Törmään itsessäni itsepintaiseen ajatukseen: jos joku, itse asiassa jotkut, suunnilleen samanlaisissa olosuhteissa kasvaneet ja samanlaisessa ympäristössä elävät ihmiset, nuoret naiset yleensä, voivat pahoin pahoin pahoin eivätkä koskaan ponnisteluistaan huolimatta pääse rannalle vaan räpiköivät henkensä edestä loputtomiin kunnes hukkuvat, niin miksi minä en hukkuisi? Miksi minä olisin se, joka nousee rantaan ja kävelee omin jaloin ja suorin selin kotiinsa?
Samalla törmään kyllä myös itsepintaiseen terve-sairas tai nouseva-hukkuva -dikotomiaan, jonka itseni jos jonkun luulin jo hylänneen. Kun ei elämässä kai kuitenkaan ole voittajia, vaan jokainen räpiköi tavallaan, aikanaan. Mutta minä ja muut -ajattelusta ei ole niin helppo päästä irti, kun on kohdannut niin vähän kaltaisiaan ja tuntee vieläkin häpeää niistä erottavista asioista ja kipua tilanteissa, joihin häpeä heijastaa kuvansa.
Yhtä aikaa odotan vapautusta, olen jo pitkään tuntenut sen olevan lähellä, mutten kai ole uskaltanut avata hakaa, ja samalla pelkään että se on vain naiivia kuvitelmaa, että todellisuudessa kaiken pitää lopulta mennä huonosti, surullisesti, kamalasti. Ja pelkoni, voi, se on syvällä ja se vie voiman ihmiseltä ja pohjan kaikelta, ja siitä aion vielä puhua. Siitä mikä ei voi jäädä sisälleni.
