keskiviikko 31. lokakuuta 2007

Joulukortit

Olen viimeisinä vuosina laistanut joulukorttien lähettämisen tyystin. En ole jaksanut, ei ole kiinnostanut. Olen antanut lahjat parhaille, läheisimmille, tärkeimmille, ja myös joillekin pakollisille. Ja korttien tekeminen ja kirjoittaminen on tuntunut väkinäiseltä - toisin kuin joskus kouluaikoina, kun kirjoittelin pitkään ennen joulua listoja kortinsaajista ja lahjansaajista. Enkä tehnyt sitä pakolla vaan ilolla.

Nyt hyväsydämisyys on palaamassa: haluan, että minulle tärkeät ihmiset saavat minulta osoituksen siitä, että ajattelen heitä, pidän heistä, että he ovat minulle tärkeitä. Ja jos en muulloin sitä muista tai osaa osoittaa, teen sen jouluna, koska joulu on rakkauden juhla, olkoonkin että nykyisin olen sitä mieltä, että ne rakkaat saa valita. (Mutta valinnan pitää olla harkittu, ei äkkipikainen ja perusteeton.) Niille rakkaille minä lähetän joulukortit, joihin kirjoitan kaiken kauniin, mitä niistä ihmisistä ajattelen ja mitä hyvää heille haluan.

On hieman kummallista, että tämä ajatus tulvi sydämeeni nyt, kun viime viikolla päätin etten mene kotiin jouluksi, että olen aikuinen ja vietän oman jouluni jos niin tahdon. Ehkä on niin (tämä taitaa olla Sinkkuelämää-filosofiaa), että tapoja, päätöksiä, sääntöjä on tehtävä, jotta tietäisi miten elää, mutta ne on pyörrettävä kun huomaa, että haluaakin elää toisella tavalla. Katsotaan.

Kaikesta tästä kuuluu kiitos myös Veloenalle, joka puhui joulukorttirimssuista ja sanoi niin hirveän viisaasti teoista, niiden tuloksista ja tuloksettomuudesta sekä vaikutuksista itseen ja muihin.

sunnuntai 28. lokakuuta 2007

Suuressa kaupungissa

Vietin viikonlopun suuressa kaupungissa, ja se suuri kaupunki näyttäytyi hyvänä, kerta kaikkiaan hyvänä ehkä parempana kuin koskaan ennen. Ei jännitystä, ei stressiä, ei alati painavaa huonommuuden tunnetta eikä velvollisuustapaamisten painetta. Päätin vain olla tapaamatta sellaisia ihmisiä, joiden tapaaminen on nyt liian jännittävää ja kuormittavaa, joiden tapaaminen aiheuttaa stressiä ennen ja jälkeen, eikä itse tapaamisesta jää mieleen oikein muuta kuin että se on ohi ja että saa kertoa taas toisille suorittaneensa tapaamisen sen ja sen kanssa. Muodollisesti hyvää, mutta ei sydämen hyvää. Jätin sellaiset tapaamiset ja tapasin niitä joita sydämestäni halusin tavata ja haluan taas tavata, ja kävin juhlissa joihin olin tervetullut ja tapasin ihmisiä joille olin tasavertainen ihminen, ja tärkeä ihminen.

Ja nyt kun viikonloppuinen monien ihmisten tapaaminen ja monissa paikoissa käyminen on ohi, olen kotona, olen rauhassa, olen yksin, olen täällä enkä ikävöi toisiin paikkoihin, mutta ikävöin jokaista tapaamaani ihmistä, olen täällä enkä tiedä mitä tehdä, ja ikävöin heidän kaikkien seuraansa ja olen surullinen etten ole nyt kenenkään lähellä. Olen väsynyt ja hiljainen toisaalta yksinolosta, toisaalta hiljainen siitä kaikesta seurallisuudesta. Mutta, ilmeisesti, sanon tämän toiveikkaasti, olen matkalla ihmisiä päin.

keskiviikko 24. lokakuuta 2007

Erakkoudesta ja yhteisöistä

Tuntuu, että olen kaikkien yhteisöjen ulkopuolella. Ainakin kaikkien sellaisten, joissa olisi trendikästä olla, joissa kannattaisi olla, joissa oleminen olisi hyödyllistä, joissa olemisesta olisi etua. Minusta on aina tuntunut siltä, että suurimpaan osaan yhteisöistä juuri minulla ei ole mitään asiaa. Minun juttuni eivät ole juuri niitä yhteisöjä kiinnostavia, jokainen yhteisö on aina tarkoitettu joillekin muille, ei minulle. Jos olenkin niiden jäsenenä, olen ulkojäsen, olen kynnyksellä, olen koko ajan menossa ulos tai takki päällä tarkkailemassa mitä muut tekevät tai sanovat. Tai jos erehdyn keskiöön, tunnen siitä syyllisyyttä, noloutta: mitä minä nyt sinne menin tunkemaan? Mitä minä siellä oikein esitin? En tunne voivani omana itsenäni olla yhteisössä tasavertaisena.

Saatan tulla yhteisön jäseneksi, jos on joku, jonka näen vielä vähemmän yhteisön jäseneksi kuin itseni. Tai saatan tulla jäseneksi, jos teen jotakin merkittävää, hyödyllistä yhteisön eteen. Mutta olen aina tuntenut, että minun itseni, oman persoonani takia yhteisön jäsenyys ei minulle aukene. Nykyisten ystävieni yhteisöön kuulun mielestäni enemmän yksittäisten ystävyyssuhteiden vuoksi. Yksi poikkeus on: tunnen, että kouluaikojen vahvaan tyttöyhteisöön kuulun, mutta sen perusta onkin hyvin kaukana. Ja se mitä olin silloin ei ole kovinkaan sama kuin mitä olen nyt. Ja se muuttuu vielä lisää. Mutta on iloista, että minut silloin kaapattiin mukaan sellaiseen sakkiin.

Äitikään ei ole kokenut yhteisöön kuulumista. Äidin mukaan ihminen on pikemminkin erakko, ei laumaeläin. Tieto helpotti minua kerran - sehän antaa kyllä oikeuden elää myös erakkona, jos niin haluaa - mutta myöhemmin olen kuitenkin tullut siihen uskoon, että ei ihmisen ole hyvä yksin. Yksinäisyys on aina pakon sanelema vaihtoehto: jos yksinäisyys onkin itse valittua, sen aiheuttaa oman itsen epäselvät rajat tai tunne omasta vajavaisuudestaan, jota ei kerta kaikkiaan voi muille näyttää. Silloin muiden läsnäolo ja läheisyys on hermostuttavaa, ja yksinäisyys tietysti tasapainottaa olon. Mutta luulen, että syvällä ihmisessä kaipuu tois(t)en luo ei koskaan katoa, vaikka sen voikin piilottaa taitavasti.

tiistai 16. lokakuuta 2007

Minä luulin

Minulle ei kukaan kertonut, että maailma on näin epätäydellinen paikka. Minä luulin, että kaikkien on oltava jokseenkin täydellisiä. Aika pitkään luulin, että on suuri täydellisten joukko, ja sitten pieni epäonnistuneiden joukko. Onni on täydellisiä varten, ja epäonnistuneet ansaitsevat onnettomuutensa, eikä heitä täydellinen onni kohtaa milloinkaan. Minä luulin, kun ei minulle muuta kerrottu. Ja sitten huomasin olevani epäonnistuneiden joukossa, ja miten hyväksyä ensinnäkin se, ja vähän myöhemmin sitten se, ettei kukaan olekaan täydellinen; ja toisaalta kuitenkin huomata ympärillään niin paljon onnellisempia ihmisiä, ovatko he kuitenkin sitä täydellisten joukkoa, johon ilmeisesti minun koko perheeni ei kuulu, vaikka luulin että no isä ja äiti nyt ainakin, he taisivat huijata minua, ja hyvin hataralla pohjalla on edelleen se tieto, että onni kuuluu kaikille, millä ihmeen perusteella minulle, minussa on paljon vikoja, tai ainakin se, että masennun, ja kaikki fyysiset vikani, ja minun besserwissertyylini, ja mitä vielä. Millä ihmeen perusteella onni kuuluu minulle, kun ei näyttäisi vanhemmillenikaan kuuluvan vaikka heidänhän piti olla niitä liki täydellisiä, ja jos joku muu sitten onkin täydellinen, miten hän voisi huolia minut ja ymmärtää minun epätäydellisyyttäni, sillä itsepintaisesti haluan edelleen täydellisen miehen, mutta samalla unohdan että täydellisyys on tässäkin kohtaa suhteellista, että joku voi olla täydellinen minulle, mutta objektiivisesti täydellistä ei ole, sen vanhempani unohtivat kertoa, sekä tietysti sen, että heidän katseensa ei ole objektiivinen. Meillä puhutaan totuuksilla, ei mielipiteillä.

Minä en ole koskaan ymmärtänyt, että täydellinen ja hyvä, hyväksytty eivät tarkoita samaa. Edellinen kuulostaa jotenkin jälkimmäisen parannetulta versiolta, kasista kymppiin, ja hei, kaseja saa kuka vaan, mutta meidän lapset kymppejä, ainakin minä, kymppejä, fiksu tyttö. Aina voi yltää kymppiin, ja siihen minä olen pyrkinyt, olemaan niin hyvä ettei ole parempaa, ettei kenelläkään ole naputtamista, ettei isä tölväise mitään, ettei Samuli ole taas parempi, ettei kukaan olisi parempi kuin minä, silloin olisin niin hyvä ettei minun kenenkään edessä tarvitsisi hävetä, nöyristellä. Voi vanhemmat, taisitte unohtaa ohjata minua elämässä, miten paljon enemmän olisin tarvinnut rakkautta, lempeyttä, hyväksyntää, huolenpitoa.

maanantai 15. lokakuuta 2007

Kodeista

Kotiinpaluu on ihanaa. Kotiin, joka tarkoittaa 26 neliömetrin yksiötä keskellä Jyväskylää, minun kroonisesti viemäriltä haiskahtavaa koppiani, jonka lattiaa peittää muovimatto ja seiniä halvin mahdollinen, kohokuvioinen, hailu tapetti; jonka kylppäri on niin pieni että suihkussa voisi käydä pytyllä istuen, lastenkoon pytyllä, ja kädet on pestävä lavuaarissa jossa yhdenkään maajussin kouria ei mahtuisi kääntelemään ja jonka keittiöseinän kaapit ovat eri sarjaa kuin allaskaapit, täysin väärän kokoiset ja väärällä kohdalla. Minun klohmuinen mutta kodikas kotini, asumalla kotoiseksi tehty. Oleilemalla.

Kotiinpaluu on väsyttävää. Paluu entisestä kodista, joka tarkoittaa kolmikerroksista omakotitaloa keskellä pirkanmaalaista 50-luvun omakotitaloaluetta, kroonisesti pahalta haisevaa, lahoavaa linnaa, jonka nurkkiin on kasautunut kymmenien vuosien vaate- ja muuttoröykkiöt, jonka hyllyt natisevat pölyisistä kirjoista ja jonka kokolattiamattojen erimuotoiset läikät kertovat hurjien juhlien jälkeisestä välinpitämättömyydestä; jonka tapetit ovat vanhoja, nuhruuntuneita, taulunreikiä täynnä ja tummenemia ja vielä väärään paikkaan jääneitä tauluja. Entinen koti, jonka huoneissa elävät edelliset elämänvaiheet roinana ja huolehtimattomuutena, pinttyneenä pölyn hajuna, jossa elää jokin olemisen oikeutus, mutta ei elämisen mahdollisuus. Koti, jossa on kuljettava silmät sidottuina, jottei näe kaiken ilon ja kiinnostuksen hiipumisen merkkejä jokaisen oven takana; koti, joka työntää pölyn keuhkojen sisään ja silmiin ja sydämeen, jos sinne jää liian pitkäksi aikaa, jonne ei halua viedä ketään rakasta, ei vain halua, ja vierasta vielä vähemmän.

Nyt on uusi koti, ja selitys sille, miksi uusi koti on niin tärkeä: se on koti, se näyttää kodilta ja tuntuu siltä, ja sinne tulevat vain sellaiset ihmiset, jotka kutsutaan, ja sellaiset tavarat ja sellaiset ruuat, jotka kutsutaan. Ja siellä voi olla, olla nauttien päiviä, ja jos sitten onkin pakko poistua, ei se johdu kodista, ei tästä tilasta jossa viihdyn vaan jostakin muusta.

Kotia ei tietenkään tee vain sijainti, tila, huonekalut, tavarat musiikki ruoka tuoksut, vaan ihmiset.

Niitä täällä ei ole. Minä vain. Mutta se ei ole nyt huono, ei nyt, nyt se on hyvä. Mutta siksi tähän ei voi tyytyä.

maanantai 8. lokakuuta 2007

Sähkökäyttöisen hevosen selässä

Viikonloppuna istun junassa joka laukkaa kuin hevonen.

Ymmärrän: on uneksittava voidakseen tulla todellisuuteen.

Koti, jossa kukaan ei odota, mutta jossa on rauhan avaimet, on parempi kuin koti, jossa väärät ihmiset odottavat väärällä tavalla.

Mutta uneksumista en halua julistaa. Se on salaisuus, joka pitää itse löytää sisältään. Se on salaisuus, josta jotkut kirjoittavat kirjainten välissä ja kaupunkien välissä ja ilmeiden välissä.

Juna laukkaa, ja osa koivuista on enää rankoja, mutta kelta on silti siellä, maisemassa kerroksittain. Ja vihreä on sameaa, jo harmaan täplittämää.

Ja perillä, pimeän laskeuduttua, voi luulla että lumi on jo satanut rauhansa maahan.

maanantai 1. lokakuuta 2007

Itkut

Itkun jälkeen olo on raukea. Syynä saattaa olla myös kävelylenkki, pitkä venyttely ja rauhallinen, tavallinen ilta yksin kotona. Viikon verran piinannut sitkeä hartiasärkykin tuntuu helpottaneen perusteellisen lämmittelyn ja venyttelyn jälkeen. Eniten kuitenkin uskon siihen, että nämä kaikki yhdessä tekevät raukeaksi: fyysiset ja henkiset jumiutumat avautuvat vuorotellen ja auttavat toisiaan aukeamaan lisää.

On lohduttomia pelon itkuja, epätietoisuudesta seuraavan turvattomuuden ja hädän itkuja, jotka tekevät olon sumuiseksi ja turtuneeksi. Niillä itkuilla ei ole tapana loppua, vaan niiden hätäännyttävä tunnelma jatkuu joskus yön yli, ja vielä seuraavaankin iltaan. Ja sitten on surun itkuja, kauniiden muistojen ja rakkauksien menetyksien itkuja, itkuja, jotka pikemminkin lohduttavat päästessään purkautumaan. Ne itkut väsyttävät, ja tekevät - kuten tänään - raukeaksi, ja saavat näkemään selkeämmin.

Molemmat itkut on itkettävä. Luulen, ja varsinkin toivon, että ensimmäiset ovat vähenemään päin. Toiset ovat oikeastaan ihan sympaattisia. Minä en nimittäin mitenkään vastusta itkemistä, en omaani enkä muiden. Paitsi että poskiontelot tuppaavat menemään tukkoon ja siitä seuraa särkyä.