Joskus on niin peloissaan ettei uskalla käydä nukkumaan. Unihan voi olla ihana, ja mitä sitten? Sitten herää iltapäivään jossa on aivan yksin (miksi aina tuntuu siltä vaikka on vaikka ketä ystäviä?) Minun loputon, lohduton yksinäisyyteni, minä jätetty minä hylätty minä huono minä kamala, aivan liian herkkä ja taitamaton ja haluton tylsä ankea, minä väärässä ajassa ja paikassa, minä muiden elämässä juoksemassa perässä väärillä kengillä eikä otetta saa milloinkaan (ei toisten elämästä tietenkään mutta miten omastaan, miten omastaan kun täällä muut ovat paljon vahvempia itsetietoisempia, kun kaikille tämä maailma tuntuu itsestäänselvältä eikä kysymysmerkiltä ollenkaan).
Kuinka vaikeaa onkaan uskoa, että minusta itsestäni nousevat asiat - omituiset, tavalliset, ihmeelliset, vanhanaikaiset - ovat hyviä. Kunpa oppisin joskus. Ja ettei sydän aina menisi ihan mykkyrälle kun tapaa jonkun toisen, jonkun josta nousevat asiat ovat erilaisia kuin minun asiani.
Tuleeko koskaan sitä päivää, kun todella uskon, että tämä elämä on tarkoitettu elettäväksi, ihan mukavasti elettäväksi, minun elettäväkseni, ihan sillä tavalla kuin minä tunnen parhaaksi? Ehkä sekin on alku, että uskallan esittää tämän kysymyksen eli sanoa: nyt otteeni tuohon ajatukseen on kovin hatara.
