Asettelen tavaroita kaappiin. Maustepurkit, kannelliset säilytyskipot, eripariset mukit. Haarukat veitset lusikat, pizzaleikkuri, kahdet päät vatkaimeen ja lasinalustoja. Kuvioidussa purkissa on auringonkukansiemeniä, tiedän. Laitan tavarani varmaan entisille hyllyilleenkin, vaistomaisesti [koti]. Tämä kaikki tuntuu, tunnetko sinä, tunteeko muut, minusta tämä tuntuu, hämmentää [nälkä].
Huomasin ajoissa että kaikesta on vaara tulla samanlaista. Mutta ei sentään: huonekalut ovat eri lailla, ja pian kaivan matkalta tulleet asiat esiin. Tyyny ja lamppu ovat jo paikoillaan. Lisään joukkoon kuvia ja muita muistoja. Vaikka muistot ovat vielä jossakin kaukana, eivät tahdo tulla vielä enkä tahdo niiden tulevan. En aio esitellä niitä kenellekään ennen kuin ne luonnostaan tulevat. Ja kyllä ne tulevat.
On koti, ja on elämä; on ystävät ja rakkaat, on taivas ja tähdet ja oma pesä ja se on paljon. Oman elämän, menneisyyden (ja nykyisyyden, staattisimman mitä minulla on) purkamisen jälkeen on juotava kuivaa omenasiideriä, tultava hilpeäksi, puhuttava, oltava ihmisten kanssa vaikka aikoihin se ei ole kiinnostanut. Nytpäs minulla onkin koti eikä minun tarvitse pelätä enää mitään.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti