Minun sisältäni nousee tunne: kaikki on hyvin. Täällä yksinollessani ja vaikka vähän levottomanakin tunnen sen, voitonriemuisena, ettei mikään oikeastaan voi tuhota minua. Se ei tietenkään tarkoita ettei mikään voisi satuttaa minua, mutta tunnen itseni jollakin tasolla vahvemmaksi kuin vuosiin, eläväksi. Tuntuu, että jokin sellainen mitä minussa on ollut, joskus lapsena, ehkä peruskoulussa, on tulossa takaisin. Tämä vuosi on ollut erinomainen vuosi. Haasteita täynnä, mutta voi miten hyvä. Olen alkanut elää. Olen puhjennut kukkaan. Ystävän mukaan on poikia, niitä kouluaikojen huomaamattomia, jotka 24-vuotiaana puhkeavat kukkaan, sammakoista prinsseiksi. Minä voisin olla sellainen tyttö. Eikä 24 oikeastaan ole ollenkaan korkea ikä puhjeta kukkaan. Sitä paitsi kukkaan puhkeaminen on niin vapauttavaa että se kannattaa vielä mummuiässäkin. (Vaikka vähän pelottaa, että se kaikki katoaa kun sen näin julistaa.)
Liekö ajatukseni joogakirjasta vai joogasta yleensä, mutta tunnen joka tapauksessa niin, että minä oikeastaan koko ajan vain harjoittelen. Vähän mietin sitä tavoitettani, yleensähän harjoittelua motivoi jokin päämäärä. Ei se ihan valaistuminenkaan minulla ole... Kai jokin hyvää ja onnellista ja eettistä kohti meneminen. Elämän näkeminen harjoitteluna on minulle ihan uutta, olen elänyt niin tosikkomaisesti, juuri parhaillaan tekemääni asiaan kaiken uskoni valaen. Ja silloin kaikkiin - jopa järjettömän pieniin, kuten vaikka pastamerkin valintaan - liittyy liian helposti liian suuri stressi. Vasta nyt aavistan, mitä tarkoittaa asettaa asiat oikeisiin mittasuhteisiin, tai miten ei se ole niin vakavaa -lausahdus voi olla totta eikä vain asian maton alle lakaisua, välinpitämättömyyttä.
Tulee perhejoulu, johon aioin olla osallistumatta, mutta päätettyäni että voisin olla osallistumatta osallistumisesta tulikin minulle aito vaihtoehto, ja nyt tuntuu, että haluan osallistua siihen. Otan senkin harjoituksena olla ihmisten kanssa, harjoituksena suhtautua vanhempiini ja heidän suhteeseensa, harjoituksena antaa ja saada lahjoja, harjoituksena olla oma itseni... Tuo harjoitus-aspekti tekee tilanteista innostavia, vastakohtana ahdistavuudelle, joka syntyy siitä, että tilanteesta ja itsestään siinä odottaa jotakin tiettyä, kai sitten jonkinlaista täydellisyyttä. Vaikka hyvät hyssykät olenhan jo pitkään tiennyt ettei mitään täydellistä ole olemassa, on vain odotuksia ja erilaisuutta, jotka harvoin kohtaavat. Mutta tunne laahaa aina jonkin matkaa ajatusten perässä (ja tunnejälkien voimakkuudesta ja merkittävyydestä ja myös halukkuudesta irtautua niistä riippuu, kuinka nopeasti ajatukset ja tuntemukset yhdistyvät toimivaksi tahdoksi).
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti