Suosta

En kaipaa aurinkoa syyspuolella, unohdan sen mahdollisuuden ja uinun pimeisiin iltoihin. Vasta keväällä huomaan, että kas, maailmassa voikin olla valoa, ja sitten valon ja pimeän ristiriita onkin jo heilahtanut melkoiseksi. Huomaan auringon tulevan viimeisellä hetkellä; silloin, kun tietämättäni olen jo valahtanut suonsilmäkkeeseen uskoen, että suo on kaikki mitä on.

Suonsilmäkkeille ei tunnu olevan loppua eikä helpotusta. On turhauttavaa, kun niihin luisuu joka kevättalvi. Hätä on sellainen, että on helppo menettää toivo. Kainaloita myöten liejussa unohtaa, miltä tuntuu kun askeleet kantavat ja vievät paikasta toiseen; liejussa unohtaa, että aikansa poljettuaan sieltä nousee ylös ja matka jatkuu. On vaikea nähdä omassa maailmassa tapahtunut muutos, kun tavoitteisiin on vielä matkaa, ja kun kuitenkin vielä putoilee suonsilmäkkeisiin.

Eteneminen on niin hidasta, ja vaikka kuopasta nouseminen on alku, ovat vaatteet vielä märät ja painavat ja muistuttavat, että kuoppia on, ja niihin voi aina pudota. Ja kun tottuu kovalle maalle, tahtoo unohtaa, että syviä, toivottomia kuoppia onkaan, ja putoaminen tulee aina yllätyksenä. Tuntuu, että jos muistaa sen mahdollisuuden eikä kiellä niitä, niin ne ovat varmasti edessä. On vaikea hyväksyä, että ne nyt vain ovat ja niillä on jokin mieli, vaikken sitä ymmärrä.

Hyväksyminen, se onkin vaikeinta. Katkeruuden jättäminen, anteeksi antaminen, myöntyminen, unohtaminen. Kuinka paljon hyvää olenkaan menettänyt päättämällä, että en voi vastaanottaa vanhemmiltani mitään, koska olen heille katkera siitä, etteivät he koskaan olleet sellaisia kuin olisin toivonut. Mutta minä luulin, että se on rehellisyyttä (hylätä kokonaan, jos ei voi rakastaa kokonaan)! Eikä minulla ollut mitään muuta mihin tarttua, vain katkeruus.

Hyväksyminen. Miten vaikeaa!

Tänään

En todellakaan tiedä, kuka ja millainen olen ja mitä tahdon tehdä.

En muistaakseni ole koskaan tiennyt, ja nyt kun ajattelen sitä, tuntuu, että olen aina yrittänyt tarttua sellaisiin tahtoihin ja tekoihin, joita olen huomannut ympäristöni - ketä nyt missäkin elämänvaiheessa olen sattunut ihailemaan - tekevän tai arvostavan. Ne ovat tuntuneet hyviltä ajatuksilta etukäteen, mutta kun olen alkanut tehdä jotakin (esimerkiksi harrastaa tai mennä uuteen kouluun), en olekaan tuntenut niissä mitään omaani tai en ole tavoittanut tahtoani mennä eteenpäin alkuvaikeuksista huolimatta.

Tuntuu valtavan surulliselta olla tyhjä kuori mahdollisuuksien maailmassa, joka antaisi ihmiselle mitä tahansa, jos ihminen vain osaisi tahtoa. Mutta ihminen ei osaa.

Tai sitten ihminen toivoo toivovansa jotakin muuta kuin mitä oikeasti toivoo. Sillä oikean toiveen tavoittaminen saattaa tarkoittaa, että on luovuttava jostakin, joka on muodostunut tärkeäksi. Ja luopuminen, se on kaikkein vaikeinta. Varsinkin, jos tuntee itsensä jo valmiiksi tyhjäksi.

Tai sitten luopuminen on ainoa ratkaisu, jonka ihminen tietää (ja liiankin hyvin tietää), vaikka hän voisi hyvin kokeilla muitakin ratkaisuja.

En todellakaan tiedä, kuka ja millainen olen ja mitä tahdon tehdä.