Olen lopen kyllästynyt olemaan kiva, ymmärtäväinen ja joustava. Lopen kyllästynyt siihen, että sulaudun aina tilanteeseen mahdottoman huomaamattomasti, niin, ettei kenellekään tulisi sellaista oloa, että minulle ei kelpaa, että minä olisin eri mieltä, että minusta on vaivaa; kyllästynyt olemaan miellyttävä. Olen kyllästynyt miellyttämään, mutta kaikkein kyllästynein olen siihen, että teen sitä aivan pyytämättä ja vapaaehtoisesti. Se on vain minun tapani mennä tilanteisiin: alkaa peilata muita ihmisiä kieli pitkänä, nyökytellä ja hymistellä, olla nätisti tai ainakin juuri sopivalla tavalla eri mieltä, hauskasti tai niin, että se vie keskustelua rakentavaan suuntaan.
Miellyttävä. Koko sanakin on ihan perverssi. Kuinka positiivinen sävy on sillä, jos jotakuta kuvaillaan oikein miellyttäväksi. Ja mitä se toisaalta tarkoittaa: sitä, että ihminen haluaa miellyttää. Ja kuinka negatiivinen on epämiellyttävä, siis sellainen, joka ei yritä miellyttää. Hyviä kiertoilmauksia; vierittää syy toisen niskoille kun hän herättää itsessä tunteita, joita ei haluaisi hyväksyä omaan tunnerepertuaariinsa.
Ehkei sitä miellyttämistä edes huomaa, koska minä kyllä harrastan runsaasti itsetarkkailua ja tunnen sosiaaliset koodit sen verran hyvin, etten ala aivan lipovaksi. Mutta sen huomaa siitä, miten väsynyt olen työpäivän, työviikon ja varsinkin nyt, parin-kolmen työkuukauden jälkeen. (Eikä työni ole erityisen raskasta tai vastuullista, raskaimmaksi koen sosiaalisen ympäristön.) Ja sen huomaa siitä, miten erityisen vahvan ihmisen tapaamisen jälkeen on omituinen morkkis, outo olo siitä, että teinköhän nyt jotakin väärin, sanoinko kuitenkin liikaa, ei mitään käsitystä mikä on liikaa ja mikä sopivasti ja mikä liian vähän, olo on kummalla tavalla liudentunut. Omat rajat ovat kadonneet jonnekin, ja jäljelle on jäänyt vain tyhjä ylivirittyneisyys. On vain jonkun toisen tapa olla, eikä kuitenkaan ketään, jolle juuri se tapa kuuluisi, ja kerrassaan typerä tunne siitä, että yrittää vaimeasti kannatella toisen tapaa oman tyhjyytensä päällä. Ja sitten seuraa valju hitaus, hiljaisuus, tympeys, paha olo siitä, että ei ole jotakin muuta - jotakin niin vahvaa ja sädehtivää kuin muut ihmiset näyttävät olevan - ja toisaalta siitä, että on mennyt unohtamaan itsensä ja pitämään toisten olemista omaa parempana.
Minä en halua perustaa olemistani miellyttämiselle. Minä en halua enää pelätä, että jos minua pidetään joskus outona tai jos minun mielipiteeni on joskus erilainen tai hölmö tai lapsellinen tai vaikka teennäinen, niin minut suljetaan joukosta lopullisesti. Joukosta, ja vähitellen kaikista joukoista. Kai olen pelännyt niin paljon, että on ollut pakko toimia miellyttävästi. Minun on edes kokeiltava sitä. On vain yksi ihminen, joka on kyllä sanonut, että minä saan olla mitä olen, kiukkuinen tai tyhmä eikä se kyllä haittaa mitään, ja hänen sanojaan minun on yritettävä takoa päähäni. Niihin ei ole helppo uskoa, mutta on pakko yrittää, sillä miellyttämällä menen aina vain väärään suuntaan, vain kauemmas rennosta, kauemmas levosta, kauemmas välittömyydestä.
