lauantai 18. huhtikuuta 2009

Horros ja sievyys

Ei mitään -oleminen jatkuu. Viikonloppuna se on vaikeampaa: viikolla, arkipäivinä, minun on helppo sanoa ei kiinnosta, lepäillä, tuijotella seiniä, olla horteessa. Perjantai-iltana ikäiseni nuoret pitävät hauskaa. Minä en halua pitää hauskaa, minä en halua mennä muiden kanssa enkä kertoa mitä minulle kuuluu, en kertoa tarinoita itsestäni enkä arvioida viileitä bändejä, en jaksa olla mitään mieltä niistä enkä ilahtua jokaisen tutun nähdessäni. Minä väsyn kun yritän olla riittävän sosiaalinen, minä väsyn, enkä minä halua mitään muutakaan, ja ainoa mitä osaan haluta, on olla kotona, olla niin että voin koska vain vetää oven kiinni ja itkeä.

Ja kun teen niin, niin kuin parhaaksi näen, jään kotiin ja odotan surua, olen edelleen levoton ja tuskainen, ihan sama, olen mitä olen ei kai sen niin väliä, mutta huomaan, että olen tehnyt niin kuin parhaaksi näen, ja paras, mihin pystyn, on väsynyt nyyhkintä, itsesäälin poikaset, tympeä tyytymättömyys. Vaistomaisesti vertaan iltaani muiden iltoihin (olisiko sittenkin pitänyt lähteä ulos, edes käymään nopeasti), mutta tiedän silti, etten olisi halunnut enkä jaksanut, ja tämä oli ainoa päätös johon kykenin. Ja surullista on se, että paras, mihin pystyin, oli niin mitätöntä ja tympeää.

Luulen, että tämä ei ole pysyvä olotila. Luulen, että on parempi ajatella niin, että tämä on nyt ja sen täytyy riittää, tulevasta en tiedä, se tuo itsensä. Olen ottanut jo askeleen siinä, että en yritä toiminnallani (oli se sitten lähtemistä tai jäämistä, nauramista tai itkemistä) määritellä itseäni, löytää sitä mitä pohjimmiltani olen. Luulen, että juuri tuo tavoite on estänyt minua elämästä niin kuin haluan: se luo kaikelle tekemiselle (tekemättömyydelle) kovat paineet ja saa katsomaan itseään ulkoapäin. Kuinka olisin uskaltanut masentua, kun olisin mielestäni määrittynyt masentuneeksi, ja vielä pahempaa, masentuneen kokemuksen kautta? Näen itse asiassa tämän passiivisuuteni suurena rohkeuden osoituksena. Se on jotakin, mitä kukaan ei suosittele minulle, jotakin, mihin kukaan ei kannusta, mistä kukaan ei tule iloiseksi, mitä kukaan muu ei voi edistää tai suunnata. Ei silti, että haluaisin tehdä sillä ketään onnettomaksi, mutta tuntuu tärkeältä tehdä jotakin, josta kaikkien muiden on nostettava kädet pystyyn ja luotettava minuun, annettava minun tehdä se omalla tavallani. En oikeastaan edes tiedä onko tämä masennusta, koska en varsinaisesti ole lamaantunut. Olen enemmänkin väsynyt, kyllästynyt, surullinen, itsepäinen, sulkeutunut - ja kaikkea tätä ainakin välillä hyvin päättäväisesti. En näe tätä niinkään epäonnisena jaksona, josta minun on parannuttavana, vaan parantavana, välttämättömänä itsetutkiskelun aikana. Enkä tiedä, miten elän ihmissuhteita tässä passiivisuudessa, mutta kai se jotenkin selviää. Eivät nekään ole niin hauraita, että jokainen yksittäinen tapaaminen tai tapaamatta jättäminen muuttaisi niiden luonnetta tyystin. Minun täytyy nyt olla näin, piste.

Päättäväisyydessäni saatan kyllä olla vähän vahingollinen itsellenikin. Tai tarpeettoman ankara. Ehkä ei tarvitse olla mitään viikkojen yhtäjaksoista passiivista kautta, vaan tärkeämpää on muistaa se, että voin välillä tehdä asioita, mutta voin aina palata horrokseeni. Se on tila, josta pidän, ja se on minun ja minä tarvitsen sitä eikä kukaan voi viedä sitä minulta. Horros tuntuu todellisemmalta ja tärkeämmältä kuin mikään muu toiminta, mutta ehkä sekin saa arvonsa siitä, että välillä tekee jotakin muuta. Muu tekeminen ei ole pois omasta itsestäni, omasta tilastani. Ah, rakastan näitä oivalluksia, mutta ne siirtyvät niin hitaasti kirjoituksesta toimintaan.

Huomasin aamulla kyllä yhden asian, joka minua kiinnostaa: olla sievä. Lakata kynsiä, käyttää korvakoruja, ostaa kauniita mekkoja, sandaalit. Luulen sen liittyvän siihen, että perheessäni sievyyttä ei ole arvostettu, pikemminkin halveksuttu. Äiti on aika androgyyni: hänen perusasunsa on poolo, muodoton villapaita, farkut ja lenkkarityyppiset kävelykengät. Sloggi maxit ja urheiluliivit. Mukavuus ennen kaikkea (enkä minä sitä kritisoi, en minäkään kovin pitkälle tingi mukavuudesta). On hänelläkin omat naisjuttunsa, kuten papiljotit ja huulipuna, mutta mitään ulkoiseen naiseuteen liittyvää (eikä sen puoleen sisäiseenkään...) ei hän ole minulle opettanut tai antanut. Äiti inhoaa käydä ostoksilla ja puki lapsille mieluiten sukulaisten vanhoja tai itse ompelemiaan vaatteita: arkisin joustosametista (mitä lie plyyshiä) tehtyjä olohousuja ja niitä puuvillapooloja, ja juhlissa serkuilta perittyjä kaapuja. Edelleen, sekin on minusta oikein järkevää, mutta inhosin niitä 70-luvun tummasävyisiä mekkoja, kun kavereillani oli 80-luvun pastellisia minihameita. Isä oli varmaan ensinnäkin pihi vaateostojen suhteen, ja toisaalta pitää kaikenlaista koreilua huorahtavana tai vähintäänkin erikoisuudentavoitteluna.

Yritän olla sanomatta, että äitini ei ole riittävän naisellinen tai että olisi jokin oikea tapa olla nainen, saatika että siihen kuuluisi ehdottomasti kauniit mekot ja meikkaus, mutta minä kuitenkin kaipasin perinteistä tyttömäisyyttä ja naisellisuutta, olin kiinnostunut meikkaamisesta ja vaatteista. Ehkä se on osin luontaista kiinnostusta, ja osin vastareaktiota, sitä, että oman perheen jutut tuntuivat jo varhain vääränlaisilta. Eihän lapsi osaa toivoa erilaista äiti- tai isäsuhdetta, lapsi toivoo toisten perheiden tapoja ja tavaroita. No, nyt minä olen aikuinen ja saan olla nainen juuri niin kuin haluan, turhamainen ja korea, jos siltä tuntuu. Tuntuu, että pikkutyttö minussa ansaitsee sen, ja haluan antaa sen hänelle. Rahaa ei tietenkään ole edelleenkään, hyvä niin etten sorru hirveisiin ylilyönteihin (eikä muutenkaan ole tarkoitus aloittaa mitään ostoshysteriaa). Mutta kynnet voi aina lakata!

tiistai 14. huhtikuuta 2009

Vihastus ja lukko

Ehkä vihdoin löysin masennuksen, jota olen vuosia kaivannut.

Mies ja koira lähtivät aamulla eikä minulla ole mitään aikomusta nousta tästä sängystä koko päivänä. Ellei se jostain mystisestä syystä ala houkutella, mutta nyt ei ainakaan kiinnosta. Haluan itkeä ja ulista, haluan voivotella ja piehtaroida, voi minun elämäni, voi tämä vankila ja kurjuuden kusilaari. On paha olo enkä näe mitään miksi yrittäisin muuttaa sen toiseksi. Ei kiinnosta.

Söin aamupalaa: viiliä ja voileipäkeksejä. Luin sähköpostit, facebookin, pari blogia. Sitten käperryin takaisin vällyihin itkemään. Huomasin tehneeni jo kaiken, minkä tänään haluan tehdä, ja sen onnettoman huomion jälkeen itkin lisää.

En halua tehdä mitään, en aio tehdä mitään, en nyt enkä yleensä enkä ikinä, en aio olla ystävällinen kenellekään, en antaa anteeksi yhdellekään ihmiselle en muille enkä itselleni, haluan vain vihata koko maailmaa, siinä sivussa myös itseäni. Ei ole mitään, en halua mitään, miksi tekisin mitään? Tuntuu, että jokainen teko on myönnytys muille, myönnytys niille, jotka eivät ole koskaan ymmärtäneet minua. Ja kun oikein yllyn lietsomaan vihaa, tuntuu siltä, ettei kukaan ole ymmärtänyt, että olen kaikille vain se tyttö joka tekee kivoja juttuja ja seuraa hiljaisena sivusta sitä mitä muut päättää tehdä. Tai sitten olen itselleni se tyttö joka saa tarpeekseen ja lähtee kotiin mutta ei sielläkään osaa tehdä mitään, paitsi ehkä syödä ja itkeä, ei osaa haluta mitään, ei tahdo mitään, tyttö kuin löysää spagettia, solahtaa muikeista suista sisään ja muikeat suut ovat tyytyväisiä, tai jää tahmaisena kattilan pohjalle lojumaan, jämähtää sinne tönkkönä.

Tuntuu kuin rintakehäni olisi pyöreä levy, jonka keskelle läheiseni tulevat risti-istunnassa istumaan. Minua aina närästää ja puristaa. Minulla ei ole käsiä tuupata heitä pois, ei tahtoa istua heidän päälleen, ja ilman painetta rinnassa olen sitten vain kaksiulotteinen levy, kykenemätön ja huomaamaton. Oli niin tai näin, olen ansassa. Haluan olla vihainen ja katkera, inhoan olla kynnysmatto (vaikka eivät muut sitä huomaa; tällainenhan olen aina ollut, joustava, mitä nyt joskus satunnaisesti räjähdellyt, mutta siitäkin on jo vuosia). Haluan heittää pöydät nurin ja ruuat lattiaan, haluan huutaa ja kiukutella, syyttää kaikesta muita. En tiedä miten voisin, miten saattaisin tehdä jotain joka ei ole järkevää. Enkä edes tiedä kenelle huutaisin, en osaa nähdä kuka minua on kiusannut ja milloin, ja missä tilanteessa siitä saa sanoa. Mitä se enää hyödyttää? Miksi minun pitäisi olla se rakentava, pelastaa perhesuhteet, saatanan saatana?

On vain yksi, jolle uskallan tuoda esiin kaikenlaisia tunteita, mutta eihän kaikki ole hänen syytään.

En halua irrottaa tästä katkeruudesta, vaikka tiedän sen olevan typerää ja tuhoisaa.

--

Ajatus jatkuikin: Tunnen niin voimakkaasti, että jos irrottaisin, antaisin periksi, enkä missään nimessä halua antaa periksi. Jos nyt tai elämässäni yleisemmin tekisin jotakin, alkaisin elää, tekisin jotakin josta pidän, tekisin sen muiden mieliksi. Jos kerron siitä ja saan iloisen ilmeen ja kommentin, se tuntuukin toisten vuoksi tehdyltä ja ilo minulta poisviedyltä. Jos nyt lähden ulos tästä asunnosta, annan periksi ylpeydelleni, eikä minulla ole muuta kuin ylpeyteni, minä en tiedä mitään muuta keinoa pitää pääni kuin lukittua, jumiutua. Ja jos minä lopetan tämän, läheiseni voivat huokaista helpotuksesta, heidän ei tarvitse enää kantaa minusta huolta. Minulle se merkitsee: he eivät koskaan tule huomaamaan että ovat kohdelleet minua huonosti, minä annan sen anteeksi ja he pääsevät kuin koirat veräjästä. "Hänellä oli ongelmia, mutta ajan kanssa ne selvisivät, kyllä minä sen tiesin."

Tuo kuvio on kyllä ihan sairas. Looginen, mutta ihan mytyksi kietoutunut. Olla nyt masentunut kostoksi, maailman huonoin kosto kun se osuu pahiten omaan nilkkaan! Mutta sopiva sellaiselle, joka ei tahdo/osaa/uskalla loukata suoraan, ja joka ei osaa (haluta) seistä minkään asian takana niin voimakkaasti, että voisi sen avulla selkeämmin ilmaista tahtoaan tai tunteitaan. Tyytymättömyydellä, hermostuneisuudella, kiukuttelulla, masentuneisuudella tai penseydellä voi jatkuvasti osoittaa toisille, että joku on pielessä. Etteivät vain luulisi, että minä voin hyvin enkä enää tarvitse erityisasemaa!

keskiviikko 8. huhtikuuta 2009

Kumisevaa tyhjää

Huomasin jo kauan sitten tekeväni paljon asioita, joiden kohdalla en ole lainkaan varma, pidänkö niistä. Suurin osa tekemisistäni aiheutti enemmän ja enemmän päänvaivaa, paljon enemmän tuskaa kuin nautintoa tai edes miellyttävyyttä. Aiemmin elin tavallisesti, niin kuin lähipiirini, pienehkön kaupungin opiskelijat: kävin yliopistoliikunnan circuitissa, kävin luennoilla ja ruokaloissa syömässä, iltaisin kävelemässä tai juoksemassa. Viikonloppuisin oli jollakulla bileet, ja sitten mentiin baariin, yleensä suoraan siihen yhteen samaan, joskus käytiin jossakin sitä ennen. Sunnuntaina oli darra, haettiin leffa, pizza, karkkia. Joka välissä ahdisti.

Itse asiassa muutos tapahtui vasta, kun lähdin vaihtoon. Pelotti. Ei ollut enää rutiineja ja porukkaa, jonka kanssa mennä ja tehdä turvallisesti. Aloin tuntea tarvetta olla hiljaa ja kotona, en halunnutkaan tutustua uusiin ihmisiin tai oppia kieltä tai nähdä kaupungin viileitä paikkoja. Tunsin siitä syyllisyyttä. Lakkasin tekemästä asioita, jotka tuntuivat jonkun muun keksimiltä. Tai jos joku muu pakotti. Vaikka periaatteessa (tottumuksesta? kun en muutakaan tiennyt?) halusin mennä jonnekin ulos uusien ystävieni kanssa, lähteminen oli usein tosi vaikeaa. Usko loppui.

Kotiinpaluu merkitsi ennen kaikkea helpotusta niistä asioista, joita vaihdossa "kuuluu" tehdä. Ei enää pakkoa sosialiseerata, puhua chit-chattia Suomesta ja teeskennellä kiinnostunutta jokaisen uuden tyypin kohdalla. Hitto vie miten kuljin sen "näin pitää opiskelijan tehdä" -tien loppuun, ihan loppuun. Hyvä niin. Kotona odotti aika, tila, koti, turvallinen ympäristö, mutta putosin myös hirveään tyhjyyteen.

Tyhjyyden ensi kokemisesta kesti aika kauan taas siihen, kun pystyin todella toteamaan: minua ei kiinnosta mikään. Voin kertoa, ei mikään miellyttävä huomio itsestä. Ei varsinkaan tässä yhteiskunnassa, jossa joka paikka huutaa yksilöllisyyttä ja jokaisen mahdollisuutta (itse asiassa velvollisuutta) löytää oma juttu, oma paikka, oma intohimo. Katsoin sisäänpäin ja näin tyhjää, ei yhtään mitään. Tai niin surullisen pieniä asioita, että niistä ei saa arkea eikä elämää: tahdoin teekannun, tahdoin myydä tavaroitani kesäaamuna kirppiksellä.

Olen totutellut tyhjyyteen jo jonkin aikaa. Elämässäni on kyllä joitakin hyviä asioita, joita olen todella tahtonut. Ja joitakin pieniä asioita. Ostin teekannun, viljelin palstaa. Joogaretriitille en ole vielä päässyt. On silti niin paljon tyhjyyttä, niin paljon ei-mitään. Suuri tyhjyys tuntuu edelleen todellisimmalta. Se surettaa minua, ja joskus suru siitä, ettei osaa haluta ja tunne siitä, ettei ole ollut mahdollisuutta haluta, iskee oikein voimalla, kun näkee jonkun läheisen oikein kovasti haluavan jotakin, tekevän jotakin josta pitää ja jota haluaa siksi tehdä. Toisaalta, en enää ole niin hädissäni siitä tahtomattomuudesta. Olen ymmärtänyt asioita, joiden vuoksi minulla ei ole ollut mahdollisuutta siihen; minun energiani on mennyt muuhun: tunteiden kanssa selviämiseen, muiden tarkkailuun, vaivattomana olemiseen, perheen ristiriitojen omassa päässä ratkomiseen.

On oltava niin, että joskus taas tahdon jotakin. Sen on jonakin päivänä noustava sisältäni, jonkin asian, joidenkin asioiden, minun elämäni rakenteiden. Niin sen on oltava. Ja siihen saakka, siihen saakka minä lepään.