Olo

Olen ollut vähän tyhjä. Odotellut, että se jokin tulisi, joka tekee tuloaan. Sellainen hieman levoton olo, tavallaan mukava ja toiminnallinen, mutta samalla aavisteleva. Jotakin on tulossa, mutta en tiedä mikä ja milloin.

Sitten se tuli. Se tuli kello kahdelta, kun baari sulkeutui ja iloisesti kuhisevat ihmiset jäivät ulkopuolelle miettimään jatkopaikkaa. Kun kaikki kuhisivat, siltä minusta tuntui, ja minä en puhunut kenellekään, koska en tuntenut, että minulla olisi mitään osaa tai arpaa siihen, mitä niissä juhlissa tapahtuu. Minulla vain oli lupa olla mukana. Omituista, miten en tunne, että minä olisin osa juhlia, että olisin mukana tekemässä niistä sellaiset kuin ne ovat, hauskat ja hyvät, vaan että on juhlat, joiden konseptiin minä yritän mahtua, yritän olla niin kuin niissä juhlissa ollaan, eikä sellaista tapaa ole, mutta kun ei ole riittävästi riittävän läheisiä ystäviä, en tiedä miten olen vain minä enkä juhlien ulkojäsen. Vaikka olisi selvästi kutsuttu juhliin, joskus jää sellainen olo, että pohjimmiltaan ei ole itsenään tervetullut, vaan vain osana vierasmassaa, jotta se massa olisi suuri ja vakuuttava ja jotta olisi yksi suu lisää kertomassa kuinka hulppeat juhlat joku on järjestänyt. Koska kun juhlivat ihmiset humaltuvat, eivät he jaksa viihdyttää kaikenlaisia vieraita, vaan saattavat tiivistää omaa pientä yhteisöään, omia yhteisöjä, joista mihinkään minä en kuulu, ja tunnen sen aivan liian vahvasti voidakseni unohtaa sen tai itseni ja olla vaan.

Kello kahdelta minä käännyin kotikadulle ja naama vääntyi jo matkalla, minä menin kotiin ja käpristyin matolle ulvomaan ja nykimään, ja minä sainkin aikaan aikamoisen limalammikon, ja hyvän, syvän unen. Kun se pääsee valloilleen, mitä on levottomasti odottanut, ei se lopu hetkessä, vaan se tulee oloksi moneksi päiväksi. Se purskahtaa esiin kun lukee kuolinilmoituksia, tai kun joku osoittaa myötätuntoa, se valtaa kehon kun aurinko menee pilveen tai kun katsoo sopivaa valokuvaa. Se on yksi olo, ja se on tässä, vihdoinkin tässä, eikä se kyllä haittaa yhtään mitään.

Kehykset

Mitä se sitten on, jos seurustelee? Miten paljon toisesta pitää tykätä, ja mistä sen tietää, tykkääkö oikeasti? Mistä tietää, millaista meillä pitäisi olla? Ja miten voi olla sillä tavalla, että ei mieti millaista pitäisi olla vaan on vaan? Miten vaan ollaan? Miten vaan tykätään? Mitä jos kaikilla muilla onkin enemmän rakkautta kuin meillä, enemmän iloa, enemmän kaikkea? Mitä jos kaikki mitä minä luulen ihmissuhteeksi onkin kärpäsenkakkaa? Miten voi uskoa siihen mitä itsellä on, mistä sen tietää että se riittää? Mitä jos minä elänkin väärin ja ne muut oikein? Mitä jos minä tyydyn liian vähään, jos olenkin ihan väärässä ihan kaikessa? Mitä jos me ei osatakaan tehdä niitä asioita, joita parit tekee? Mitä jos kesken pariskuntamökin minä huomaankin että en ole mitään sitä mitä siellä pitäisi olla? Mitä jos kesken sen, kun muut pitävät normaalisti hauskaa, minä haluankin karata yksiööni itkemään ja surkuttelemaan sitä, että minä en osaa enkä koskaan opikaan? Mitä jos minä en vain pysty?

Kaikessa tässä, minä tiedän, välkehtii se, että olisi tapoja joilla asiat ovat oikein. Että minun pitäisi löytää kaikkiin tilanteisiin sopivat kehykset. En ajattele että kaikkien pitäisi toimia samalla tavalla, mutta että kaikilla on jotkut oikealta tuntuvat kehykset, enkä minä näe niitä enkä siksi tiedä mitä tehdä. Tästä kaikesta kuultaa omia tuntemuksiani enemmän se, että muut hämmästyvät toimiani, tapojani, tunteitani. Kyllä minä itse jo aika nopeasti tiedän, miksi reagoin milläkin tavalla. En vain mitenkään tahdo uskoa, että muut voisivat hyväksyä reaktioni vaikka kertoisin, mikä sen aiheuttaa. Joskus sen selittäminen tuntuu vain hämmentävän ihmisiä entisestään. Kaikki eivät ymmärrä kaikkea.

Ehkä on olemassa inhimillisiä ihmeitä, ihmisiä, jotka ymmärtävät jotakin, jota ei ole kuvitellut kenenkään ymmärtävän. Ihmisiä, jotka hyväksyvät tyynesti kaikki reaktiot, ja minä huomaan sen, hei tuota ei haittaa vaikka minä käyttäydyn niin kuin käyttäydyn. Ehkä minä löydän ne kehykset, itsestäni tietysti, sillä ne taitavat olla uniikit, minun sisimmästäni rakennetut. Malttia, malttia, malttia.

Arvoituksen sisällä

Rationaalisuuden ylistys,
tunteiden kieltäminen
ympäristössä, joka aiheutti kovin paljon kovin hankalia tunteita

ja nyt kun haluaisin antaa tuntea
tunnen niitä kamalia tunteita
vihaa, pelkoa, surua, häpeää, itseinhoa

tunteita jotka eivät tunnukaan hyvältä
onko ajatus sittenkään oikea
tuleeko hyvä olo sittenkään antamalla tuntea

mutta tiedän ettei ole muutakaan tietä
muut tiet olen kävellyt
olen nähnyt ne tiet ja ne ovat päättyneet suohon

minä kävelen tätä tietä
omaa tietäni
ihan loppuun asti

Metsässä ovela kettu sanoi
Älä Odelma yritä ratkaista elämääsi; se on arvoitus
elä se ja ihmettele

ainoa velvollisuuteni