Kunpa sataisi vettä. Kuivuus on painostava, ja aamuauringosta kirkas asuntoni muistuttaa tuskaisen kuumasta viime kesästä, aamuista jolloin tukaluus ei hellittänyt ennen kuin pääsi ulos ja tuuleen, ja lopulta ei edes tuullut vaan tuli vielä kuumempi, ja töissä kaikkein kuuminta muovisen katoksen alla. Tukaluudesta, joka ei aina helpottanut edes yöllä.
En minä kylmyyttä kaipaa, mutta kosteutta, vettä. Ehkä en vain kaipaa aurinkoa vielä, en ole vielä valmis. Kuinka voisin suhtautua järkevästi kasaan opiskeltavia kirjoja, kun aurinko vaatii hyppimään. Miksi itse asiassa suhtaudun lämpöön jonakin vaativana? Jos jotakin, se antaa minulle, ei ota, ja minulla on myös täysi oikeus olla pitämättä siitä. Toisaalta, olen osa luontoa ja elän sen mukaan, siksi tunnen auringon herättävän vaikutuksen. Minut on opetettu siihen, että television katsominen keskellä päivää (valoisassa) on väärin. Sisällä oleminenkin tuntuu väärältä, ja tietokoneen edessä nysvääminen myös. Mutta tähän olen tottunut! En osaa reagoida aikaiseen kevääseen, en ole vielä valmis räjähtelevään energiaan ja reippailuun, olisin vielä rauhallinen vähän aikaa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti