Päätös.

Päätöksettömyyden tila, epävarmuus, on ahdistavaa. On niin helppo unohtaa, että helpottaa, kun vain tekee päätöksen. Kaikki mieleeni tulevat viimeaikaiset päätökset tuntuvat olevan kielteisiä, muotoa olla tekemättä jotain. Mutta tämähän ei kerro mitään siitä, ovatko päätökset olleet hyviä/oikeita. Kai on niin, että sitä ei voi ennalta tietää, vain sillä on väliä, että sen päätöksen tekee ja pysyy siinä.

Mutta mikään ei ole muuttumatonta, korvaamatonta ja korjaamatonta; vasta päätöksen myötä oppii, miltä se tuntuu, ja jos uusi tilanne lopultakin tuntuu pahalta, voi pian tehdä uudenlaisen päätöksen. Vaikka ensin siinä päätöksessä on pysyttävä tovi, sillä vain aika näyttää, millainen on elämä senkertaisen päätöksen jälkeen. Eikä voi odottaa itseltään että pystyisi näkemään päätöksen yli tulevaisuuteen.

Ja sitten, koko elämä on sarja päätöksiä, jotka ovat oikeastaan samanarvoisia: kyllää ja eitä, eikä mistään päätöksestä voi tietää ennalta, onko se hyvä vai huono, eikä mikään päätös ole sinänsä oikea eikä väärä, on vain päätös, ja päätöksen tekeminen tuntuu hyvältä ja vain päättämällä voi tehdä yhtään mitään, myös virheitä, ja virheistä, niistä oppii.

Ei ihan vielä kotona

Kotimaassa, kotikaupungissa, ystävien kanssa, melkein kotoisaa mutta ei aivan kotia kuitenkaan. Levottomuus purkautuu edelleen, ja väsymys tulee kun se saa tulla: kun herätessä ei tarvitse pelätä mitään. (Mikä ei tietenkään tarkoita sitä, ettenkö pelkäisi mitään.) Mikään ei ole täydellisesti mutta kaikki on hyvin, hyvin hyvin hyvin ja muuttuu ainoastaan paremmaksi. Sillä nyt minulla on aika, kaikki aika elämässäni ja kaikki tila ja jokainen paikka vaikken aio mennä niihin niin voisin, ja tärkeintä on nyt se että minulla on elämäni jossa tiedän miten olla mitä tehdä miten elää. Ja ystävät voi te rakkaimmat, parhaat kaikista.

Lähtöä

Jännitän viimeiseen asti, ja vasta aivan lähdön hetkellä vapaudun, annan kaipauksen tunteiden tulla vapaina ja suorina. Siihen asti tunnen vain kuristuksen kaulassa, laajan piston rinnassa ja sydämen kovat, tiheät lyönnit kun suljen silmäni. Enkä yhdistä näitä tuntemuksia lähtöön vaikka on niissä sitäkin, epäilemättä.

Näillä kulmilla ei ehkä koskaan enää, tai joskus mutta en tiedä milloin; koti tämä tuskin tulee enää olemaan (tai sitten aina). Pois tästä paikasta, apua, tämä elämä jää tänne, toinen elämä on tuttu ja siksi hyvä mutta tämäkin jo vähän tuttu ikävä ikävä ikävä se tulee. Sentään rakastan, kummallista, arkeen rakastuu, siihen mitä on joka päivä siihen tarttuu koska se on todellisuutta, turvaa, normaalia, rutiinia, ja rutiinia ihminen tarvitsee (no minä ainakin).

Kuitenkin rakastan ajatusta että minulla on koti jossakin muualla, minä tunnen toisen kaupungin ja osaan mennä siellä paikkoihin ja puhua heidän kieltään, olen oppinut sen (no, sentään sitä). Vaikka niin moni asia on ollut niin vaikea ja tunteet melkein liian voimakkaita kestää, muistan taas ilon ja tyytyväisyyden siitä että olen lähtenyt tullut ollut, myös että menen ja että elämästä tulee tavallista mutta samalla helpompaa, ja voi luoja, että olen oppinut jotakin.

Heikkoutta?

Kohta on taas aika lentää Suomeen. Mikään viimekertainen toiveeni ei toteutunut, tällä kertaa en uskalla edes toivoa. Tai no, mikä minulta toivon veisi, ja haaveet, mutta suhtaudun niihin entistäkin varautuneemmin.

Kaipaus on outoa. Jotenkin aina epäilen sen aitoutta, että se on "vaan" sitä ja "vaan" tätä. Että voin tästä tunteesta kiinni jäädessäni perustella sen järkisyin, tai jollakin muulla puutteella. Mitä sen sitten pitäisi olla? Aitoa kaipausta, aitoja tunteita, eiväthän ne synny perusteetta vaan jokin ne tunnereaktiot saa aikaan. Miksi siis olla uskomatta niihin?

Ehkä siksi, että muiden tunnereaktiot eivät näytä yhtä voimakkailta. Pelkään, että olemalla tunteellisempi kuin joku muu olen heikompi hänen rinnallaan. Ja heikkous, sehän on säälittävää! Pelkään niin, että alan muiden silmissä näyttää säälittävältä, onnettomalta; että ihmiset ensimmäisenä minut nähdessään ajattelevat "voi tuotakin pientä". Että he oikeasti näkevät mitä kaikkea heikkoutta minussa on, eikä silloin ole mitään muuta kuin heikkoutta. Ha, ja luultavasti olen itse ainoa, joka sen heikkouden noin ensisijaistaa...

Aloitan.

Tervetuloa blogini pariin. Siitä tulee todennäköisesti fragmentaarinen ja yleistasoilla liikkuva, koska tunnun pelkäävän liikaa henkilökohtaisuutta, tunn(ist)ettavuutta. Lisäksi "mitä tein tänään" tuntuu tylsältä kirjoittamisaiheelta. Päiväkirjan kirjoittamisessa olen jo ajat sitten hylännyt kaikki säännöt: maailma on muutenkin täynnä sääntöjä, minun päiväkirjoissani saan puhua mistä tahansa ja aloittaa miten tahansa ja lopettaa miten tahansa, ja palata ja hyppiä ja kirjoittaa niin paljon sulkuja kuin huvittaa ja jättää pilkut väliin. (Ei ehkä vallankumouksellista, mutta kuitenkin, tärkeä tila jossa sielu on vapaa.) Totta kai vahingossa, tottumuksesta, kirjoitan varmaan usein samalla kaavalla. Mutta ei se ole kiinnostavaa.

Ehkä opin myös bloggaamaan jäsennellysti ja kiinnostavasti, kombinoimaan päivän tapahtumat ja mietteet ja yleistasot. Siihen asti metakirjoitusta. Ja unta.

Muukalaisen päiväkirja

En halua oppia mitään kieliä, en jaksa olla kiinnostunut ja harjoitella ja harjoitella ja harjoitella. Haluan vain olla rauhassa, tehdä sitä mistä pidän (pidän pienistä, tavallisista ja rauhallisista asioista) ja olla siellä minne tunnen kuuluvani. Olla tuttujen kanssa ja tuntea turvallisuutta. Nyt minulla on kai siihen oikeus, kun olen kokeillut siipiäni muuallakin, onko? En oikein osaa olla pahoillanikaan siitä, että haluan olla kotona.