Hyvää

En voi ajatella muuta kuin miten hyvin kaikki on, miten tilanteet jäävät hyvin: miten hyvältä tuntuu kun on aikaa olla ja jutella ja sanoa sellaista mitä ei meinaa uskaltaa, sellaista mitä ei ehkä ole tiennytkään haluavansa sanoa ja mikä muotoutuu vasta, kun on tarpeeksi turvallinen tilanne ajatukselle tulla. Ja sitten sellaista, josta on tiennyt haluavansa puhua, mutta on tiennyt tarvitsevansa ajan ja paikan ja rauhan, ja kun saa ne, voi puhua, ja sitten - kaikki on hyvin. Ja jonkin aikaa maailma on levossa, olkoonkin että se aika ei ole ikuinen, mutta sellainen aika on, se on tärkeintä, eikä siihenkään hetkeen tarvitse takertua, voi vain luottaa että on tällainen hetki, ja tällaisia hetkiä tulee lisää, ja lisää, niitä tulee, vaikka välissä tulee kaikenlaisia muita hetkiä, mutta mikään niistäkään ei ole ikuinen hetki vaan ohikiitävä. Mutta pikkuhiljaa voi vaikuttaa siihen, missä suhteessa mitäkin hetkiä on: tällaisten hetkien vuoksi minä olen ponnistellut, ja nyt yksi sellainen on tässä ponnistelematta, mutta kaikki ponnistukset ovat sen tukena nyt ja myöhemmin. Ja jokainen tällainen hetki voimistaa luottamusta siihen, että näitä tulee, näin hyviä, tyytyväisiä, kivuttomia hetkiä.

Maailma on hyvä!

Kadoksissa

Olen ollut kateissa monta viikkoa. Olen liiskaantunut tenttikirjojen pinoon, liuennut loskaan, haalennut päivien harmauteen ja jakautunut pieniksi hiekoituskiviksi pitkin kaupungin jalkakäytäviä. Olen yrittänyt koota itseäni pienistä palasista, mutta jäänyt aina tyytymättömäksi tuloksen heikkouteen. Olen yrittänyt maanitella itseäni tutuilla keinoilla, kirjoittamisella, joogaamisella, paikallaanololla, mutta mikään niistä ei tunnu tarpeeksi vetovoimaiselta, jotta tulisin tähän, paikalleni. Kierrän kaikkia kohtaamiani tiloja hermostuneena ja lihakset piukeina. Olen kyllästynyt teenjuontiin, makeiset eivät saa minua innostumaan. En ole kiinnostunut televisiosta enkä elokuvista. Ulkonakäyminen - ehei. Minulla on paha olo, enkä halua enää mitään, mikä saisi sen muuttumaan hetkeksi paremmaksi. Minä tiedän että siihen on keinoja, kyllä minä voin vain reipastua hetkeksi, mutta en usko siihen. Minä en halua tehdä mitään, minkä joku muu väittää tuovan minulle hyvän ja reippaan mielen. Minä haluan kaivautua sinne missä pieni Odelma palelee, ja vähä vähältä taluttaa sen lämpimään. Mutta minä en tiedä mihin päin lähtisin.

Sateen lempeä paino

Sataa. Kiitos siitä.

Luin lehteä, ja huomenna on vapaapäivä. Vapauduin ainakin hiukan luettuani artikkelin puolalaisesta kirjailijasta, joka elää syrjässä maatilalla eläinten kanssa, luonnon keskellä. Hän sanoi menettäneensä luovuutensa kaupungin melskeessä. Minäkin tunnen niin: täällä vain vertailen itseäni muihin. Sitä olen tainnut tehdä koko elämäni.

Olen tuntenut itseni feikiksi, olen tuntenut tekeväni asioita vain siksi, että voisin kertoa tehneeni ne. Käynyt juhlissa vain siksi, etten tipahtaisi keskusteluista; että tietäisin mitä tapahtuu ja missä ja mistä puhutaan. Potaskaa, epäoleellista. En halua.

Olen siinä tilanteessa, että minulla ei ole muita vaihtoehtoja kuin uskoa itseeni, uskoa siihen tiehen, johon sydämeni minua kuljettaa. Uskoa siihen syvään virtaan, joka minua vie, eikä antaa pintavirtausten ja toisten ihmisten virtojen kääntää omaa suuntaani. Ja syvällä virralla en tarkoita masennusta, vaan elämää sellaisena joka minusta tuntuu parhaalta. On vain uskottava, vaikka pelkäänkin oman tien seuraamisen aiheuttavan yksinäisyyttä, ristiriitoja, hämmennystä, kysymyksiä.

Kuinka iso asia voi olla mokoma oman tien seuraaminen, sen, jonka pitäisi olla luonnollisinta, normaaleinta, jota meille on opetettu niin kauan: kulje kuunnellen sydäntäsi.

Eniten kai pelkään, että erilaisuus johdattaa minut kauas rakkaudesta. Mutta ei se voi; se kuljettaa minut kauas väärästä rakkaudesta, sillä todellinen rakkaus hyväksyy minut itsenäni, ei tekoinani, vaatteinani, edes mielipiteinäni.

Haluan pitää yhteyden pyhään ja tärkeään, hiljaisuuteen ja luontoon. Kirjoittaa, kukaties. Haluan että minulla on aikaa ajatella ja rakastaa ja tarkkailla luontoa ja hoitaa ruumistani.
Toivon, että saisin pitää pojan lähelläni, että hän haluaisi pitää minut lähellään. Tai joku muu, kuka tietää, uskottava minun vain on. Annettava tulla, annettava mennä, annettava olla sellainen kuin on, muistettava elämän suuruus ja rikkaus ja syvyys; uskallettava katsoa pinnan alle uudestaan, uudestaan ja uudestaan.