sunnuntai 19. heinäkuuta 2009

Hyvää

En voi ajatella muuta kuin miten hyvin kaikki on, miten tilanteet jäävät hyvin: miten hyvältä tuntuu kun on aikaa olla ja jutella ja sanoa sellaista mitä ei meinaa uskaltaa, sellaista mitä ei ehkä ole tiennytkään haluavansa sanoa ja mikä muotoutuu vasta, kun on tarpeeksi turvallinen tilanne ajatukselle tulla. Ja sitten sellaista, josta on tiennyt haluavansa puhua, mutta on tiennyt tarvitsevansa ajan ja paikan ja rauhan, ja kun saa ne, voi puhua, ja sitten - kaikki on hyvin. Ja jonkin aikaa maailma on levossa, olkoonkin että se aika ei ole ikuinen, mutta sellainen aika on, se on tärkeintä, eikä siihenkään hetkeen tarvitse takertua, voi vain luottaa että on tällainen hetki, ja tällaisia hetkiä tulee lisää, ja lisää, niitä tulee, vaikka välissä tulee kaikenlaisia muita hetkiä, mutta mikään niistäkään ei ole ikuinen hetki vaan ohikiitävä. Mutta pikkuhiljaa voi vaikuttaa siihen, missä suhteessa mitäkin hetkiä on: tällaisten hetkien vuoksi minä olen ponnistellut, ja nyt yksi sellainen on tässä ponnistelematta, mutta kaikki ponnistukset ovat sen tukena nyt ja myöhemmin. Ja jokainen tällainen hetki voimistaa luottamusta siihen, että näitä tulee, näin hyviä, tyytyväisiä, kivuttomia hetkiä.

Maailma on hyvä!

torstai 16. heinäkuuta 2009

Vankilassa osa 2

Olen aina elänyt vankilassa, huomaan, erilaisissa vankiloissa. Olen tehnyt niitä itselleni. Niin: olen tehnyt elämästä itselleni vankilan. Minä en ole osannut elää, minä olen osannut vain rakentaa muureja. Sellaisen huomaaminen tekee surulliseksi ja hieman järkyttyneeksi.

Kotini oli vankilani.
Isä oli vankilani.
Erikoinen perhe oli vankilani.
Erikoinen nimi.
Se, ettei minulla ollut poikaystävää, sekin oli vankilani.
Sitten poikaystävästäni tuli vankilani.
Sitten siitä, että minä en pysty olemaan lähellä.
Ja sitten siitä, että enemmän kuin mitään muuta, haluan olla lähellä, mutten voi kun en osaa.
Opinnot, kesätyöt, harrastukset; ystävät, matkat, asunnot.
Lopulta vankiloita oli niin paljon, ettei mistään tahtonut tulla mitään. (Ei se ehkä muille siltä näyttänyt, mutta minä sen tiesin.)

Minä en halua elää niin, että aina haluan pois, että aina odotan seuraavaa hetkeä. Siitä tulee vain niskat kipeiksi, kun on koko ajan otsa edellä menossa seuraavaan asiaan. Seuraavalle nettisivulle, seuraavaan päivään, seuraavaan viikonloppuun, seuraavaan tenttiin seuraaviin ihmisiin. Minä huomaan sen kaiken nyt, huomaan kuinka olen paennut tätä hetkeä, sitä ainoaa joka minulla on. Ja kuinka paljon on täytynyt oppia ennen kuin on päässyt tähän asti: että huomaa sen, mitä on, että edes huomaa pakenevansa, ja että pystyy suhtautumaan siihen hyväksyvästi ja edes joskus harvoin huomattuaan pysähtymään.

Ja minä haluan, että ihmiset ovat minulle lepo, ei vankila. Minä haluan olla seurassa niin, etten ole niin kiihtynyt että sanon mitä sattuu ja olen miten sattuu, että sanon sellaista jonka takana en varmasti ole, ja etten ole levoton, että alan hosua ja käyttäytyä niin kuin luulen muiden toivovan minun käyttäytyvän.

Tiedän että olen jo pitkällä, kun huomaan tämän kaiken, ja tiedän, että voin olla vain luottavainen ja kärsivällinen. Olen myös täynnä kurjia tunteita kaikesta siitä, millainen olen pelkoni vuoksi ollut. Miten vaikea sitä on selittää, että on voinut huonosti, vaikka on näyttänyt ihan hyvältä, mutta ei kuitenkaan kadu sitä mitä on ollut, koska ei olisi voinut olla mitään muuta, ja vain sen vuoksi, mitä on ollut, on sitä mitä nyt on. Enkä minä oikeastaan haluaisi olla kukaan muu; luulen, että häpeän ja vihan alta pilkottaa ihan hieno tyyppi.

En näe sitä vielä, mutta uskon siihen. Uskon vaikka tekee kipeää. Ja vaikka vieläkin olen vankilassa, olen jo ymmärtänyt, että voin kävellä näiden muurien läpi.