Minä raahaan muiden ihmisten elämiä mukanani, minne menenkin. Olen vasta alkanut huomata kuinka perhe kulkeutuu mukanani minne menenkin, ja kuinka vaikea minun on antaa itselleni lepohetkeä. Ihmisiin suhtautuminen on niin ristiriitaista; toisaalta haluaisin pitää rajani ja olla olematta tekemisissä vaikeiden ihmisten kanssa, vanhemmat, vaikeimmat. Ja toisaalta säälittää, on velvollisuus ja halu olla hyvä läheisille, ainoille vanhemmille.
Mutta minun ainoa isäni oli vihainen ja pelottava. Hän ei antanut arvostusta mistään. Väkinäinen hyy-vä tai vainniin oli parasta mihin isä pystyi. No, ei hän lyönyt. Ei hän haukkunut minua, koska minä pidin huolen että olin niin kiltti että minua ei tarvinnut. Siskoa hän kutsui minulle ja veljelleni nimellä "teidän hulttiosisarenne", ja siskon kanssa riidellessä hän kutsui tätä "ämmäksi". Minä käyttäydyin niin, että hänen ei koskaan tarvinnut sanoa minulle mitään sellaista.
(Tästä blogista on tullut ehkä terapiablogi. Olkoon sitten niin. Ehkä kaikki blogit ovat terapiaa tavallaan.)
Minun on aina tehnyt pahaa olla isän lähellä, mutta olen tehnyt sen, koska en ole voinut tehdä muutakaan. Olen nähnyt myös kuinka isä kärsii. Olen nähnyt hänen yksinäisyytensä ja kyvyttömyytensä tarttua elämään itse. Olen nähnyt hänen avun- ja läheisyydentarpeensa ja kuvitellut, tietysti, että minun täytyy ottaa se elämässäni huomioon. Aivan kuin hänellä ei olisi vastuuta omasta elämästään tai siitä, mihin hänen parisuhteensa on luiskahtanut. Ainoa tapa, jolla selvisin elämästä hänen tuskansa lähellä, oli ottaa se tuska omakseni. Ehkä muu olisi tuntunut epäreilulta.
Nyt kun isä on sairas, irrottaminen on vielä vaikeampaa. Tuntuu, että hän tarvitsisi minua jatkuvasti, tai että vähintäänkin minun pitäisi kantaa huolta koko ajan. En tiedä mitään tavallisen läheisyyden tapaa; tiedän vain uhrautumisen ja totaalisen erkanemisen. Molemmat ovat kammottavia tapoja. Jos valitsen jälkimmäisen, niin kuin mieluummin tekisin, myöntäisin äidille, että hänen tapansa on hyväksyttävä. Haluaisin olla parempi kuin hän, koska vihaan hänen ratkaisujaan, vielä vihaan ja olen katkera, vaikka yritän hyväksyä ja yritän irrottaa niistäkin turhista tunnekuormista.
Tuntuu, että olen syntynyt vankilaan.
tiistai 30. kesäkuuta 2009
tiistai 16. kesäkuuta 2009
Tyynenä
Jotakin täytyy kirjoittaa. En oikein tiedä vielä, mitä.
Tuntemukseni heittelehtivät turvallisen, rakastuneen, ymmärtäväisen, surullisen, voimattoman, syyllisen, pelokkaan ja levottoman välillä aivan jatkuvasti. Jokin tyyneys pysyy silti. Se pysyy niin kauan kuin saan olla itsekseni kotona, toteuttaa omia aikataulujani ja omia rutiinejani; syödä valitsemaani ruokaa valitsemassani seurassa valitsemaani aikaan ja valitsemani määrän; työskennellä ja levätä omassa rytmissäni; mennä nukkumaan haluamaani aikaan, nukkua yksin, valvoa valvomiseni yksin; joogata ja ulkoilla siinä määrin kuin itse haluan. Tämä kaikki tuntuu luksukselta, vaikka tunnetilat vaihtelevat.
Yksinoleminen (kun se ei ole pakotettua vaan valittua) tuntuu niin rauhoittavalta, että en oikein tiedä mihin miestä kaipaan. En oikein osaa olla kaipaamattakaan, mutta tietyn erossaoloajan kuluttua en oikein muista, miksi kannattaa kaivata, tai mitä se on mitä kaipaan. Miehen kanssa olen joskus onnellisempi kuin yksin, mutta harvoin tyyni. Toisaalta tapaamiset ovat erikoistapauksia, harvinaista herkkua - miten silloin osaisi olla tyyni? Silti arvostan tyyneyttä enemmän ja enemmän. Se tarkoittaa yhteyttä itseeni, yhteyttä kehooni ja tunteisiini ja tekoihini. Ilman tyyneyttä alan toimia kuin joku muu, ei, olen silti minä, mutta en hetkessä elävä ja joustava, vaan minärobotti. Enkä pidä minärobotista. Se saattaa tehdä asiat niin kuin minäkin tekisin, mutta se ei ole joustava ja elävä; se pitää ohjelmoida etukäteen, ja se menee sekaisin jos tilanne muuttuu ja aiheuttaa esimerkiksi ennakoimattomia tunteita. Sitten se ei ole enää kiinni missään vaan leijuu ja suorittaa, ei tiedä edes miten tahtoisi hengittää. Tai sitten annan tyyneyteni avaimet jollekulle muulle, jolloin hänen pitää toimia aivan tietyllä tavalla, jotta minun tyyneyteni säilyisi. Se on aivan liikaa annettu, aivan liikaa pyydetty.
Minä tahdon pitää itseni. Minä en tahdo elää robotin elämää enkä kenenkään muun elämää. Tällä hetkellä se tarkoittaa sitä, että olen usein tylsä ja epäsosiaalinen (ei tätä tarvitse ohjelmoida, mutta siihen on hyvä varautua, ettei seurassa pety ja väännä robottivaihdetta päälle). Olen vaisu ja etäinen. Yritän olla olematta vihainen itselleni siitä, jos en jaksa nauraa, ja toisille siitä, jos he yrittävät naurattaa minua. Minun on käytettävä kaikki keinot säilyttääkseni tyyneyteni, rauhani.
Ja voin minä kokeilla joskus nauraakin, jos olen turvallisessa seurassa. Mutta ei ole pakko, eikä tarvitse esittää että olisi turvallinen olo jos ei ole. Täytyy koettaa rakastaa itseään vaikka olisi turvaton. Mitään ei tarvitse sillä uhalla, että menettää itsensä. Haluan vain opetella tuntemaan sen, vahvistaa yhteyttä. Ehkä joskus haluan tulla ulos hiljaisesta tilastani. Ehkä joskus yhteyteni itseen ei ole enää niin hauras. Ehkä uskallan liikkua ja ottaa muita ihmisiä tänne. Ehkä osaan nauraa ja tuntea silti yhteyden vahvana. Kaikki aikanaan.
Tuntemukseni heittelehtivät turvallisen, rakastuneen, ymmärtäväisen, surullisen, voimattoman, syyllisen, pelokkaan ja levottoman välillä aivan jatkuvasti. Jokin tyyneys pysyy silti. Se pysyy niin kauan kuin saan olla itsekseni kotona, toteuttaa omia aikataulujani ja omia rutiinejani; syödä valitsemaani ruokaa valitsemassani seurassa valitsemaani aikaan ja valitsemani määrän; työskennellä ja levätä omassa rytmissäni; mennä nukkumaan haluamaani aikaan, nukkua yksin, valvoa valvomiseni yksin; joogata ja ulkoilla siinä määrin kuin itse haluan. Tämä kaikki tuntuu luksukselta, vaikka tunnetilat vaihtelevat.
Yksinoleminen (kun se ei ole pakotettua vaan valittua) tuntuu niin rauhoittavalta, että en oikein tiedä mihin miestä kaipaan. En oikein osaa olla kaipaamattakaan, mutta tietyn erossaoloajan kuluttua en oikein muista, miksi kannattaa kaivata, tai mitä se on mitä kaipaan. Miehen kanssa olen joskus onnellisempi kuin yksin, mutta harvoin tyyni. Toisaalta tapaamiset ovat erikoistapauksia, harvinaista herkkua - miten silloin osaisi olla tyyni? Silti arvostan tyyneyttä enemmän ja enemmän. Se tarkoittaa yhteyttä itseeni, yhteyttä kehooni ja tunteisiini ja tekoihini. Ilman tyyneyttä alan toimia kuin joku muu, ei, olen silti minä, mutta en hetkessä elävä ja joustava, vaan minärobotti. Enkä pidä minärobotista. Se saattaa tehdä asiat niin kuin minäkin tekisin, mutta se ei ole joustava ja elävä; se pitää ohjelmoida etukäteen, ja se menee sekaisin jos tilanne muuttuu ja aiheuttaa esimerkiksi ennakoimattomia tunteita. Sitten se ei ole enää kiinni missään vaan leijuu ja suorittaa, ei tiedä edes miten tahtoisi hengittää. Tai sitten annan tyyneyteni avaimet jollekulle muulle, jolloin hänen pitää toimia aivan tietyllä tavalla, jotta minun tyyneyteni säilyisi. Se on aivan liikaa annettu, aivan liikaa pyydetty.
Minä tahdon pitää itseni. Minä en tahdo elää robotin elämää enkä kenenkään muun elämää. Tällä hetkellä se tarkoittaa sitä, että olen usein tylsä ja epäsosiaalinen (ei tätä tarvitse ohjelmoida, mutta siihen on hyvä varautua, ettei seurassa pety ja väännä robottivaihdetta päälle). Olen vaisu ja etäinen. Yritän olla olematta vihainen itselleni siitä, jos en jaksa nauraa, ja toisille siitä, jos he yrittävät naurattaa minua. Minun on käytettävä kaikki keinot säilyttääkseni tyyneyteni, rauhani.
Ja voin minä kokeilla joskus nauraakin, jos olen turvallisessa seurassa. Mutta ei ole pakko, eikä tarvitse esittää että olisi turvallinen olo jos ei ole. Täytyy koettaa rakastaa itseään vaikka olisi turvaton. Mitään ei tarvitse sillä uhalla, että menettää itsensä. Haluan vain opetella tuntemaan sen, vahvistaa yhteyttä. Ehkä joskus haluan tulla ulos hiljaisesta tilastani. Ehkä joskus yhteyteni itseen ei ole enää niin hauras. Ehkä uskallan liikkua ja ottaa muita ihmisiä tänne. Ehkä osaan nauraa ja tuntea silti yhteyden vahvana. Kaikki aikanaan.
Tunnisteet:
arki,
elämä,
itsenäisyys,
keho,
kirjoittaminen,
lepo,
rauha,
yksin
tiistai 9. kesäkuuta 2009
Suku on pahin
Isä sairastaa. Se ei ole sinänsä järkyttävää, koska hän on jo iäkäs. Minä, siskoni ja veljeni synnyimme isän toiseen avioliittoon isän ollessa jo viisikymppinen. Silti se on kova juttu, tietenkin. Täsmällinen ja tarkka isä ei muista mitään tunnuslukuja, tai miten hänen vuosia käyttämänsä radio ja televisio menevät päälle. Eikä isä muista syödä. Mikään uusi tieto ei välttämättä pysy hänen mielessään, ei ainakaan tarkasti, eikä siihen voi luottaa. Neuvon television käynnistämisen kolmena peräkkäisenä iltana. Iltaisin isä kysyy varmuuden vuoksi, mikä olikaan hänen makuuhuoneensa.
Minulla on kaksi täyssisarusta ja kolme keski-ikäistä sisarpuolta. Äitini on naimisissa isäni kanssa. He eivät elä yhdessä, vaikka ovatkin jatkuvasti tekemisissä toistensa kanssa. Minä olen nuorin, ja asuin viimeiset kotonaolovuoteni käytännössä kahden isän kanssa. En ole koskaan oikein pitänyt isästä, mutta en ole koskaan oikein kertonut siitä kenellekään. Ei sellaista voi todeta silloin, kun on pakko elää jonkun kanssa, ja kun on tämän elätettävänä. Ja kun tahtoo olla mieliksi. Tai kun luulee, että on pakko olla mieliksi. Ei sellaista vastaan voi kapinoida, joka tavalla tai toisella osoittaa, että ei siedä kapinointia.
Isä oli vanha ja vanhuudenvaivainen jo minun asuessani kotona. Minusta sitä oli kamalaa katsoa. Tein joitakin konkreettisia asioita: hoidin pyykkejä, siivoilin, olin huolellinen. Kävin isän kanssa kaupassa. Olin mieliksi. Se oli kamalaa. Minä en uskaltanut tehdä mitään, mitä halusin. Ei, minä en osannut haluta mitään, koska isä oli onneton ja kotona ja yksin, ja minä halveksuin häntä, mutta olin tyyni, tyynesti onneton, tyynesti syyllinen. Se tunne on vahva vieläkin: minä en voi tehdä mitään. Minä en tiedä miten haluta nukkua, tai miten tuntuisi hyvältä hengittää. Minä en halua tehdä sellaisia asioita, jotka olisi isälle mieliksi, koska tekisin ne hänen vuokseen, enkä pidä hänestä niin paljon että tekisin hänen vuokseen asioita. Minä en halua tehdä asioita, joita isä ei hyväksy, koska, no niin, isä ei hyväksy niitä. Minä en halua tehdä asioita, joita ystäväni tekevät, koska en halua tehdä mitään siksi, että joku muu tekee niin. Minä en voi vapautua tekemään iloisia asioita, koska ne muistuttavat siitä, että isä on yksin ja onneton ja minä olen unohtanut hänet. Ja kai pelkään syyllisyydentuntoani enkä siksi tee oikein mitään. Ettei syyllisyys tulisi. (Näistä ajatuksista kiitos Neiti Ihaalle.) Minä teen kaiken velvollisuudesta, ja jos ei ole velvollisuutta (minä itse en ole tarpeeksi voimakas velvoite itselleni), en osaa tarttua mihinkään. En halua kääntyä mihinkään, koska jokaisessa suunnassa odottaa painajainen.
Niinpä minä olen omassa kodissani, kaukana isän kodista, enkä tee mitään. Luen sähköposteja lukemasta päästyäni, siivoilen, hääräilen. Minä en osaa tarttua omaan elämääni. Ote isään pitää säilyttää koko ajan. Mieleni karkaisi vain siihen, onko isällä jokin hätänä. Kuinka vihaan tätä kuviota. Tosin nyt se alkaa kirkastua, se on hyvä. Se on myös järkyttävää. Eikä ketään oikein voi syyttää, ei niin että se ratkaisisi mitään. Sukupolvien ketjut eivät katkea, ellei joku niitä katkaise; raivostuttaa olla se, joka tekee sen työn. Raivostuttaa, etteivät muut ole osanneet, että minun täytyy käyttää tähän näin paljon aikaa ja energiaa. Vaikka uskon kyllä sitä myöten saavani suuremman vapauden kuin muut.
Veljet että on vaikeaa irrottaa sellaisesta, joka ei oikeasti pärjää yksin. Vaikka kai reittejä itsenäisyyteen on monenlaisia. Ehkä tätäkin tietä pääsee perille. Tai oikealle tielle. Olo on turta.
Minulla on kaksi täyssisarusta ja kolme keski-ikäistä sisarpuolta. Äitini on naimisissa isäni kanssa. He eivät elä yhdessä, vaikka ovatkin jatkuvasti tekemisissä toistensa kanssa. Minä olen nuorin, ja asuin viimeiset kotonaolovuoteni käytännössä kahden isän kanssa. En ole koskaan oikein pitänyt isästä, mutta en ole koskaan oikein kertonut siitä kenellekään. Ei sellaista voi todeta silloin, kun on pakko elää jonkun kanssa, ja kun on tämän elätettävänä. Ja kun tahtoo olla mieliksi. Tai kun luulee, että on pakko olla mieliksi. Ei sellaista vastaan voi kapinoida, joka tavalla tai toisella osoittaa, että ei siedä kapinointia.
Isä oli vanha ja vanhuudenvaivainen jo minun asuessani kotona. Minusta sitä oli kamalaa katsoa. Tein joitakin konkreettisia asioita: hoidin pyykkejä, siivoilin, olin huolellinen. Kävin isän kanssa kaupassa. Olin mieliksi. Se oli kamalaa. Minä en uskaltanut tehdä mitään, mitä halusin. Ei, minä en osannut haluta mitään, koska isä oli onneton ja kotona ja yksin, ja minä halveksuin häntä, mutta olin tyyni, tyynesti onneton, tyynesti syyllinen. Se tunne on vahva vieläkin: minä en voi tehdä mitään. Minä en tiedä miten haluta nukkua, tai miten tuntuisi hyvältä hengittää. Minä en halua tehdä sellaisia asioita, jotka olisi isälle mieliksi, koska tekisin ne hänen vuokseen, enkä pidä hänestä niin paljon että tekisin hänen vuokseen asioita. Minä en halua tehdä asioita, joita isä ei hyväksy, koska, no niin, isä ei hyväksy niitä. Minä en halua tehdä asioita, joita ystäväni tekevät, koska en halua tehdä mitään siksi, että joku muu tekee niin. Minä en voi vapautua tekemään iloisia asioita, koska ne muistuttavat siitä, että isä on yksin ja onneton ja minä olen unohtanut hänet. Ja kai pelkään syyllisyydentuntoani enkä siksi tee oikein mitään. Ettei syyllisyys tulisi. (Näistä ajatuksista kiitos Neiti Ihaalle.) Minä teen kaiken velvollisuudesta, ja jos ei ole velvollisuutta (minä itse en ole tarpeeksi voimakas velvoite itselleni), en osaa tarttua mihinkään. En halua kääntyä mihinkään, koska jokaisessa suunnassa odottaa painajainen.
Niinpä minä olen omassa kodissani, kaukana isän kodista, enkä tee mitään. Luen sähköposteja lukemasta päästyäni, siivoilen, hääräilen. Minä en osaa tarttua omaan elämääni. Ote isään pitää säilyttää koko ajan. Mieleni karkaisi vain siihen, onko isällä jokin hätänä. Kuinka vihaan tätä kuviota. Tosin nyt se alkaa kirkastua, se on hyvä. Se on myös järkyttävää. Eikä ketään oikein voi syyttää, ei niin että se ratkaisisi mitään. Sukupolvien ketjut eivät katkea, ellei joku niitä katkaise; raivostuttaa olla se, joka tekee sen työn. Raivostuttaa, etteivät muut ole osanneet, että minun täytyy käyttää tähän näin paljon aikaa ja energiaa. Vaikka uskon kyllä sitä myöten saavani suuremman vapauden kuin muut.
Veljet että on vaikeaa irrottaa sellaisesta, joka ei oikeasti pärjää yksin. Vaikka kai reittejä itsenäisyyteen on monenlaisia. Ehkä tätäkin tietä pääsee perille. Tai oikealle tielle. Olo on turta.
Tunnisteet:
häpeä,
itsenäisyys,
perhe,
syyllisyys,
uskomukset
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)