietin sitä tavoitettani, yleensähän harjoittelua motivoi jokin päämäärä. Ei se ihan valaistuminenkaan minulla ole... Kai jokin hyvää ja onnellista ja eettistä kohti meneminen. Elämän näkeminen harjoitteluna on minulle ihan uutta, olen elänyt niin tosikkomaisesti, juuri parhaillaan tekemääni asiaan kaiken uskoni valaen. Ja silloin kaikkiin - jopa järjettömän pieniin, kuten vaikka pastamerkin valintaan - liittyy liian helposti liian suuri stressi. Vasta nyt aavistan, mitä tarkoittaa asettaa asiat oikeisiin mittasuhteisiin, tai miten ei se ole niin vakavaa -lausahdus voi olla totta eikä vain asian maton alle lakaisua, välinpitämättömyyttä.

Tulee perhejoulu, johon aioin olla osallistumatta, mutta päätettyäni että voisin olla osallistumatta osallistumisesta tulikin minulle aito vaihtoehto, ja nyt tuntuu, että haluan osallistua siihen. Otan senkin harjoituksena olla ihmisten kanssa, harjoituksena suhtautua vanhempiini ja heidän suhteeseensa, harjoituksena antaa ja saada lahjoja, harjoituksena olla oma itseni... Tuo harjoitus-aspekti tekee tilanteista innostavia, vastakohtana ahdistavuudelle, joka syntyy siitä, että tilanteesta ja itsestään siinä odottaa jotakin tiettyä, kai sitten jonkinlaista täydellisyyttä. Vaikka hyvät hyssykät olenhan jo pitkään tiennyt ettei mitään täydellistä ole olemassa, on vain odotuksia ja erilaisuutta, jotka harvoin kohtaavat. Mutta tunne laahaa aina jonkin matkaa ajatusten perässä (ja tunnejälkien voimakkuudesta ja merkittävyydestä ja myös halukkuudesta irtautua niistä riippuu, kuinka nopeasti ajatukset ja tuntemukset yhdistyvät toimivaksi tahdoksi).

maanantai 10. joulukuuta 2007

Minä luulin, osa 2

Minä luulin, että ihmiset ovat täydellisen varmoja. Minä olen luullut, että vain sellaisia asioita saa tehdä, joista on ehdottoman varma. Erityisesti sellaisia asioita, jotka koskevat myös joitakin toisia ihmisiä. Silloin pitäisi alusta saakka tietää, mikä on oikein ja mikä väärin, mistä nauttii ja mistä kärsii, mikä on itselle ja toisille parasta. Muuten voi tapahtua jotakin kamalaa, jota ei mitenkään voi korjata.

Luulin pitkään, että parisuhteiden tulisi olla sellaisia. Luulin, että puoliskoilla on jokin ehdoton varmuus, jonka avulla he tietävät milloin suhde tulee aloittaa, milloin ollaan onnellisia, milloin on sopivaa ja turvallista riidellä ja milloin aika muuttaa yhteen erota mennä naimisiin tehdä lapsi, mitä vain. Luulin että se pitää vain tietää, se pitää tietää heti, siinä ei saa epäröidä, ja ennen kaikkea luulin, että kaikilla muilla vain on sellainen punainen lanka jota he seuraavat. Muiden asiat nimittäin tuntuvat ratkeavan aina niin kuin niiden pitää ratketa, kun taas omat ratkaisuni ovat enemmän tai vähemmän vääriä tai pakon sanelemia.

Sitten minä ymmärsin, että muut ihmiset sietävät epävarmuutta. Heillä vain on jokin ranka, turvaverkko, voima, joka kannattelee heitä epävarmuudessa. He tietävät, että joskus asiat ovat kehnommin kuin muulloin, mutta ajan myötä asiat ratkeavat. Niin, pitkään luulin, että koska minä olen niin perinpohjainen ja rehellinen, minä en voi olla epävarmuudessa koska silloin automaattisesti teen väärin, valehtelen. Ajattelin, että minulta tuo turvaverkko puuttuu, ja siksi minun pitää olla erityisen varovainen ja erityisen tarkka sille, mitä vaistoni sanoo. Ja kun vaistoni epäröi, luulin sen sanovan: "Peräänny! Teet väärin!"

Minä luulin että epävarmuus on heikkoutta, luulin että epävarma ihminen on ainakin epäillyttävä, jos ei suorastaan huono. Ja kun oma epävarmuuteni heijastuu muista, olen ratketa liitoksistani, kadota ajasta ja paikasta ja hukkua pelkooni. Sillä silloin minä en ole se, mitä minä olen yrittänyt olla, silloin minä olen vajavainen, ja se on vaikea hyväksyä, edelleen, vaikka se on selvintä mitä on.

Nyt minä yritän kestää epävarmuutta. Eihän ole varmuutta monistakaan asioista, varsinkaan uusista ja mullistavista. Yritän uskoa, että minä voin vaikuttaa siihen, mitä minulle tapahtuu. Yritän uskoa, että useimmat asiat voidaan korjata puhumalla. Ja että mikään, mitä tapahtuu, ei oikeastaan ole sellaista, että maailma kaatuisi. Yritän muistaa, että minun on lakattava vaatimasta varmuutta elämisen ehdoksi. Muuten en voi kohdata mitään uutta, muuten en voi elää. On hyväksyttävä, että vaikeita asioita ei voi ratkaista heti, ja on uskallettava kohdata elämä myös epätäydellisenä. On annettava aikaa ja tilaa, annettava mahdollisuus hengittää. Itselle ja muille.

perjantai 7. joulukuuta 2007

Pyrkimyksiä onneen

Kahden kuukauden likipitäen seesteisyys katosi kuin seinään. Pitkään aikaan ei tapahtunut mitään, ja sitten vaikka mitä. Tapahtumat kasautuvat, ihmiset kasautuvat, elämä kasautuu. Tapasin pitkästä aikaa M:n. Hän oli ihanampi kuin koskaan, samanlainen ja ihana, kaunis kuin mikä ja ymmärsi täydelleen. Miten paljon sellaisia ihmisiä on olemassa? Ei montaa, minäpä kerron, ei montaa.

Ja sitten en kuitenkaan saa olla hänen kanssaan. Sen sijaan olemme molemmat tahoillamme yksin. Vaikka en tiedä, osaisinko minäkään vielä olla onnellinen. Haluaisin kovasti yrittää. Mutta en tiedä voiko se enää onnistua saman pojan kanssa jos ei aikaisemminkaan. Oikeastaan olen pessimistinen sen suhteen. Mutta se on surullista, koska sellaisia ihmisiä on niin äärimmäisen vähän, joiden seuraan vain humpsahtaa kuin kotiinsa, ja sitä paitsi, rakkaus kuuluu minulle jo. Kunpa en enää ihastuisi niihin, jotka pelkäävät. (Kunpa en enää pelkäisi.)

Olen yrittänyt ajatella sitä, että minä en ole tunteeni tai ihmissuhteeni. Minä olen jotakin syvempää, kohtuullisen muuttumatonta (tai ainakin hitaasti muuttuvaa), jotakin ytimekästä, minä, joka tuntee ne tunteet ja tapaa niitä ihmisiä. Siis, vaikka ihmisiä tulee ja menee, minä en muutu vaan säilyn arvokkaana, yhtä ihanana vaikkei kukaan sitä sanoisi, kaikkena sinä mitä olen niiden ihmisten kanssa jotka olen kohdannut. Ja että itse elämä ei muutu minun tunteideni tai kenenkään muiden tunteiden mukana, vaan jatkuu, soljuu, kulkee eteenpäin, ja sen suuruuden edessä on hyväksyttävä sellaiset asiat, joille ei voi tehdä mitään. Ne ovat hyviä ajatuksia. Sillä minä olen ollut kova takertumaan tunteisiin. Mutta niiden pitää antaa mennä jotta voi tuntea uusia tunteita. Sekä hyvien että pahojen tunteiden.

Ja kyllä minä tiedän millainen onni on ollut tavata M ylipäätään. On vapauttavaa tietää, että on olemassa ihminen, jonka mielestä minä ajattelen aivan oikein, ja jolle minä olen yksi niistä harvalukuisista hyvistä. Jonka ajatukset ja ongelmat ja vitsit ovat sopivia, ja jonka seurassa voi sanoa juuri sen mitä haluaa pelkäämättä lainkaan olevansa kummallinen. Ja sekin on mukavaa, että minä ehkä olen tehnyt hänelle hyvää. Oikeastaan olen varma että olen. Mutta kaikkea ei toinen ihminen voi tehdä toisen puolesta. Esimerkiksi tulla onnelliseksi.

maanantai 3. joulukuuta 2007

Uneksijan aikakausi

Minä olen täällä enkä kuitenkaan ole. Ilman kirjoittamista tai piirtämistä, maalaamista, en ole missään, mitään. Minun sisäisyyteni ei tule ulos enkä minä silloin elä enkä hengitä, silloin minä kuljen silmät kiinni suossa kiveltä kivelle, mättäältä mättäälle, ja hillat sillä suolla ovat haaleita ja kuivuneita. Minä suljen silmäni että minä näkisin selkeämmin. Minä tahtoisin nukkua, jotta uneksisin totuuden. Minä pysähdyn, jotta pääsisin liikkeelle. Minä olen paradoksi, eikä se minua haittaa, muista en tiedä. Ehkä muutkin ovat, mutta pitävät sen kansiensa alla piilossa.

Nyt minä myös janoan tietoa. Pursuan aitoa kiinnostusta, mutta en osaa rauhoittua niin, että ottaisin selvää. En osaa ottaa aikaa, olen nyt järjestänyt toisin. Elämän järjestämistä on opeteltava pitkään ja hartaasti, jokainen suunta kantapään kautta. Enkä minä tarkoita tuntiaikatauluja, vaan sellaista järjestämistä, jossa tyhjää on riittävästi. Ja eri asia on tyhjä aika tämän hetken asioiden sulatteluun ja sitten aika suurten asioiden sulatteluun. Jälkimmäiseen tarvitaan nimittäin päiviä, useita kiireettömiä päiviä, kokonainen aikakausi, jolloin pakkoja ei ole, eikä ihmisiäkään juurikaan. Kun tulee päivä, jolle en ole valmistellut mitään tekemistä, ja alan hätäillä, tiedän, että olen tyhjän tilan tarpeessa.

Miten näistä lähtökohdista voi mennä työelämään? Miten sopeutuu yhteiskuntaan joka liikkuu ja liikkuu ja liikkuu? Miten sen kertoo ymmärrettävästi, että ei jaksa vaan tarvitsee nyt vain tyhjää? Miten pysyy niin vahvana ja varmana, että ei toimi itseään vastaan, vaikka koko maailma toimisi toisin?

maanantai 26. marraskuuta 2007

On tilanteita

Usein on vaikeaa olla todella läsnä, rauhassa tässä hetkessä. Olen ilmeisesti niin tottunut tekemään minulta odotettuja asioita - tai itse asiassa niitä, joita olen luullut minulta odotettavan - ja tekemään sitä mitä muutkin, että paikallaan oleminen vain itsensä, ajatustensa ja tämän hetken kanssa on muodostunut hankalaksi. (Oikeastaan luulen että aika suuri osa ihmisistä tuntee jossain määrin niin eikä koskaan ymmärrä tehdä sille mitään.) Se on surullista. En halua enää paeta tätä hetkeä, koska se on ainoa hetki, jossa voin tuntea, antaa ja vastaanottaa, tehdä valintoja, oppia. Menneisyyttä ja tulevaisuutta voin tarkastella vain suhteessa tähän hetkeen.

Luulen päässeeni tuosta toisten ihmisten tahtojen äärimmäisen herkästä kuuntelemisesta ja toisten elämäntapojen matkimisesta. En vain tee asioita, joista en ole kiinnostunut tai jotka aiheuttavat minulle ärsytystä. Ja kun joudun tekemään kompromisseja, elänhän yhteiskunnassa ja yhteisöissä, yritän motivoida tilanteet itselleni mahdollisimman hyvin. Se edellyttää kyllä sitä, että minulla on aikaa varautua noihin pakollisiin tilanteisiin. Mitään spontaaniutta minulta on turha odottaa nyt - en tiedä kannattaako koskaan. Minä vain en pidä yllätyksistä, minä pidän turvallisuudesta.

Alkoholittomuus on auttanut tuossa tilanteisiin menemisessä. Minä sopeudun hitaasti sosiaalisiin tilanteisiin, se on vain hyväksyttävä, mutta minä tahdon kokea ne tilanteet kirkkaina. Jos humallun, turvaton tilanne muuttuu näennäisen turvalliseksi ja kotoisaksi liian nopeasti. Tapahtuu asioita, tapahtuu ihmisiä, tapahtuu liikaa, jotta se voisi olla ollenkaan totta. On liikaa ihmisiä ja liian nopeita tilanteen vaihtoja, liikaa aivojen hämärää ja toisaalta maailman räikeyttä, liikaa tullakseen tutuksi, ja jos ei se kaikki tule tutuksi, ei minulle jää mitään muistoja. Ja muistot ovat tärkeitä: en oikein tiedä miksi hankkia kokemuksia ilman tunnejälkiä.

Toisten seuraamisen lakkaaminen ei tarkoita kuitenkaan ihan samaa kuin oman elämän löytäminen. Se on ehdoton edellytys sille, mutta siinä välissä on vähän tyhjää tilaa, jonka täyttymistä ei voi odottaa, koska sen täytyy antaa täyttyä omalla painollaan, omassa tahdissa, minusta itsestäni. Niin kuin useimpien ihmisten elämät ovat alusta saakka täyttyneet. Siinä tyhjässä tilassa täytyy opetella rauhassa oloa ja itsensä katsomista. Nyt minä jo uskallan, mutta en aina muista. Kiihtyvään rytmiin on niin helppo mennä mukaan: tottumuksesta, muiden perässä. Mutta odotan kovasti, millaisia toiveita ja intohimoja minusta nousee.

Ehkä joskus tunnen taas turvaa niin, että on mukava humaltua, mukava tavata ihmisiä, niin ettei ihmisjoukot pelota, ja ettei tarvitse yhtään olla sellainen kuin ei ole, sellainen josta kotiin palattua joutuu pitkään palautumaan omaksi itsekseen. Oikeastaan uskon että tunnen vielä niin. Muuten en osaisi kirjoittaa siitä.

sunnuntai 11. marraskuuta 2007

Läsnä

Sanotaan, että ne ihmiset kiinnittyvät paikkoihin, jotka eivät osaa kiinnittyä ihmisiin. Pelästyin. Osui ja upposi. Niin paljon kun olen omasta kodistani puhunut: omasta rauhasta, omista ihmisistä, omista tavaroista, omasta tunnelmasta. Se kaikki on tärkeää ja se kaikki on ollut välttämätöntä, mutta nyt huomaan, että se riittää vain alkuun, ei pidemmälle. Koti on oltava, mutta on oltava myös ihmisiä. On kai uskottava, että siinä suhteessa olen kuin muutkin: sosiaalinen eläin. Ettei eristäytyminen tee minullekaan hyvää, että minäkin tarvitsen rakastavaa, hyväksyvää läsnäoloa. Ja paitsi tarvitsen, olen myös kykenevä siihen. Että olen menossa sitä kohti!

On nimittäin poikkeuksellista, että teen koulutöitä ja haluaisin jonkun olevan samassa huoneessa kanssani, tai ehkä se on jo liikaa, mutta samassa asunnossa. Haluaisin vain seuraa, läsnäoloa. Se tuntuu mukavalta. Viime viikkoina olen ollut onneton, ja olen miettinyt ja purkanut sen syitä. Toivon, että tämä läsnäolon kaipuu ei ole "vain" syklinen kontrasti menneelle pahalle ololleni, joka toistuu taas ja taas, vaan että olen oikeasti oppinut jotakin, tullut lähemmäksi itseäni ja muita ja maailmaa.

Sillä sen tiedän, että tänään olen osa maailmaa. Ja kyllä, joogalla on osuutensa asiaan.

keskiviikko 7. marraskuuta 2007

Marraskuu, niinpä niin

Marraskuu vain tuntuu vaikeammalta. Mustemmalta, merkityksettömämmältä, lohduttomammalta. Kesän lämpö ei enää tunnu, mutta mieleni ihmettelee, minne kaikki kesäinen keveys katosi. Eikä vielä ole oikein aika odottaa jouluakaan, enkä oikein tiedä, mitä siltä odotankaan. Onko siinäkään keveyttä? Keveyttä tuntuu olevan vain kesässä, alkaen toukokuusta ja päättyen syyskuuhun.

Täytynee oppia keventämään muita vuodenaikoja, tai sitten rakastamaan myös talven raskautta. Tai ehkä se tekeekin kesästä niin keveän. Haluaisin kuitenkin oppia rakastamaan jokaista vuodenaikaa (tai itseäni jokaisena vuodenaikana, voiko niitä erottaa). Olemaan tyyni ja hyväksyvä kaikista kuukausista sellaisena kuin ne ovat. Ehkä jooga auttaa, tässäkin. Sen täytyy auttaa. On kylläkin onni, että tänään satoi lunta. Valkea maisema on lohdullinen ja kaunis.

keskiviikko 31. lokakuuta 2007

Joulukortit

Olen viimeisinä vuosina laistanut joulukorttien lähettämisen tyystin. En ole jaksanut, ei ole kiinnostanut. Olen antanut lahjat parhaille, läheisimmille, tärkeimmille, ja myös joillekin pakollisille. Ja korttien tekeminen ja kirjoittaminen on tuntunut väkinäiseltä - toisin kuin joskus kouluaikoina, kun kirjoittelin pitkään ennen joulua listoja kortinsaajista ja lahjansaajista. Enkä tehnyt sitä pakolla vaan ilolla.

Nyt hyväsydämisyys on palaamassa: haluan, että minulle tärkeät ihmiset saavat minulta osoituksen siitä, että ajattelen heitä, pidän heistä, että he ovat minulle tärkeitä. Ja jos en muulloin sitä muista tai osaa osoittaa, teen sen jouluna, koska joulu on rakkauden juhla, olkoonkin että nykyisin olen sitä mieltä, että ne rakkaat saa valita. (Mutta valinnan pitää olla harkittu, ei äkkipikainen ja perusteeton.) Niille rakkaille minä lähetän joulukortit, joihin kirjoitan kaiken kauniin, mitä niistä ihmisistä ajattelen ja mitä hyvää heille haluan.

On hieman kummallista, että tämä ajatus tulvi sydämeeni nyt, kun viime viikolla päätin etten mene kotiin jouluksi, että olen aikuinen ja vietän oman jouluni jos niin tahdon. Ehkä on niin (tämä taitaa olla Sinkkuelämää-filosofiaa), että tapoja, päätöksiä, sääntöjä on tehtävä, jotta tietäisi miten elää, mutta ne on pyörrettävä kun huomaa, että haluaakin elää toisella tavalla. Katsotaan.

Kaikesta tästä kuuluu kiitos myös Veloenalle, joka puhui joulukorttirimssuista ja sanoi niin hirveän viisaasti teoista, niiden tuloksista ja tuloksettomuudesta sekä vaikutuksista itseen ja muihin.

sunnuntai 28. lokakuuta 2007

Suuressa kaupungissa

Vietin viikonlopun suuressa kaupungissa, ja se suuri kaupunki näyttäytyi hyvänä, kerta kaikkiaan hyvänä ehkä parempana kuin koskaan ennen. Ei jännitystä, ei stressiä, ei alati painavaa huonommuuden tunnetta eikä velvollisuustapaamisten painetta. Päätin vain olla tapaamatta sellaisia ihmisiä, joiden tapaaminen on nyt liian jännittävää ja kuormittavaa, joiden tapaaminen aiheuttaa stressiä ennen ja jälkeen, eikä itse tapaamisesta jää mieleen oikein muuta kuin että se on ohi ja että saa kertoa taas toisille suorittaneensa tapaamisen sen ja sen kanssa. Muodollisesti hyvää, mutta ei sydämen hyvää. Jätin sellaiset tapaamiset ja tapasin niitä joita sydämestäni halusin tavata ja haluan taas tavata, ja kävin juhlissa joihin olin tervetullut ja tapasin ihmisiä joille olin tasavertainen ihminen, ja tärkeä ihminen.

Ja nyt kun viikonloppuinen monien ihmisten tapaaminen ja monissa paikoissa käyminen on ohi, olen kotona, olen rauhassa, olen yksin, olen täällä enkä ikävöi toisiin paikkoihin, mutta ikävöin jokaista tapaamaani ihmistä, olen täällä enkä tiedä mitä tehdä, ja ikävöin heidän kaikkien seuraansa ja olen surullinen etten ole nyt kenenkään lähellä. Olen väsynyt ja hiljainen toisaalta yksinolosta, toisaalta hiljainen siitä kaikesta seurallisuudesta. Mutta, ilmeisesti, sanon tämän toiveikkaasti, olen matkalla ihmisiä päin.

keskiviikko 24. lokakuuta 2007

Erakkoudesta ja yhteisöistä

Tuntuu, että olen kaikkien yhteisöjen ulkopuolella. Ainakin kaikkien sellaisten, joissa olisi trendikästä olla, joissa kannattaisi olla, joissa oleminen olisi hyödyllistä, joissa olemisesta olisi etua. Minusta on aina tuntunut siltä, että suurimpaan osaan yhteisöistä juuri minulla ei ole mitään asiaa. Minun juttuni eivät ole juuri niitä yhteisöjä kiinnostavia, jokainen yhteisö on aina tarkoitettu joillekin muille, ei minulle. Jos olenkin niiden jäsenenä, olen ulkojäsen, olen kynnyksellä, olen koko ajan menossa ulos tai takki päällä tarkkailemassa mitä muut tekevät tai sanovat. Tai jos erehdyn keskiöön, tunnen siitä syyllisyyttä, noloutta: mitä minä nyt sinne menin tunkemaan? Mitä minä siellä oikein esitin? En tunne voivani omana itsenäni olla yhteisössä tasavertaisena.

Saatan tulla yhteisön jäseneksi, jos on joku, jonka näen vielä vähemmän yhteisön jäseneksi kuin itseni. Tai saatan tulla jäseneksi, jos teen jotakin merkittävää, hyödyllistä yhteisön eteen. Mutta olen aina tuntenut, että minun itseni, oman persoonani takia yhteisön jäsenyys ei minulle aukene. Nykyisten ystävieni yhteisöön kuulun mielestäni enemmän yksittäisten ystävyyssuhteiden vuoksi. Yksi poikkeus on: tunnen, että kouluaikojen vahvaan tyttöyhteisöön kuulun, mutta sen perusta onkin hyvin kaukana. Ja se mitä olin silloin ei ole kovinkaan sama kuin mitä olen nyt. Ja se muuttuu vielä lisää. Mutta on iloista, että minut silloin kaapattiin mukaan sellaiseen sakkiin.

Äitikään ei ole kokenut yhteisöön kuulumista. Äidin mukaan ihminen on pikemminkin erakko, ei laumaeläin. Tieto helpotti minua kerran - sehän antaa kyllä oikeuden elää myös erakkona, jos niin haluaa - mutta myöhemmin olen kuitenkin tullut siihen uskoon, että ei ihmisen ole hyvä yksin. Yksinäisyys on aina pakon sanelema vaihtoehto: jos yksinäisyys onkin itse valittua, sen aiheuttaa oman itsen epäselvät rajat tai tunne omasta vajavaisuudestaan, jota ei kerta kaikkiaan voi muille näyttää. Silloin muiden läsnäolo ja läheisyys on hermostuttavaa, ja yksinäisyys tietysti tasapainottaa olon. Mutta luulen, että syvällä ihmisessä kaipuu tois(t)en luo ei koskaan katoa, vaikka sen voikin piilottaa taitavasti.

tiistai 16. lokakuuta 2007

Minä luulin

Minulle ei kukaan kertonut, että maailma on näin epätäydellinen paikka. Minä luulin, että kaikkien on oltava jokseenkin täydellisiä. Aika pitkään luulin, että on suuri täydellisten joukko, ja sitten pieni epäonnistuneiden joukko. Onni on täydellisiä varten, ja epäonnistuneet ansaitsevat onnettomuutensa, eikä heitä täydellinen onni kohtaa milloinkaan. Minä luulin, kun ei minulle muuta kerrottu. Ja sitten huomasin olevani epäonnistuneiden joukossa, ja miten hyväksyä ensinnäkin se, ja vähän myöhemmin sitten se, ettei kukaan olekaan täydellinen; ja toisaalta kuitenkin huomata ympärillään niin paljon onnellisempia ihmisiä, ovatko he kuitenkin sitä täydellisten joukkoa, johon ilmeisesti minun koko perheeni ei kuulu, vaikka luulin että no isä ja äiti nyt ainakin, he taisivat huijata minua, ja hyvin hataralla pohjalla on edelleen se tieto, että onni kuuluu kaikille, millä ihmeen perusteella minulle, minussa on paljon vikoja, tai ainakin se, että masennun, ja kaikki fyysiset vikani, ja minun besserwissertyylini, ja mitä vielä. Millä ihmeen perusteella onni kuuluu minulle, kun ei näyttäisi vanhemmillenikaan kuuluvan vaikka heidänhän piti olla niitä liki täydellisiä, ja jos joku muu sitten onkin täydellinen, miten hän voisi huolia minut ja ymmärtää minun epätäydellisyyttäni, sillä itsepintaisesti haluan edelleen täydellisen miehen, mutta samalla unohdan että täydellisyys on tässäkin kohtaa suhteellista, että joku voi olla täydellinen minulle, mutta objektiivisesti täydellistä ei ole, sen vanhempani unohtivat kertoa, sekä tietysti sen, että heidän katseensa ei ole objektiivinen. Meillä puhutaan totuuksilla, ei mielipiteillä.

Minä en ole koskaan ymmärtänyt, että täydellinen ja hyvä, hyväksytty eivät tarkoita samaa. Edellinen kuulostaa jotenkin jälkimmäisen parannetulta versiolta, kasista kymppiin, ja hei, kaseja saa kuka vaan, mutta meidän lapset kymppejä, ainakin minä, kymppejä, fiksu tyttö. Aina voi yltää kymppiin, ja siihen minä olen pyrkinyt, olemaan niin hyvä ettei ole parempaa, ettei kenelläkään ole naputtamista, ettei isä tölväise mitään, ettei Samuli ole taas parempi, ettei kukaan olisi parempi kuin minä, silloin olisin niin hyvä ettei minun kenenkään edessä tarvitsisi hävetä, nöyristellä. Voi vanhemmat, taisitte unohtaa ohjata minua elämässä, miten paljon enemmän olisin tarvinnut rakkautta, lempeyttä, hyväksyntää, huolenpitoa.

maanantai 15. lokakuuta 2007

Kodeista

Kotiinpaluu on ihanaa. Kotiin, joka tarkoittaa 26 neliömetrin yksiötä keskellä Jyväskylää, minun kroonisesti viemäriltä haiskahtavaa koppiani, jonka lattiaa peittää muovimatto ja seiniä halvin mahdollinen, kohokuvioinen, hailu tapetti; jonka kylppäri on niin pieni että suihkussa voisi käydä pytyllä istuen, lastenkoon pytyllä, ja kädet on pestävä lavuaarissa jossa yhdenkään maajussin kouria ei mahtuisi kääntelemään ja jonka keittiöseinän kaapit ovat eri sarjaa kuin allaskaapit, täysin väärän kokoiset ja väärällä kohdalla. Minun klohmuinen mutta kodikas kotini, asumalla kotoiseksi tehty. Oleilemalla.

Kotiinpaluu on väsyttävää. Paluu entisestä kodista, joka tarkoittaa kolmikerroksista omakotitaloa keskellä pirkanmaalaista 50-luvun omakotitaloaluetta, kroonisesti pahalta haisevaa, lahoavaa linnaa, jonka nurkkiin on kasautunut kymmenien vuosien vaate- ja muuttoröykkiöt, jonka hyllyt natisevat pölyisistä kirjoista ja jonka kokolattiamattojen erimuotoiset läikät kertovat hurjien juhlien jälkeisestä välinpitämättömyydestä; jonka tapetit ovat vanhoja, nuhruuntuneita, taulunreikiä täynnä ja tummenemia ja vielä väärään paikkaan jääneitä tauluja. Entinen koti, jonka huoneissa elävät edelliset elämänvaiheet roinana ja huolehtimattomuutena, pinttyneenä pölyn hajuna, jossa elää jokin olemisen oikeutus, mutta ei elämisen mahdollisuus. Koti, jossa on kuljettava silmät sidottuina, jottei näe kaiken ilon ja kiinnostuksen hiipumisen merkkejä jokaisen oven takana; koti, joka työntää pölyn keuhkojen sisään ja silmiin ja sydämeen, jos sinne jää liian pitkäksi aikaa, jonne ei halua viedä ketään rakasta, ei vain halua, ja vierasta vielä vähemmän.

Nyt on uusi koti, ja selitys sille, miksi uusi koti on niin tärkeä: se on koti, se näyttää kodilta ja tuntuu siltä, ja sinne tulevat vain sellaiset ihmiset, jotka kutsutaan, ja sellaiset tavarat ja sellaiset ruuat, jotka kutsutaan. Ja siellä voi olla, olla nauttien päiviä, ja jos sitten onkin pakko poistua, ei se johdu kodista, ei tästä tilasta jossa viihdyn vaan jostakin muusta.

Kotia ei tietenkään tee vain sijainti, tila, huonekalut, tavarat musiikki ruoka tuoksut, vaan ihmiset.

Niitä täällä ei ole. Minä vain. Mutta se ei ole nyt huono, ei nyt, nyt se on hyvä. Mutta siksi tähän ei voi tyytyä.

maanantai 8. lokakuuta 2007

Sähkökäyttöisen hevosen selässä

Viikonloppuna istun junassa joka laukkaa kuin hevonen.

Ymmärrän: on uneksittava voidakseen tulla todellisuuteen.

Koti, jossa kukaan ei odota, mutta jossa on rauhan avaimet, on parempi kuin koti, jossa väärät ihmiset odottavat väärällä tavalla.

Mutta uneksumista en halua julistaa. Se on salaisuus, joka pitää itse löytää sisältään. Se on salaisuus, josta jotkut kirjoittavat kirjainten välissä ja kaupunkien välissä ja ilmeiden välissä.

Juna laukkaa, ja osa koivuista on enää rankoja, mutta kelta on silti siellä, maisemassa kerroksittain. Ja vihreä on sameaa, jo harmaan täplittämää.

Ja perillä, pimeän laskeuduttua, voi luulla että lumi on jo satanut rauhansa maahan.

maanantai 1. lokakuuta 2007

Itkut

Itkun jälkeen olo on raukea. Syynä saattaa olla myös kävelylenkki, pitkä venyttely ja rauhallinen, tavallinen ilta yksin kotona. Viikon verran piinannut sitkeä hartiasärkykin tuntuu helpottaneen perusteellisen lämmittelyn ja venyttelyn jälkeen. Eniten kuitenkin uskon siihen, että nämä kaikki yhdessä tekevät raukeaksi: fyysiset ja henkiset jumiutumat avautuvat vuorotellen ja auttavat toisiaan aukeamaan lisää.

On lohduttomia pelon itkuja, epätietoisuudesta seuraavan turvattomuuden ja hädän itkuja, jotka tekevät olon sumuiseksi ja turtuneeksi. Niillä itkuilla ei ole tapana loppua, vaan niiden hätäännyttävä tunnelma jatkuu joskus yön yli, ja vielä seuraavaankin iltaan. Ja sitten on surun itkuja, kauniiden muistojen ja rakkauksien menetyksien itkuja, itkuja, jotka pikemminkin lohduttavat päästessään purkautumaan. Ne itkut väsyttävät, ja tekevät - kuten tänään - raukeaksi, ja saavat näkemään selkeämmin.

Molemmat itkut on itkettävä. Luulen, ja varsinkin toivon, että ensimmäiset ovat vähenemään päin. Toiset ovat oikeastaan ihan sympaattisia. Minä en nimittäin mitenkään vastusta itkemistä, en omaani enkä muiden. Paitsi että poskiontelot tuppaavat menemään tukkoon ja siitä seuraa särkyä.

perjantai 28. syyskuuta 2007

Viha odottaa hedelmiään

Muutaman välilläkuumeisen, väsyneen ja särkyisen päivän jälkeen luulen tämän olevan hyvä päivä. Päivän täytyy olla vähintään kohtalainen, jos sen onnistuu aloittamaan aurinkotervehdyksillä!

Syksy tekee minut onnelliseksi. Tunnen olevani turvassa oransseissa lehdissä. Vesisade ei haittaa kun se ei ole joka-aamuista, sillä pyöräily sateessa luennolle on inhottavaa. Varsinkin kun siinä vaiheessa on aina kiire, niin olen aamujeni ajan tottunut käyttämään. Vaikka harvemmin olen tosi myöhässä, useimmiten viime tingassa.

Sen sijaan vanhempieni ajattelu ei tee minua onnelliseksi. Haluaisin pysytellä hyvän aikaa etäällä heistä. On helpompaa olla etäällä silloin kun ajattelen heistä kurjuuksia, ja se on minulle välttämätöntä nyt, mutta vaikeampaa on sitten kun he soittavat, vaikeaa on olla normaali tai vastata heidän normaaliuteensa loukkaamatta, sillä luulen heidän kuitenkin soittavan minulle hyvissä aikeissa. Vaikeaa vastata loukkaamatta, noudattaen hyvän sosiaalisen kanssakäymisen periaatteita.

Luulen, että olen oikeilla jäljillä: nyt on oltava etäällä, nyt on pohdittava, nyt on vihattava, loitonnuttava. Sitten on ehkä unohduksen aika, ja suhtauduttava heihin vaikkapa niin kuin aikuisiin tuttaviin: annettava heidän olla sellaisia kuin he ovat ja olla ottamatta heidän kamalia ominaisuuksiaan itseensä. Pitäydyttävä sillä hyvän sosiaalisen kanssakäymisen tasolla. Sillä luulen, että nämä vyyhdet ovat sellaisia, joita ei riita, keskustelu tai muutamat selvitä. Varsinkaan meidän perheen kommunikaatiovalmiuksilla.

Tänään haluan sanoa: minä vihaan heitä.

sunnuntai 16. syyskuuta 2007

Step by step

Tämä päivä oli hyvä päivä. Lievästä darrasta ja sitä suuremmasta väsymyksestä huolimatta olo oli helpottunut, rento, puhelias ja kevyt. (Eilispäivän vastakohta. Ilta oli kyllä hauska.) On kummaa, miten minua ei enää lannista sunnuntait - pikemminkin päinvastoin, arki on miellyttävää! Arjessa osaan olla, tiedän millaista se on. Juhlat on konstikkaampi juttu. Olen lisäksi tehnyt arjestaitselleni suhteellisen paineetonta. Sunnuntai-ilta tarkoittaa minulle siis nykyisin miellyttävää liukua omaan elämään, mikä on suloista sitä jo oletukseksi muuttunutta sunnuntaiahdistusta vasten. Oikeastaan teen melko samanlaisia juttuja kuin muinakin arki-iltoinani: lueskelen blogeja tai kirjoja, kirjoittelen, kuuntelen musiikkia, iltapalastelen. Elen.

Sehän tarkoittaa, että olen alkanut viihtyä omassa elämässäni! Huraa!

Ehkä jokin sisäinen muutos on siis jo tapahtunut, vaikka eilisessä ahdistelussani en todellakaan tuntenut niin. Mutta ehkä se menee niin kuin sanotaan: yksi askel taakse, kaksi askelta eteen. Viihtyminen valtaa elämääni pikkuhiljaa, ja ensimmäinen alue on varmaan sitten arki. Tai no, kesällä oli jo loma, jossa viihdyin. Ja sitä ennen kesätyö, joka oli tavallaan arki, mutta ei kuitenkaan aivan oman elämäni arki. Askel askeleelta, ja se on hyvä.

keskiviikko 12. syyskuuta 2007

Sydäntä mykkyrästä

Tästä tulee tapa. Kirjoittaa itsensä olemassaolevaksi. Kun muuten joskus katoaa. Joskus katoaa, joskus herää. Kai tämä on hyvä tapa olla olemassa, niin ne sanoo. Luulen, että toisten kanssa viihtyminen olisi parempi, mutta enpä tiedä, lopulta. Ei kai sillä ole väliä. On tämä tapa, ja on toinen tapa, ja niitä käyttävät kaikki molempia, mutta vain painotukset vaihtelevat. Ei pidä olla niin jyrkkä kaikessa. Se tunne on joka tapauksessa karistettava, että jää vaille jotain, jos ei mene mukaan. Minusta tekemisen pitäisi aina lähteä siitä, että haluaa tehdä, haluaa mennä mukaan, menee nyt mieluummin kuin jää.

Jos aina pakottaa, ei kuule mitä sydän sanoo, milloin se haluaa tulla ja milloin mennä, milloin jäädä ja milloin lähteä. Lopulta sydän on mykkyrässä ja poukkoilee superpallona minne sattuu kolisevaa kehon kuorta vasten. Kun sydän ei tiedä, on peräännyttävä, on pysähdyttävä kuulemaan sitä, se on sen kunnioittamista. Koska siitä minkä tekee sydän mykkyrällä ei jää lempeitä muistoja, jää vain haaleita kaikuja tyhjästä kolinasta, eikä kaiku jaksa kauaa, se katoaa, ja vie sanatkin mennessään.

maanantai 10. syyskuuta 2007

Välimaastossa

Viikonlopun poissaolon jälkeen tarvitsisin aina pienen karanteenin, tai pehmeän laskun omaan elämääni. Tai minun pitäisi muistaa, että paikasta toiseen liikkuminen kestää (enemmän kuin bussimatkan verran) eikä säikähtää outoa oloa.

Olen taas viipynyt vuorokauden jossakin välimaastomaisemassa, levottomassa elämässä joka ei ole se, johon olen viime aikoina onnistunut tutustumaan paremmin. Tunne ei ehkä ole yhtä vahva kuin Hillan kuvaama oman elämänsä keskiöstä liikahtaminen, mutta sukua sille. Kaikki on ihan normaalisti ja periaatteessa tietää, mitä pitää tehdä ja mitä haluaa tehdä, mutta olo ei ole vielä asettunut omaan kotoisaan uomaansa. (Mikäli minulla sellainen uoma on...)

Olen saanut olla niin paljon omassa rauhassa ja tehdä asioita omaan tahtiini, että kouluaikatauluun - vaikkakin hyvin väljään sellaiseen - sopeutuminen tuntuu stressaavalta. Solahdan helposti tuttuun kuvitelmaan, että kun minulla on päivittäin tekemistä, joku vaatisi sitä minulta ja minun olisi parasta olla varuillani. Mutta kun nyt on kuitenkin kyse mukavista kursseista, joille haluan osallistua. Muut ihmiset, aikataulut, ne vain saavat minut nyt hermostuneeksi. Ja kieliopintojen läksyt, se, että joku määrää päivän, jolloin minun pitäisi tehdä kolme kotitehtävää, ärsyynnyn ajatuksestakin.

Onneksi huomenna on tiistai, ja tiistai on tunnetusti hyvä päivä. Jospa silloin muistan vähän paremmin, että tämä on minun maailmani, jossa ketään ei oikeastaan niin kovasti kiinnosta mitä minä teen, kunhan minä itse pidän siitä. Ja minä elän edelleen omaa elämääni, vaikka käynkin vaikkapa päivittäin yliopistolla ja tapaan siellä ihmisiä. Minä saan jatkaa elämäni muotoilemista haluamaani suuntaan. Minun täytyy, elääkseni.

tiistai 4. syyskuuta 2007

Kuristus, hengitys, kuohunta










Jostakin on aloitettava. Jostakin on puhuttava, jotakin on sanottava, avattava, jotta tämä rintani ympärille viimeiseen reikään kiristetty vyö löystyy, helpottaa, putoaa, jää. Kipu on ollut vuosia epämääräinen. Puristus, ahdistus, tahto syödä vatsa täyteen tai tahto kietoa kätensä itsensä ympärille illalla, että tuntisi olevansa jonkun lähellä, ja tahto lähteä mukaan vaikka sydän kaipaisi rauhaa, vain siksi että olisi paikka jossakin.

Alkukesästä hieroja sai kivun tuntumaan ensimmäistä kertaa selkeämmin kohdistuvalta ja samalla rakentavalta. Maatessani pöydällä ajattomassa tilassa, väsymyksen takertuessa vartaloni jokaiseen lihakseen liian pitkästä aikaa huomasin, kuinka vaikeaa on hengittää. Pari päivää meni hengitykseen keskittyen - lähinnä sen lakkaamista peläten.

Nyt jooga aiheuttaa samoja tuntemuksia: hengitys syvenee ja rinta aukeaa, ja tunnen pakahtuvani, mutta tiedän, että kuristus ei lakkaa ellen nyt hengitä sitä läpi. (Nyt ei tietenkään tarkoita tänään, tällä viikolla tai alkeistuntien aikana, vaan nyt alkaneen prosessin aikana.) Tulen tavallistakin tunneherkemmäksi ja sisältäni pulppuaa jotakin: surua, kuvia, muistoja, sanoja tai kipuja.

Sisälläni kuohuu. Kuohunta on niin voimakasta ja suoraa, etten useinkaan jaksa muotoilla sitä sellaiseksi, jollaista haluaisin päästää vapauteen, jonkun luettavaksi. Siksi kirjoitan nyt vain koneeni sisään ja yöpöydälläni asuvan kirjan sivuille. Joskus padot aukeavat ja kirjoitan kaikesta mitä näen ja kaikesta mihin haluan sanoa sanani. Ellei jokin toinen kanava tunnu silloin paremmalta.

sunnuntai 22. heinäkuuta 2007

Ovella?

Törmään itsessäni itsepintaiseen ajatukseen: jos joku, itse asiassa jotkut, suunnilleen samanlaisissa olosuhteissa kasvaneet ja samanlaisessa ympäristössä elävät ihmiset, nuoret naiset yleensä, voivat pahoin pahoin pahoin eivätkä koskaan ponnisteluistaan huolimatta pääse rannalle vaan räpiköivät henkensä edestä loputtomiin kunnes hukkuvat, niin miksi minä en hukkuisi? Miksi minä olisin se, joka nousee rantaan ja kävelee omin jaloin ja suorin selin kotiinsa?

Samalla törmään kyllä myös itsepintaiseen terve-sairas tai nouseva-hukkuva -dikotomiaan, jonka itseni jos jonkun luulin jo hylänneen. Kun ei elämässä kai kuitenkaan ole voittajia, vaan jokainen räpiköi tavallaan, aikanaan. Mutta minä ja muut -ajattelusta ei ole niin helppo päästä irti, kun on kohdannut niin vähän kaltaisiaan ja tuntee vieläkin häpeää niistä erottavista asioista ja kipua tilanteissa, joihin häpeä heijastaa kuvansa.

Yhtä aikaa odotan vapautusta, olen jo pitkään tuntenut sen olevan lähellä, mutten kai ole uskaltanut avata hakaa, ja samalla pelkään että se on vain naiivia kuvitelmaa, että todellisuudessa kaiken pitää lopulta mennä huonosti, surullisesti, kamalasti. Ja pelkoni, voi, se on syvällä ja se vie voiman ihmiseltä ja pohjan kaikelta, ja siitä aion vielä puhua. Siitä mikä ei voi jäädä sisälleni.

sunnuntai 10. kesäkuuta 2007

Sateen lempeä paino

Sataa. Kiitos siitä.

Luin lehteä, ja huomenna on vapaapäivä. Vapauduin ainakin hiukan luettuani artikkelin puolalaisesta kirjailijasta, joka elää syrjässä maatilalla eläinten kanssa, luonnon keskellä. Hän sanoi menettäneensä luovuutensa kaupungin melskeessä. Minäkin tunnen niin: täällä vain vertailen itseäni muihin. Sitä olen tainnut tehdä koko elämäni.

Olen tuntenut itseni feikiksi, olen tuntenut tekeväni asioita vain siksi, että voisin kertoa tehneeni ne. Käynyt juhlissa vain siksi, etten tipahtaisi keskusteluista; että tietäisin mitä tapahtuu ja missä ja mistä puhutaan. Potaskaa, epäoleellista. En halua.

Olen siinä tilanteessa, että minulla ei ole muita vaihtoehtoja kuin uskoa itseeni, uskoa siihen tiehen, johon sydämeni minua kuljettaa. Uskoa siihen syvään virtaan, joka minua vie, eikä antaa pintavirtausten ja toisten ihmisten virtojen kääntää omaa suuntaani. Ja syvällä virralla en tarkoita masennusta, vaan elämää sellaisena joka minusta tuntuu parhaalta. On vain uskottava, vaikka pelkäänkin oman tien seuraamisen aiheuttavan yksinäisyyttä, ristiriitoja, hämmennystä, kysymyksiä.

Kuinka iso asia voi olla mokoma oman tien seuraaminen, sen, jonka pitäisi olla luonnollisinta, normaaleinta, jota meille on opetettu niin kauan: kulje kuunnellen sydäntäsi.

Eniten kai pelkään, että erilaisuus johdattaa minut kauas rakkaudesta. Mutta ei se voi; se kuljettaa minut kauas väärästä rakkaudesta, sillä todellinen rakkaus hyväksyy minut itsenäni, ei tekoinani, vaatteinani, edes mielipiteinäni.

Haluan pitää yhteyden pyhään ja tärkeään, hiljaisuuteen ja luontoon. Kirjoittaa, kukaties. Haluan että minulla on aikaa ajatella ja rakastaa ja tarkkailla luontoa ja hoitaa ruumistani.
Toivon, että saisin pitää pojan lähelläni, että hän haluaisi pitää minut lähellään. Tai joku muu, kuka tietää, uskottava minun vain on. Annettava tulla, annettava mennä, annettava olla sellainen kuin on, muistettava elämän suuruus ja rikkaus ja syvyys; uskallettava katsoa pinnan alle uudestaan, uudestaan ja uudestaan.

sunnuntai 20. toukokuuta 2007

Onnea

Tänään puut kahisivat tuulessa ensimmäistä kertaa. Lehdet ovat kasvaneet kesän kokoisiksi. Aamulla pihassa tuoksuu tuntemattomat puut, ja illalla yliopistolla tuomet. On otettava oksa kotiin, vaikka puut taitavat olla suojeltuja. Ihmeellinen onnentunne kello kaksi yöllä.

Ei haittaa, vaikka kojun keskinkertainen riisi-kasvisannos maksaa kuusi euroa. Kaivan kiltisti euron kolikon kaksikymppisen lisäksi, kun kuulen paistajan pyytävän sitä edelliseltäkin asiakkaalta. Lyhyellä kotimatkalla alkaa sadella, mutta ei se haittaa, olen onnellinen, onnellinen illasta ja kotiinmenosta ja keväästä ja elämästä ja musiikista (näitä päiviäni rytmittää Jonna Tervomaan uusin, kaunis) ja töistä ja linnuista.

Voi seesteisyyttä. Kuukauden tai kaksi vuodessa... Mutta toukokuun takia kannattaa odottaa, muistan sen taas.Romantiikan olen unohtanut hetkeksi, mutta sekin tekee tuloaan taas, luulen. Jospa uskaltaisin, jospa voisin.

Aamulla oksa tuoksuu maljakossa ja rakastan elämää edelleen. Toukokuu on ihmisen parasta aikaa.

lauantai 14. huhtikuuta 2007

Taivas on korkea ja sininen

Kuinka kaunista on kävellä. Kuulla satojen lokkien kirkuna lahdella ja nähdä niiden levoton kaartelu kirkkaalla taivaalla. Tuntea aurinko armeliaana, luonnollisena, ei vaativana kuten kaupungissa bussien kiihdytyksen säestämänä.

Tapasin koiran, joka ensin piti kepistä enemmän kuin minusta, mutta juoksi kuitenkin perääni. Isäntä oli ylpeä ja rauhallinen. Myöhemmin näin jäniksen. Se loikki. Kamerasta loppui akku.

Tuntemattomille on joskus yllättävän helppo sanoa muutama sana. Mutta miksi en osaa puhua puolitutuille. En osaa ystävystyä, vaan pidättelen jääkimpaletta itseni ja tuttavani välissä. Osaan puhua vain niin kauan kuin on asiaa. (Joku voisi pitää sitä hyveenä.) Itse kuitenkin toivoisin että olisin rennompi ja voisin olla puhelemalla. Koska vain harvojen kanssa on oikeasti viihtyisää hiljaa. Tilanteissa vain päässäni ei ole yhtään ajatusta, yhtään puheenaihetta, ainakaan sellaista, joka ei olisi mielestäni jollakin tavalla outo tai väärä.

Ehkä opin, jos oikein kovasti olen rohkea, ja lisäksi, hakeudun sellaisten ihmisten seuraan, joiden kanssa ei ole niin väliksi jos sanoo jotakin typerää. Tai ehkä kenenkään seurassa ei ole. Ehkä opin sen. Haluaisin olla enemmän myös eläinten seurassa.

torstai 5. huhtikuuta 2007

Tämän verran festivaaleista

Jos Tori Amos tulee Suomeen, on minun oltava siellä. Kun Tori Amos tulee Provinssiin, olen minä siellä. Parasta tässä päivässä. Ja vielä parempaa, jos Erkki tulee mukaan.

tiistai 27. maaliskuuta 2007

Ajastaan jäljessä

Kunpa sataisi vettä. Kuivuus on painostava, ja aamuauringosta kirkas asuntoni muistuttaa tuskaisen kuumasta viime kesästä, aamuista jolloin tukaluus ei hellittänyt ennen kuin pääsi ulos ja tuuleen, ja lopulta ei edes tuullut vaan tuli vielä kuumempi, ja töissä kaikkein kuuminta muovisen katoksen alla. Tukaluudesta, joka ei aina helpottanut edes yöllä.

En minä kylmyyttä kaipaa, mutta kosteutta, vettä. Ehkä en vain kaipaa aurinkoa vielä, en ole vielä valmis. Kuinka voisin suhtautua järkevästi kasaan opiskeltavia kirjoja, kun aurinko vaatii hyppimään. Miksi itse asiassa suhtaudun lämpöön jonakin vaativana? Jos jotakin, se antaa minulle, ei ota, ja minulla on myös täysi oikeus olla pitämättä siitä. Toisaalta, olen osa luontoa ja elän sen mukaan, siksi tunnen auringon herättävän vaikutuksen. Minut on opetettu siihen, että television katsominen keskellä päivää (valoisassa) on väärin. Sisällä oleminenkin tuntuu väärältä, ja tietokoneen edessä nysvääminen myös. Mutta tähän olen tottunut! En osaa reagoida aikaiseen kevääseen, en ole vielä valmis räjähtelevään energiaan ja reippailuun, olisin vielä rauhallinen vähän aikaa.

keskiviikko 21. maaliskuuta 2007

Kevätpäiväntasaus

Päivän Helsingin sanomat uutisoi: "Bulgariassa karhut eivät menneet tänä vuonna lainkaan talviunille."

Kuinka karhujen sitten käy? Ovatko ne kuitenkin tankanneet koko talven vararavintoa, odottaen että kohta se talvi tulee, pian mennään maate? Vai onko ruoan etsintä kuitenkin ollut niin vaikeaa, että ne ovat yhtä nälkäisiä kuin talviunien jälkeen? Vai ovatko ne nyt helvetin väsyneitä, väsyneempiä kuin koskaan, kun eivät ole nukkuneet kunnolla? Ja simahtavatko ne sitten juhannuksena lopen uupuneina, ja jättävät lapsensa heitteille? Onko meillä sitten huoli sadoista vauvakarhuista, joita alamme hädissämme tuttipulloruokkia?

Milloin isä- ja äitikarhut sitten taas heräävät? Herättyään ne ovat varmasti taas nälkäisiä (kun ei tullut ennen nukahtamista kerättyä vararavintoa) ja mustasukkaisia, kun niiden pennut ovatkin menneet ihmisten hoiviin. Silloin meillä vasta on perseeseen ammuttuja karhuja, vaikka laukaustakaan ei olisi ammuttu.

Minusta tuntuu omituiselta, kun on jo niin kevät. Viikonlopun räntäsade tuntui huojentavalta: vielä vähän aikaa saa olla talviuninen, vielä vähän aikaa voi keskittyä opiskeluun ja tavallisuuteen ennen kuin aurinko herättää hormonit ja mielen ja kukat ja kauneuden. Koska kun on oikeasti kevät ja luonto herää, en halua nukkua, koska kasvun aika on kauneinta, toivorikkainta. Tämän talven muistan talvena, jolloin talvi ei koskaan tullut - tai ainakaan ollut. Toivottavasti muistan, eivätkä talvet tästä edespäin ole aina tällaisia. Ja toivottavasti minun kesästäni ei tule talviunettoman kesä, ja toivottavasti karhutkaan eivät mene sekaisin.

lauantai 17. maaliskuuta 2007

Romanttisuutta tai ei

Milloin olen unohtanut romanttisuuden, haaveilun, ja tuominnut sen lapselliseksi? Milloin olen vetänyt kyynisyyden paksun huovan päälleni, painavan viitan, jonka alla on niin todellista ja realistista, että ei näy kuin pimeää?

Pimeä on lopulta vain yksi puoli siitä todellisuudesta, sillä huovan yläpuolella, siellä josta olen itseni eristänyt, on kokonainen valoisa maailma. En toki ole ainoa, joka pelkää häikäisevää valoa, maailman avaruutta ja loputtomuutta, ja pakenee sitä oman lämpöisen viittansa alle. Maankuoren päällä on muitakin, jotka konttaavat hämärässä huovan alla ja toivovat joskus törmäävänsä toiseen kiertolaiseen ja törmäävänsä oikeaan kohtaan, jotta voisivat sukeltaa toisen huovan alle: ja kun huovat yhdistää, tulee ehkä vähän valoa jostakin nurkasta. (Ei minun tähän pitänyt päätyä; kahden yksinäisen sielun yhdistymiseen, hops, sehän on romantiikkaa! Ehkä minulla onkin sitä vielä jossakin, mutta en uskalla uskoa siihen. Koska silloin ei ole realistinen ja sehän tarkoittaa että on tyhmä.)

Mutta romanttinen ajatusmaailma on laiha lohtu, jos suuri osa ajasta menee huovan alla. Jos jotenkin saisi sen päältään? Tai keventäisi sitä, tekisi siihen reikiä? Vaihtaisi sen pitsiliinaan? Pakkaisi sen reppuun, jos ei kokonaan uskalla hylätä?

Kuu taittuu valoisaan päähänsä. On jo korkea aika painaa sormet multaan, kastella, hoitaa, puhua lempeästi uuden, vihreän elämän puolesta. Se palkitsee, vaikkei se riitä. Siitä on hyvä aloittaa.

keskiviikko 14. maaliskuuta 2007

Tietopaketti

Kestää kauan kotiutua. (Joskus vielä pääsen toiseen aiheeseen, lupaan.) Mutta päivä päivältä kaikki näyttää paremmalta, omemmalta (oho!), kodimmalta. Pitäisi vielä toimittaa pahvilaatikot vintille. Taloyhtiön tietopaketissa, sen niminen tuo eilen luukusta tipahtanut sääntöpumaska on, sanotaan kyllä ullakkokomeron kohdalla: "Asukkaita pyydetään pitämään vain tarpeellisia tavaroita ullakkokomeroissaan ja tyhjentämään ne ylimääräisistä pahvilaatikoista ja muusta helposti palavasta tarpeettomasta tavarasta sekä huolehtimaan komeronsa siisteydestä."

Millä perusteella banaanilaatikkoni ovat tarpeettomia? Olen muuttanut niillä jo ainakin viisi kertaa, ei kai yksi uusi isännöitsijä voi yhtäkkiä nimetä niitä tarpeettomiksi? No, paloturvallisuusriski on kieltämättä ihan hyvä syy. Enkä sitä paitsi aio muuttaa ihan heti pois. (Mistä sen tietää?) Mutta aivan tosissani en voi ottaa tiedotetta, jossa selvitetään myös, millä tavalla tässä talossa itsenäisyyspäivän kynttilät on aseteltava, "jotta taloyhtiömme olisi yhtenäisen näköinen" ("noin 60 cm välein"), tai kerrotaan, että "hajulukon avaamiseen voi käyttää esim. 'Kodinputkimies' -nimistä putkenavausainetta käyttöohjeen mukaisesti". Isännöitsijä tahtoo huomauttaa, että häntä ei kannata moisilla vaivata, koska on tuohon saastaisen ihmisjätteen poistotyöhön on kehitetty muheva ympäristömyrkky, jota on niin hiton paljon simppelimpi käyttää. Ei kiinnosta. Kyllä tämä tyttö yhden hajulukon avaa. Ja osaa asettaa itsenäisyyskynttilät sopivasti ihan ilman viivotinta.

No, ehkä ärtyminen typeristä säännöistä omassa kodissa implikoi kotiutumista. Ou jee.

lauantai 3. maaliskuuta 2007

Koti rakas

Asettelen tavaroita kaappiin. Maustepurkit, kannelliset säilytyskipot, eripariset mukit. Haarukat veitset lusikat, pizzaleikkuri, kahdet päät vatkaimeen ja lasinalustoja. Kuvioidussa purkissa on auringonkukansiemeniä, tiedän. Laitan tavarani varmaan entisille hyllyilleenkin, vaistomaisesti [koti]. Tämä kaikki tuntuu, tunnetko sinä, tunteeko muut, minusta tämä tuntuu, hämmentää [nälkä].

Huomasin ajoissa että kaikesta on vaara tulla samanlaista. Mutta ei sentään: huonekalut ovat eri lailla, ja pian kaivan matkalta tulleet asiat esiin. Tyyny ja lamppu ovat jo paikoillaan. Lisään joukkoon kuvia ja muita muistoja. Vaikka muistot ovat vielä jossakin kaukana, eivät tahdo tulla vielä enkä tahdo niiden tulevan. En aio esitellä niitä kenellekään ennen kuin ne luonnostaan tulevat. Ja kyllä ne tulevat.

On koti, ja on elämä; on ystävät ja rakkaat, on taivas ja tähdet ja oma pesä ja se on paljon. Oman elämän, menneisyyden (ja nykyisyyden, staattisimman mitä minulla on) purkamisen jälkeen on juotava kuivaa omenasiideriä, tultava hilpeäksi, puhuttava, oltava ihmisten kanssa vaikka aikoihin se ei ole kiinnostanut. Nytpäs minulla onkin koti eikä minun tarvitse pelätä enää mitään.

keskiviikko 28. helmikuuta 2007

Päätös.

Päätöksettömyyden tila, epävarmuus, on ahdistavaa. On niin helppo unohtaa, että helpottaa, kun vain tekee päätöksen. Kaikki mieleeni tulevat viimeaikaiset päätökset tuntuvat olevan kielteisiä, muotoa olla tekemättä jotain. Mutta tämähän ei kerro mitään siitä, ovatko päätökset olleet hyviä/oikeita. Kai on niin, että sitä ei voi ennalta tietää, vain sillä on väliä, että sen päätöksen tekee ja pysyy siinä.

Mutta mikään ei ole muuttumatonta, korvaamatonta ja korjaamatonta; vasta päätöksen myötä oppii, miltä se tuntuu, ja jos uusi tilanne lopultakin tuntuu pahalta, voi pian tehdä uudenlaisen päätöksen. Vaikka ensin siinä päätöksessä on pysyttävä tovi, sillä vain aika näyttää, millainen on elämä senkertaisen päätöksen jälkeen. Eikä voi odottaa itseltään että pystyisi näkemään päätöksen yli tulevaisuuteen.

Ja sitten, koko elämä on sarja päätöksiä, jotka ovat oikeastaan samanarvoisia: kyllää ja eitä, eikä mistään päätöksestä voi tietää ennalta, onko se hyvä vai huono, eikä mikään päätös ole sinänsä oikea eikä väärä, on vain päätös, ja päätöksen tekeminen tuntuu hyvältä ja vain päättämällä voi tehdä yhtään mitään, myös virheitä, ja virheistä, niistä oppii.

torstai 22. helmikuuta 2007

Ei ihan vielä kotona

Kotimaassa, kotikaupungissa, ystävien kanssa, melkein kotoisaa mutta ei aivan kotia kuitenkaan. Levottomuus purkautuu edelleen, ja väsymys tulee kun se saa tulla: kun herätessä ei tarvitse pelätä mitään. (Mikä ei tietenkään tarkoita sitä, ettenkö pelkäisi mitään.) Mikään ei ole täydellisesti mutta kaikki on hyvin, hyvin hyvin hyvin ja muuttuu ainoastaan paremmaksi. Sillä nyt minulla on aika, kaikki aika elämässäni ja kaikki tila ja jokainen paikka vaikken aio mennä niihin niin voisin, ja tärkeintä on nyt se että minulla on elämäni jossa tiedän miten olla mitä tehdä miten elää. Ja ystävät voi te rakkaimmat, parhaat kaikista.

maanantai 19. helmikuuta 2007

Lähtöä

Jännitän viimeiseen asti, ja vasta aivan lähdön hetkellä vapaudun, annan kaipauksen tunteiden tulla vapaina ja suorina. Siihen asti tunnen vain kuristuksen kaulassa, laajan piston rinnassa ja sydämen kovat, tiheät lyönnit kun suljen silmäni. Enkä yhdistä näitä tuntemuksia lähtöön vaikka on niissä sitäkin, epäilemättä.

Näillä kulmilla ei ehkä koskaan enää, tai joskus mutta en tiedä milloin; koti tämä tuskin tulee enää olemaan (tai sitten aina). Pois tästä paikasta, apua, tämä elämä jää tänne, toinen elämä on tuttu ja siksi hyvä mutta tämäkin jo vähän tuttu ikävä ikävä ikävä se tulee. Sentään rakastan, kummallista, arkeen rakastuu, siihen mitä on joka päivä siihen tarttuu koska se on todellisuutta, turvaa, normaalia, rutiinia, ja rutiinia ihminen tarvitsee (no minä ainakin).

Kuitenkin rakastan ajatusta että minulla on koti jossakin muualla, minä tunnen toisen kaupungin ja osaan mennä siellä paikkoihin ja puhua heidän kieltään, olen oppinut sen (no, sentään sitä). Vaikka niin moni asia on ollut niin vaikea ja tunteet melkein liian voimakkaita kestää, muistan taas ilon ja tyytyväisyyden siitä että olen lähtenyt tullut ollut, myös että menen ja että elämästä tulee tavallista mutta samalla helpompaa, ja voi luoja, että olen oppinut jotakin.

sunnuntai 11. helmikuuta 2007

Heikkoutta?

Kohta on taas aika lentää Suomeen. Mikään viimekertainen toiveeni ei toteutunut, tällä kertaa en uskalla edes toivoa. Tai no, mikä minulta toivon veisi, ja haaveet, mutta suhtaudun niihin entistäkin varautuneemmin.

Kaipaus on outoa. Jotenkin aina epäilen sen aitoutta, että se on "vaan" sitä ja "vaan" tätä. Että voin tästä tunteesta kiinni jäädessäni perustella sen järkisyin, tai jollakin muulla puutteella. Mitä sen sitten pitäisi olla? Aitoa kaipausta, aitoja tunteita, eiväthän ne synny perusteetta vaan jokin ne tunnereaktiot saa aikaan. Miksi siis olla uskomatta niihin?

Ehkä siksi, että muiden tunnereaktiot eivät näytä yhtä voimakkailta. Pelkään, että olemalla tunteellisempi kuin joku muu olen heikompi hänen rinnallaan. Ja heikkous, sehän on säälittävää! Pelkään niin, että alan muiden silmissä näyttää säälittävältä, onnettomalta; että ihmiset ensimmäisenä minut nähdessään ajattelevat "voi tuotakin pientä". Että he oikeasti näkevät mitä kaikkea heikkoutta minussa on, eikä silloin ole mitään muuta kuin heikkoutta. Ha, ja luultavasti olen itse ainoa, joka sen heikkouden noin ensisijaistaa...

keskiviikko 7. helmikuuta 2007

Aloitan.

Tervetuloa blogini pariin. Siitä tulee todennäköisesti fragmentaarinen ja yleistasoilla liikkuva, koska tunnun pelkäävän liikaa henkilökohtaisuutta, tunn(ist)ettavuutta. Lisäksi "mitä tein tänään" tuntuu tylsältä kirjoittamisaiheelta. Päiväkirjan kirjoittamisessa olen jo ajat sitten hylännyt kaikki säännöt: maailma on muutenkin täynnä sääntöjä, minun päiväkirjoissani saan puhua mistä tahansa ja aloittaa miten tahansa ja lopettaa miten tahansa, ja palata ja hyppiä ja kirjoittaa niin paljon sulkuja kuin huvittaa ja jättää pilkut väliin. (Ei ehkä vallankumouksellista, mutta kuitenkin, tärkeä tila jossa sielu on vapaa.) Totta kai vahingossa, tottumuksesta, kirjoitan varmaan usein samalla kaavalla. Mutta ei se ole kiinnostavaa.

Ehkä opin myös bloggaamaan jäsennellysti ja kiinnostavasti, kombinoimaan päivän tapahtumat ja mietteet ja yleistasot. Siihen asti metakirjoitusta. Ja unta.

tiistai 6. helmikuuta 2007

Muukalaisen päiväkirja

En halua oppia mitään kieliä, en jaksa olla kiinnostunut ja harjoitella ja harjoitella ja harjoitella. Haluan vain olla rauhassa, tehdä sitä mistä pidän (pidän pienistä, tavallisista ja rauhallisista asioista) ja olla siellä minne tunnen kuuluvani. Olla tuttujen kanssa ja tuntea turvallisuutta. Nyt minulla on kai siihen oikeus, kun olen kokeillut siipiäni muuallakin, onko? En oikein osaa olla pahoillanikaan siitä, että haluan olla kotona.