Elämäni on muuttunut.
Kaikki on tapahtunut hiljaa, vähentäen. Niin, oikeastaan olen vähentänyt kaikkea. Ihmisiä. Tekemistä. Liikuntaa. Lukemistakin. Juhlimista. Yrittämistä. Joogaamista.
En tunne enää olevani pakosalla. Tai nyt huomaan, kuinka kovasti olin aiemmin pakosalla. Aiemmin, eli ehkä vielä neljä vuotta sitten. Olisin kernaasti vielä vähemmän pakosalla, mutta ei tavoistaan pääse niin vain. Nyt vain huomaan pakohetket, tai jatkuvan pakenemisen, mutta huomatessani sen muistutan itseäni siitä, että ei minun tarvitse paeta. Tai osaan kysyä, että onko parempi paeta vai olla tässä. Järkyttävää kyllä, olen huomannut, miten kokonaisvaltaisesti elämäni on rakentunut pakenemiselle. Paeta voi niin monella tavalla; minä en ole käyttänyt päihteitä sairaalloisesti enkä laihduttanut tai lihonut tai himoinnut seksiä. Vaan kaikkea vähän. Olen paennut normaaliuteen ja vähänparemmuuteen, luoja miten olen halunnut lapsesta saakka olla normaali. Tai vähänparempi ja hyväksytty. Sellainen, jota ei kyseenalaistettaisi. Ja tavoiteltavaa on kaikki, mitä sellaiset ihmiset tekevät tai ovat, jotka näyttävät olevan hyväksyttyjä, tai mielellään vielä vähänparempia, ihailtuja.
En edelleenkään osaa useinkaan sanoa mitä haluan. En välitä siitä; kysyn sitä itseltäni yhä harvemmin. Tavoitteellisuus ja ratkaisukeskeisyys ovat aina aiheuttaneet minussa vastareaktion. Koetan tehdä asioita, jotka tuntuvat hyvältä tai jotka tuntuvat siltä, että ne auttavat näkemään jotakin tärkeää, ehkä kipeää. (Tärkeät asiat tuntuvat usein vähän kipeiltä, mutta niitä kohti menee, koska niillä on tärkeä opetus.) Koetan rajata tekemiseni mahdollisimman vähäisiksi, jotta ehtisin kuunnella itseäni, jotta tekisin ilolla ne asiat jotka teen mieluiten enkä alkaisi suorittaa hankalampia juttuja. Enkä varsinkaan mukavia juttuja; kokemuksesta tiedän, että niinkin käy kovin helposti.
Esimerkiksi nyt tämä syksy. Huomasin, kuinka helpottunut olin, kun kesä päättyi ja syksy alkoi. Tuntui, että vihdoinkin saan vain olla eikä tarvitse miettiä joka ilta, mitä kivaa tänäänkin olisi voinut tehdä jos olisi reipas ja oikeanlainen. Vaikka rakastan lämpöä ja aurinkoa ja pidän uimisesta ja muista kesäasioista. Olen vain onnistunut jossain vuosien kuluessa rakentamaan kesästä vaatimusten ajan: kesällä ei saa olla väsynyt, kesästä pitään nauttia vaikka väkisin. Ja tuo uskomus leijailee uhkana päälläni kaiken kesää: kesä ei ole minun, kesä on nautinnon vaatimuksen. Mutta syksy, syksy on tarkoitettukin rauhalliseen oloon. Pimeys laskeutuu ja on oikeutetumpaa levätä ja olla rauhassa.
Ehkä minä ensi kesänä osaan ottaa rennommin. Tänä kesänä oli niin paljon tekemistäkin: ei lomaa lainkaan ja viikonloputkin (suku)juhlissa. Aina matkalla vähintään perjantaista sunnuntaihin.
Syksy on ollut rauhallisempi, mutta huomasin silti, etten ole oikein kysynyt itseltäni, mitä minulle kuuluu. En ole tuntenut siihen niin suurta tarvetta. Se on mielestäni kyllä hyvä merkki, koska huonona aikana en oikein osaa muuta kuin tunnustella oloani, pyöriskellä alakulon itsekeskeisyydessä - niin, sitä se mielestäni on, mutta sanon sen hyvin neutraalisti, en syyttävästi missään tapauksessa. Minulle on ollut tärkeää tajuta, että onnettoman maailma on siinä(kin) mielessä vinoutunut, että itsestä tulee kaiken keskipiste. Mutta siis, pidän kuitenkin tärkeänä muistaa pohtia omaa tilaansa, omaa elämäntilannettaan ja tyytyväisyyttään siihen.
Osaan vastata vain epämääräisesti: olen tyytyväisempi kuin aikoihin, kai onnellinen. Onnellisempi kuin aikohin, ehkä koskaan. Päivittäin ylitseni pyyhkäisevät valtavat epävarmuuden ja häpeän aallot, ja minä seison ja katson kuinka ne kuohuvat, katson minne niiden virta minut kuljettaa. En tahtoisi minkään olevan toisin.
