Kevään merkit

On kevät, on todellakin kevät. On ilo ja valo ja rauhattomuus, niin, valo: kello seitsemän heräämiset. (En ole vielä asentanut tuplaverhoja, joiden ansiosta voin nukkua vähän pidempään.) Ja innostus, se on tullut elämääni sisustustahdon muodossa. Haluan rakentaa pesää, haluan että koti on koti, haluan vihdoin sen sopivankokoisen ja -värisen päiväpeiton, haluan laittaa tyynyt sängyn päälle ja suunnittelen paikkaa tauluille, joita en tämän asunnon väliaikaisuuden vuoksi aiemmin edes ajatellut ripustaa. Mutta olen kyllästynyt väliaikaisuuteen: haluan kodin, joka näyttää kodilta. Kodiltani. Kotoisalta. Haluan estetiikan, haluan estetiikkani.

Ei kai siinä ole mitään väärää?

Ajattelin, että jos nyt kerran tahdon jotakin, en ala sensuroimaan sitä. Jos minulle on tärkeää, miltä kodissani (jossa muuten vietän valtavan paljon aikaa) näyttää ja tuntuu, silloinhan minun kannattaa käyttää siihen aikaa ja rahaa. Ja siis, olen iloinen siitä, että tahdon jotakin, haluan, ja haluan toteuttaa toiveitani. Aloitan läheltä: omasta sängystä.

On innostus saanut muitakin muotoja. Olen ostanut vaaleanpunaista kynsilakkaa, olen alkanut neuloa (suloisia villahousuja kokoa 56) ja askarrella. Suunnittelen kevätasioita, kuten siemeniä ja taimia. Olen uskaltautunut suunnittelemaan, vaikka pelko ja epäilys sen kaiken oikeutuksesta ja toteutettavuudesta ja toteutuvuudesta ja sujuvuudesta ovatkin läsnä. Ne eivät kuitenkaan peitä innostusta kokonaan, vaan se pääsee purskahtelemaan silloin tällöin, silloin kun aurinko paistaa.

Mutta kevään tunnistaa muustakin: onnettomuudesta. Surusta ja väsymyksestä, vierauden ja vääryyden tunteesta, toivottomuudesta. En tiedä, onko se syvempää kuin muulloin, vai näkyykö se vain kontrastina kaikelle innostukselle. Tänään nia-tunnilta kävellessä olin tunnistavinani jonkin perusoloni. Siinä on vahva positiivisuus, vahva tieto siitä, että kaikki on hyvin. Sellainen järkevä tieto, joka luettelee hyvin olevat asiat, ja on oikeasti sitä mieltä, että ne ovat hienoja ja hyviä asioita, ja että on etuoikeus saada pitää niitä elämässään. Mutta samalla siinä olossa on vahva epäilys siitä, että se olo ei ole totta, että siihen ei voi luottaa, että minä hetkenä hyvänsä se saattaa olla mennyttä. Siksi siihen ei voi nojata. Epäilys on enemmän tunne: sitä ei voi oikein perustella. Kaikki perusteet voisi kumota. Mutta niin paljon kuin haluankin ja yritänkin ja ajattelenkin sallivasti ja kannustavasti, en ole vielä päässyt irti siitä ahdistavasta tunteesta. Se on kuin dystopia sisälläni, niin kaikennielevä, ettei sitä voi unohtaa. Mutta siitä on vaikea puhua; sille ei ole sanoja, sille ei ole tapahtumia. Ja jos onkin, ne voi ohittaa näkökulmaeroilla. Ne voi puhua toisiksi, ne voi puhua sosiaalisuudeksi, kommunikaatioksi, sellaiseksi, jonka muut ymmärtävät.

Tai ehkä tarkalleen ottaen en ole yrittänyt. Koska edellä kuvaamani tapa on helpompi. On helpompi puhua asiat muiden oletusten mukaisiksi, noin suurin piirtein. Ja oikeastaan, minulla ei ole ollut sanoja sille vaikeammalle kokemukselle. Eikä minulla ole vieläkään, kun se kokemus tuntuu niin abstraktilta, se ei liity mihinkään ja kuitenkin se leijuu kaiken yllä, vähintään uhkana. Siksi tuntuu jo aika tyhmältä kirjoittaa siitä. Mutta minä voin yrittää, niin, siihen minä tässä kirjoituksessa nyt pääsin, siihen, että voin alkaa huomioida dystopiaani, voin alkaa katsella ja pehmentää sitä.

Vankilassa

Minä raahaan muiden ihmisten elämiä mukanani, minne menenkin. Olen vasta alkanut huomata kuinka perhe kulkeutuu mukanani minne menenkin, ja kuinka vaikea minun on antaa itselleni lepohetkeä. Ihmisiin suhtautuminen on niin ristiriitaista; toisaalta haluaisin pitää rajani ja olla olematta tekemisissä vaikeiden ihmisten kanssa, vanhemmat, vaikeimmat. Ja toisaalta säälittää, on velvollisuus ja halu olla hyvä läheisille, ainoille vanhemmille.

Mutta minun ainoa isäni oli vihainen ja pelottava. Hän ei antanut arvostusta mistään. Väkinäinen hyy-vä tai vainniin oli parasta mihin isä pystyi. No, ei hän lyönyt. Ei hän haukkunut minua, koska minä pidin huolen että olin niin kiltti että minua ei tarvinnut. Siskoa hän kutsui minulle ja veljelleni nimellä "teidän hulttiosisarenne", ja siskon kanssa riidellessä hän kutsui tätä "ämmäksi". Minä käyttäydyin niin, että hänen ei koskaan tarvinnut sanoa minulle mitään sellaista.

(Tästä blogista on tullut ehkä terapiablogi. Olkoon sitten niin. Ehkä kaikki blogit ovat terapiaa tavallaan.)

Minun on aina tehnyt pahaa olla isän lähellä, mutta olen tehnyt sen, koska en ole voinut tehdä muutakaan. Olen nähnyt myös kuinka isä kärsii. Olen nähnyt hänen yksinäisyytensä ja kyvyttömyytensä tarttua elämään itse. Olen nähnyt hänen avun- ja läheisyydentarpeensa ja kuvitellut, tietysti, että minun täytyy ottaa se elämässäni huomioon. Aivan kuin hänellä ei olisi vastuuta omasta elämästään tai siitä, mihin hänen parisuhteensa on luiskahtanut. Ainoa tapa, jolla selvisin elämästä hänen tuskansa lähellä, oli ottaa se tuska omakseni. Ehkä muu olisi tuntunut epäreilulta.

Nyt kun isä on sairas, irrottaminen on vielä vaikeampaa. Tuntuu, että hän tarvitsisi minua jatkuvasti, tai että vähintäänkin minun pitäisi kantaa huolta koko ajan. En tiedä mitään tavallisen läheisyyden tapaa; tiedän vain uhrautumisen ja totaalisen erkanemisen. Molemmat ovat kammottavia tapoja. Jos valitsen jälkimmäisen, niin kuin mieluummin tekisin, myöntäisin äidille, että hänen tapansa on hyväksyttävä. Haluaisin olla parempi kuin hän, koska vihaan hänen ratkaisujaan, vielä vihaan ja olen katkera, vaikka yritän hyväksyä ja yritän irrottaa niistäkin turhista tunnekuormista.

Tuntuu, että olen syntynyt vankilaan.

Päästää irti

Olen riidellyt äidin kanssa, ja olo on karmea. Ehkä riidellä on väärä termi, koska me emme esimerkiksi huuda toisillemme emmekä oikeastaan edes väittele mistään. (Minusta se onkin yksi pääsyy tähän joka tapauksessa tulehtuneeseen tilanteeseen.) On vain jotakin yritystä johonkin suuntaan, hätäisiä yrityksiä sanoa jotain kun on väärinkäsityksistä kummallisen paha olo, pyrkimys nopeasti kohti konsensusta, ja kun ei sitä tahdo syntyä, pari väärää lausetta joita seuraa loukkaantunutta mykkäkoulua ja itsepäisiä ratkaisuja. Toisin sanoen äiti käyttäytyy ärsyttävästi, minä haluan kertoa millainen olo minulle siitä tulee, äiti haluaa pyytää anteeksi, minä en halua antaa anteeksi koska mielestäni kukaan ei varsinaisesti ole tehnyt väärin. Ja koska minusta tuntuu että anteeksipyytämällä äiti haluaa ottaa mahdollisimman nopeasti minun kiukkuni tai kaikki mahdolliset negatiiviset tunteet pois, enkä minä sitä tarvitse, minä haluan käydä sen konfliktin läpi.

Ja keskellä kaikkea tätä ymmärrän, että minun kilahdukseni äidin käytöksestä tapahtuu täysin lapsen tai teini-ikäisen maailmassa. Minä reagoin täsmälleen niin kuin silloinkin reagoin, ja tiedän sen olevan typerää enkä oikein osaa sanoa miksi ärsyttää niin paljon, tai jos osaankin, en kehtaa koska siihen liittyy niin paljon kymmenen-viidentoista vuoden takaista kaunaa. Huh. Eikä äiti voi ymmärtää miksi minä tartun hänen tavallisiin toimiinsa niin ärhäkästi, miksi minua ärsyttää se, että hän jättää minut yksin tekemään jotakin jonka aivan hyvin hallitsen. Niin mutta en minä aina ole hallinnut! Sama kiukku siitä, että minulle lankeaa suurempi vastuu kuin uskallan, sama ärsytys, samat ajatuskuviot. Ja kun äiti palaa, hän on iloinen, hyväntuulinen, tyytyväinen siihen mitä olen tehnyt, ja minusta - aikuisesta naisesta - tuntuu naurettavalta valittaa siitä, että hän on jättänyt minut yksin vaikkapa siivoamaan paikkoja, jotka olen siivonnut jo kymmeniä ja kymmeniä kertoja.

Tavallaan tämä on hauskaa: ei ole ehkä koskaan ollut tai ainakaan en muista tilannetta, jossa haluan näin avoimesti olla olematta tekemisissä äidin kanssa, pysytellä etäällä hänestä. Tämä on uutta. Ja sitäkin on kiinnostavaa tarkkailla, kuinka vaikeaa ja kipeää on sanoa äidille, että en nyt voi auttaa häntä. Ilman syytä, ilman sellaista syytä että olen nyt luvannut olla muualla enkä voi tulla, olen kiireinen enkä voi; syynä vain en nyt voi, en nyt halua. Kuinka pelkään, että hän romahtaa tuon viestin jälkeen, että koko systeemi hajoaa ja kaikki äidin väärät teot - ne joista olen kantanut kaunaa - laskeutuvat painavana syyllisyyden taakkana hänen päälleen. Pelkään, koska luulen hänen syyllistävän itseään, vaikka itse en syyllistäisikään. Tai en tiedä, en kyllä ole antanut anteeksikaan. Mutta yhtä kaikki, kai jokaisen on itse kannettava oma syyllisyytensä?

Niin, pitkään on oikeastaan tuntunut, että minun täytyy suojella äitiä syyllisyydeltä. Tiedän hänen tunteneen huonoa omaatuntoa esim. poissaolostaan (äiti oli työnsä ja myöhemmin muiden haalimiensa velvollisuuksien vuoksi paljon poissa kotoa), ja epäilen hänen rahallisen avokätisyytensä olleen tuon omatunnon paikkaamista. Jotenkin haluan suojella äitiä ikäviltä tunteilta. Kamalaa! Tai ihan luonnollista tietysti, mutta se on kyllä vaatinut minulta aikamoista keskittymistä jonnekin ihan muualle kuin itseeni ja omiin haluihini.

Sunnuntaisen (äitienpäivä, tietysti...) sananvaihdon päätteeksi äiti oli hiljaa suuttunut, näin sen hänestä tietysti, ja lähti ulkotöihin. Minulle jäi kammottava olo: olen suututtanut äidin, äiti lähti, äiti varmaan vihaa minua, miten hän voi tehdä niin että lähtee ja jättää minut tähän pahaan oloon. Äiti lähti, mutta niin lähdin minäkin, kävelemään kilometrien päähän bussille ja sitä myöten omaan kotiin. Ratkaisu, joka sinetöi konfliktin olemassaolevaksi, ratkaisu joka tuntui typerältä mutta yhtä aikaa ainoalta itseäni kunnioittavalta ratkaisulta. Minä lähdin enkä enää epäröinyt. Samalla ymmärsin, että se kysymys, joka kalvaa jokaista rakkaussuhdetta - kysymys siitä, onko tämä hyvä suhde vai pitäisikö minun nyt heti lähteä ja jättää tuo mies - ei ehkä koskekaan niitä suhteita, vaan suhdettani äitiin. Ajattelin: on aika lähteä, jättää äiti. Pelottaa, mutta täytyy irrottaa.

Kauhu eli kaikki ne asiat, jotka voivat erottaa minut toisista

Heräsin eilen päiväunilta kamalaan maailmaan. Se oli olemassa vain hetken, ehkä minuutin, mutta paljasti jotakin siitä, mitä olen paennut. Tunne oli silkkaa kauhua, pelkoa siitä, että kaikki, aivan kaikki, on menetetty, ei ole pelastusta. Ei ole selvää eikä merkityksellistä, onko se itseaiheutettua vai minusta riippumatonta, mutta ehkä syy kallistuu hiukan minuun itseeni. Ehkä sitä luonnehtii kohtalonomaisuus, kamala paine, jota ei saa pois, ei, koska se on minun osani. Kauhun vallassa tuntuu, että oikeastaan elämässäni on lähinnä minua muista erottavia asioita, ja vain muutamia (teeskennellysti saavutettuja ja ulkokohtaisia) asioita, jotka yhdistävät minut ihmisiin. Ja nimenomaan niin, että asiat pitävät, tai minä pidän asioiden kautta kiinni ihmisistä, mutta he eivät pidä kiinni minusta, koska ei ole mitään, miksi minusta kannattaisi pitää kiinni.

Kun kauhu uhkaa (ja se on uhannut paljon, suoraan tai epäsuoraan, ja jos sen unohtaa, se hyökkää kun vähiten odottaa enkä minä pidä yllätyksistä), on vaara ryhtyä toimiin, harrastuksiin, työhön, ihmissuhteisiin, ajan viettämiseen ja elämän rakentamiseen toisten tavalla, siksi että tulisi pidetyksi kiinni, siksi ettei tulisi hylätyksi, ettei jäisi yksin. Eikä oikeastaan ole toista tapaa, koska ei ole mitään minun tahtoani, ei ole kompromisseja vaan vain toisten tarpeita, joihin on mukauduttava, sillä vaikkei jonkun muun ajatus miellyttäisikään minua, en osaa sanoa, miten minä sitten tahtoisin. Turha narista, jos ei ole esittää parempaa ehdotusta (miten vihaan tätä ajatusta, miten vanhemmat sisarukset ja heidän liittolaisensa käyttivät tätä hyväksi halutessaan ajaa pienemmän lapsen pelon ja epävarmuuden yli). Enkä minä ole niin omapäinen (pikemminkin miellyttämisenhaluinen!) että tietäisin niin varmaksi, mitä tahdon, että voisin tehdä sen tai päättää tahtoni mukaisesti silläkin uhalla, että toimiani ei hyväksytä. Mitä sitten jää, jos muut kääntävät minulle selkänsä? Miten sellaisen kestää?

Miellyttäminen on kierre: mitä enemmän tekee toisten mieliksi tai yleisen mielipiteen mukaisesti, sitä vaikeampi on nähdä, mitä itse haluaa. Mitä pidemmälle elää jonkun toisen elämää, sitä vaikeampaa on pysäyttää pyörä. Vaikka kyllä se stoppi jossakin vaiheessa tulee...en vain haluaisi hakata päätäni tarpeettoman paljon seinään vain siksi, että en tiedä mitä tahdon ja koska pelkään tulevani hylätyksi. (Vain siksi? Ehkä tuo kuitenkin on aika painava syy.) Luojan kiitos siitä on jo aikaa, kun vähensin pahinta porukassakulkemistani, luojan kiitos olen jo jollakin matkalla, luojan kiitos ihan kaikkea ei tarvitse aloittaa alusta.

Terve vaan, kauhu, jutellaan kun taas tavataan.

Yksinolosta ja taloudellisesta itsenäisyydestä ja perheestä

Kun on päiviä yksin, niissä tuntuu kaikissa olevan tyhjiä ja toivottomia kohtia.
Kun tekee mieli ostaa jotain (jotain mitä tarvitsee tai ei) ja tajuaa, että ei ole varaa, pitäisi hakea työ. Kun surffaa netissä ja tietää, että pitäisi etsiä työ mutta vaikka kuinka etsii, ei välttämättä löydä. Tulee oikeastaan aika varmaksi siitä, ettei löydä, ja silloin ei oikein jaksaisi toden teolla etsiäkään. Tai kun on surffannut työsivuilla ja lukenut blogeja tosi kauan eikä tehnyt yhtään gradua, ja väsyttää, ja tuntuu ettei sitä gradua voi vaan ruveta noin vaan tekemään. Ja jos sitä ei koskaan tee, ei se koskaan valmistu, eikä niitä töitäkään koskaan tule, ja aina on vain välimaastossa, ulkopuolella, ja yksin.

Kuulostipa se julmalta. Mutta toivo on niin paljon helpompi menettää, kun on yksin, kun pitää kannatella koko itseä koko ajan, ja miettii miten se onnistuu jos ei taloudellisestikaan pysty kannattelemaan. Jotenkin kaikki järjestyy. Tätä rahakremppailua vaan on jatkunut niin pitkään. Se liittyy siihenkin, tietysti, että minun on vaikea nähdä itseäni työssä. On helppo unohtaa kaikki ne ajat, jolloin olen työskennellyt. Työpaikat ovat niin vaativia, ja vaikka työpaikka olisi mukava ja ilmapiiri hyvä, jo se, että joka ikinen päivä pitää mennä sinne, mennä ja toimia roolissa, jo sekin tuntuu niin raskaalta. Ja tuntuu, etten minä uskalla mennä mihinkään akateemiseen työhön (siis sellaiseen, jossa koulutuksestani olisi hyötyä), en minä osaa, en minä voi sanoa että minä osaan jos en minä usko niin.

En minä sitäkään halua, että minua elätettäisiin. En minä tiedä mitä minä haluan, minusta tuntuu että täällä pitäisi olla niin paljon etten minä mitenkään jaksa, ja itsenäisyyden vaade on se höyhen joka katkaisee kamelin selän, ei sitä, ei sitäkin, en minä jaksa kaikkea, en minä jaksa yksin. Eikä tämä ole koeaikaa, ei valtio enää anna minulle rahaa, minun pitää ansaita se itse, minun pitää mennä töihin ja minun pitää valmistua, miksi hitossa tämä tuntuu niin vaikealta, saada jokin työ, kun olen mitä mainioin työntekijä kun kerran saan töitä.

Pelottavinta on jäädä kyvyttömyyteen makaamaan. Näköalattomuuteen, jonka kotoa opin. Miten minun tarvettani olla lähellä ja saada rohkaisua ei koskaan huomattu? Minä tiesin koko ajan, että jotakin puuttuu, vaikken osannut nimetä sitä, kiukuttelin vaan milloin mistäkin syystä, paiskoin ovia, ja myöhemmin lakkasin senkin ja olin hiljaa katkera, ja sitä ettei huomioitu tarpeeksi ja oikealla tavalla, on vaikea hyväksyä, vaikea antaa anteeksi. Sitä että äiti ei nähnyt, että samoista syistä kuin hän ei halunnut olla isän lähellä, en minäkään halunnut. Kun lapsena kavereiden kanssa käytiin keskusteluja siitä, kummalle menisit, jos vanhempasi eroaisivat, en voinut käsittää kuinka jotkut tahtoivat elää isänsä kanssa. Meillä se ei olisi tullut kuuloonkaan! Ei minulla ollut mitään tunnesidettä isään! Eivätkä vanhempani koskaan virallisesti eronneet (eivät edelleenkään ole), mutta niin vain kävi, että minä jäin isän kanssa kahdestaan asumaan äidin vain vieraillessa ankeassa elämässämme. Enkä minä koskaan kehdannut sanoa, kuinka häpesin isää. Mutta se kaikki tuli (ja tulee) myöhemmin vastaan, tietenkin.

Tämä kirjoitus taitaa olla katkonainen ja sekava, mutta ajattelin ettei se haittaa, koska haluaisin oppia pitämään elämästäni sellaisena, katkonaisena ja sekavana, ja luopua siitä unelmasta, että siitä joskus tulisi kaunis kuin toisten elämä, ulkoa katsottu.

Valvottua

Yöllä valvoin vähän. Arvelin - kuten yleensäkin - jo illalla, että tulen heräämään aamuyöllä. Se on kumma, levottomuutta kartteleva tunne, jota ei kuitenkaan jaksa illalla alkaa vatvoa, koska sen tietää olevan jotakin epämiellyttävää. Taltutan levottomuuden tietyillä venytyksillä ja hieronnalla, uniteellä ja lämpimillä vaatteilla. Yöllä kuvaan tulee myös lukeminen ja kirjoittaminen. Joskus, varsinkin jos olen illalla liikkunut ja sitten syönyt kuitenkin liian vähän, saatan myös nousta syömään. Maha täynnä alkaa väsyttää, niin kuin päivälläkin. Yöllä valvomista kestää yleensä sellaiset pari tuntia, ja olen oppinut suhtautumaan siihen melko tyynesti, ts. en kovin helposti ala vihoitella itselleni enkä vaivu epätoivoitkuun. Itsesyyttely on niin turhaa, eikä se kuitenkaan ole ihan suoraan minun syyni, ettei nukuta.

Varsinainen syyttely on jäänyt pois, mutta kyllä valvominen silti tuntuu keljulta. Herätessäni yöllä olen pettynyt itseeni, vaikka minulla ei yleensä edes ole mitään aikatauluja vaan saan herätä omaant tahtiini ja nukkua päiväunet ja niin edelleen. Jollakin tasolla tunnen, että epäonnistunut ihminen nukkuu epäonnistuneita yöunia. Kunnolla nukkuvalla on elämä jotenkin hallinnassa, kunnolla nukkuva tekee mitä tahtoo.

Miksi sitten olisi niin tärkeää tehdä "mitä tahtoisi", miksi ei voisi tehdä niin kuin keho tahtoo? Taisiis, tajusin uuden ajattelutavan: kun kerran tiedän, että valvominen johtuu siitä, että jokin vaivaa, miksi en antautuisi sille hyvillä mielin? (Tämä valvomiseni on kuitenkin satunnaista eikä mielestäni - ainakaan toistaiseksi! - varsinainen uniongelma. Ja tämä pätee tällaisiin tilanteisiin kun ei esim. ole stressiä jostain tietystä jutusta tai jännitystä matkasta, jonka vuoksi olisi tärkeää vain yrittää rauhoittua. Tunnen itseni melko rauhalliseksi mutta jokin asia vaivaa, en vain jaksaisi kaivaa sitä esiin.) Ajattelen, että jos ei tiedostavasti voi/uskalla/osaa/ymmärrä/ehdi käsitellä joitakin asioita, ne alkavat valvottaa. Ja kun nyt kuitenkin aika aktiivisesti yritän käsitellä kaikenlaista, miksi en kuuntelisi, mitä mielelläni on aamuyöllä sanottavana? Olisi hyvä vähän irrottaa siitä ajatuksesta, että päivällä pitäisi olla vahva ja tehokas ja suoriutua kaikista tehtävistä ilolla ja voimalla. Koska vaikka voimantunne on tärkeä, jos laskee itsensä pystyvyyden ja vahvuuden varaan, alkaa heikkous hirvittää. Luulen, että juuri niin minulle on käynyt. Ja koko minuuden pohjan vaihtaminen on hitsin hidasta ja vaikeaa.

Yksin kotona

On sunnuntai lapsuudenkodissa. Minä olen lapsi, tai teini. (Tuntuu muuten, että olin teini varmaan kymmenen vuotta; viisi ja kolme vuotta vanhemmat sisarukset osoittivat tehokkaasti olevansa parempia ja viileämpiä, joten luulen kopioineeni heiltä murrosikäisen käytöksen sarkasmeineen, välinpitämättömyyksineen ja päihdekiinnostuksineen varmaan jo alle kymmenvuotiaana. Kyllähän niillä saikin arvostusta omanikäisten kaveripiirissä!) On sunnuntai ja sisarpuoleni miehineen ja ehkä jo lapsineen on ollut kylässä. Talo on täynnä iloa. Olen lasten kimpussa tai esittelen siskolle tavaroitani tai käsitöitäni. Lapset rakastavat minua! Olen äidin pikku apulainen, korjaan astioita ja hoidan asioita. Kannan vähän huolta päivällisten kulusta, mutta enimmäkseen on mukavaa. Sitten sisko perheineen lähtee, ja taloon laskeutuu tyhjyys. Täyssisareni ovat jo lähteneet kavereidensa mukaan tai harrastuksiin. Isä on väsynyt päivällisistä ja menee omaan huoneeseensa juomaan olutta ja kuuntelemaan radiota. Tai täyttämään menolistoja, se kuuluu hänen rutiineihinsa, kai rauhoittaa häntä. Äiti lukee lehteä. Äiti ehkä lähtee vielä illalla: maalle tai kurssille, ainakin toimistolle valmistelemaan kurssia. Tai sitten äiti menee alakertaan mankeloimaan katsomaan ranskan teeveetä niin kovalla, ettei siellä voi olla. Minä jään yksin.

Sunnuntai vähän myöhemmin, lapsuudenkodissa kuitenkin. Äiti on maalla tai kurssilla. Isä on huoneessaan, juo olutta ja täyttää ristisanaa. Olen ollut juhlimassa. Veljeni on ehkä ollut lomilla armeijasta. Hän ei vietä sunnuntaita kotona, tai sitten omassa huoneessaan ystäviensä kanssa. Ovi on kiinni ja sisältä kuuluu kovaäänistä metallimusiikkia. Minä kuljen oven ohitse omaan huoneeseeni ja alakertaan, omaan huoneeseeni ja alakertaan, talossa vain eristäytyneitä miehiä. Minua väsyttää, eikä eilisen ilosta ole jälkeäkään. Veljen on palattava kasarmille. Puoli tuntia ennen hänen lähtöään hän häärää pitkin taloa, hakee tavaroitaan, ja minä ja isä hössötämme hänen ympärillään. Sitten hän lähtee. Isä menee olohuoneeseen katsomaan televisiota ja juomaan olutta. Television on oltava niin lähellä, että sitä voi katsoa vain yksi ihminen. Minä luen lehtiä, menen omaan huoneeseeni. Avaan läksykirjat, luulisin. Ihmettelen tyhjää oloani.

Eikä sen tarvitse olla sunnuntai. Koska vain joku voi lähteä, ja jokaisessa lähdössä minä jään yksin. Jään yksin elämään, jota ei ole, elämään, jota en osaa kannatella; elämään jota en ole osannut muovailla omannäköisekseni, en koskaan. Elämään, joka tuntuu vain tyhjyydeltä, joka odottaa täyttäjää. Yksinäni tunnen itseni voimattomaksi täyttämään sitä millään, ja jokainen takaisku on työntö pohjalle. Jokainen lähtö on kuolema.

Siltä se tuntuu, vaikkei se ole totta, tiedän minä senkin kuinka toisten seura estää vaipumasta omiin ajatuksiin, joita kuitenkin aivan ehdottomasti tarvitsen.

Loman jälkeen

Joskus on niin peloissaan ettei uskalla käydä nukkumaan. Unihan voi olla ihana, ja mitä sitten? Sitten herää iltapäivään jossa on aivan yksin (miksi aina tuntuu siltä vaikka on vaikka ketä ystäviä?) Minun loputon, lohduton yksinäisyyteni, minä jätetty minä hylätty minä huono minä kamala, aivan liian herkkä ja taitamaton ja haluton tylsä ankea, minä väärässä ajassa ja paikassa, minä muiden elämässä juoksemassa perässä väärillä kengillä eikä otetta saa milloinkaan (ei toisten elämästä tietenkään mutta miten omastaan, miten omastaan kun täällä muut ovat paljon vahvempia itsetietoisempia, kun kaikille tämä maailma tuntuu itsestäänselvältä eikä kysymysmerkiltä ollenkaan).

Kuinka vaikeaa onkaan uskoa, että minusta itsestäni nousevat asiat - omituiset, tavalliset, ihmeelliset, vanhanaikaiset - ovat hyviä. Kunpa oppisin joskus. Ja ettei sydän aina menisi ihan mykkyrälle kun tapaa jonkun toisen, jonkun josta nousevat asiat ovat erilaisia kuin minun asiani.

Tuleeko koskaan sitä päivää, kun todella uskon, että tämä elämä on tarkoitettu elettäväksi, ihan mukavasti elettäväksi, minun elettäväkseni, ihan sillä tavalla kuin minä tunnen parhaaksi? Ehkä sekin on alku, että uskallan esittää tämän kysymyksen eli sanoa: nyt otteeni tuohon ajatukseen on kovin hatara.

Syksy tuli.

Joskus pidin syksystä.

Siihen liittyi uuden alku, kavereiden tapaaminen, uudet vaatteet, sukkahousut. Neulonnan aloittaminen ja omenapiirakka. Kesän loppuun liittyi haikeus, mutta siitä päästyä olin iloinen syksystä.

Tämä kesä ei koskaan alkanutkaan. Siksi se ei loppunut, enkä ollut haikea. Päätin vain olla enää odottamatta kesää. En alkanut odottaa syksyäkään, koska tämä syksy tarkoittaa minulle työtä. Tämä syksy tuntuu tarkoittavan arjen ja puurtamisen vankilaa vailla aitoa iloa. Tunnen työn (jolla tarkoitan siis sekä gradun edistämistä että palkkatyötä) laskeutuvan päälleni paksuna huopana, ja olen sen alla ainakin jouluun saakka, hellittämättä, eikä välillä saa iloita. Jos iloitsenkin, se on humaltumalla saatu ilo, ja siitä seuraa kahta kauheampi syyllisyys ja paine, koska työ on se todellisuus, joka elämässäni vallitsee. Työ ja velvollisuudet. Pahimmillaan kaikki muukin tekeminen alkaa tuntua velvollisuudelta. Ulkoilu, jooga, ihmisten tapaaminen, siivous, elokuvissa käynti.

Siksi minä pidän kesästä: se on vailla velvollisuuksia. Silloin kaiken voi tehdä vapaammin, eikä tekemisissä ole suorituksen tuntua. En tiedä miksi ero kesästä syksyyn on niin totaalinen. (Syksyllä äiti ei ole kotona, syksyyn on mentävä yksin. Nyt katson opintonsa aloittavia ja huokaan: onneksi en joudu tuohon asemaan. Nuo tilanteet ovat niin täynnä uutta, ja osaan olla vain hädissäni siitä, hyväksytäänkö minua, ja siksi hössötän sosiaalisena ja piilotan jännitykseni, se laukeaa vain kotona ja yksin, ja koko koulun alun aikaa leimaa teeskentelyn tuntu; hirveä tsemppaus ettei jäisi mistään paitsi, että ei tulisi suljetuksi viileimmän porukan ulkopuolelle. Ja kun on aikuinen ja aloittaa opiskelun, on oltava reipas ja mentävä yksin, kyllä minä osaan, katsokaa, minulle kyllä riittää tämä kaikki kiva mitä uudessa koulussa on.)

Miksi minä en osaa elää? Vai enkö minä vain ole pitänyt tarpeeksi lomaa? Vai aiheuttaako ihmissuhde minulle vielä enemmän paineita kaikkeen? Vai tarvitsenko syksyllä ja talvella työn vastapainoksi vain enemmän omaa, hiljaista tilaa ja aikaa? Tai ehkä tarvitsen elämääni muitakin tavoitteita kuin gradun ja taloudellisen pärjäämisen. Usein tunnen itseni niin heikoksi ja kyvyttömäksi että en uskalla toivoa mitään muuta.

Aamuja

On aamuja, jolloin tummakiharainen mies lepää sängyssäni. Minä istun muutaman metrin päässä ja juon teetä. Joskus syön leipää, jonka päällä on tomaattia, jonka mies minulle leikkasi sillä välin kun minä olin aamupesulla.

Onneksi on myös aamuja, jolloin herään yksin sängystäni. Herään levänneenä, herään rauhallisena; ei tarvitse mitään kenellekään. Sillä tummakiharaisen läsnäolo saa minut myös levottomaksi. Enkä voi kertoa keholleni, milloin sen pitäisi rauhoittua. Täytyy vain odottaa ja antaa sen kertoa viestinsä. En ole tottunut seuraan, läheisyyteen, minuun kohdistuvaan kiinnostukseen. En ainakaan ympärivuorokautiseen.

Pian levänneiden, yksin vietettyjen aamujen jälkeen alan taas kaivata aamuja, jolloin vieressäni on lämmin, tummakiharainen mies.

Vaikka minä en tunne tulevaisuutta, saan olla onnellinen tästä hetkestä, tässä hetkessä.

Onko muka jokin syy miksi en saisi?

Nurin-kurin-kurjuus

ei ole mitään, miksi
ei se ketään kiinnosta
on neljä seinää ja niiden ulkopuolella vesisade
on liikakilot ja finniongelma, pullukkavatsa ja miehen lantio

on vesisade ja hiljaisuus
minä täällä, minä vain
lattialla tavarat purkamatta
eikä ole mitään miksi

elämä liikkuu nyt kahdella tasolla
toinen taso on ihan hyvä
arkinen, iloinenkin
toinen on blaah
blaah blaah blaah
yksin ja sellaisten asioiden keskellä, joita ei voi ratkaista olemalla yksin
ja voimaton ja turhautunut hakeutumaan seuraan
tyytymätön ja väsynyt tyytymättömyyteen

päällimmäisenä aina häpeä

neurooseja neuroosien päälle
tällaisena päivänä se on vain niin

Talo

En tahdo mennä vanhan miehen taloon. Sen piha on rehevöitynyt: Hurmehappomarja-aita on hujahtanut kolmimetriseksi piikkiryteiköksi, nurmikko kasvaa monikymmensenttistä voikukkaa ja takapihalla kukoistaa juolavehnä. Vanhojen omenapuiden alus on ollut vuosia pelkkä sammalmatto. Kukkapenkkejä on yritetty pitää hengissä istuttamalla niihin kesäkukkia, mutta hoidon puutteessa ne näivettyvät jo pian juhannuksen jälkeen. Ja ruusupuska, näkisittepä sen, kolme karahkaa, joiden kärjistä joka kesä työntyy muutamia sinnikkäitä lehtiä ja tuoksuvia kukkia. Marjapensaat ovat kyllä hoidossa; mehunkeitosta vanha mies pitää kiinni.

Vanhan miehen vanhassa talossa on lukuisia makuuhuoneita. Niiden sängyissä on ollut samat lakanat kuukausia, vuoden. Yöpöydillä samat kirjat ovat kesken vuodesta toiseen. Ne ovat kerta kerralta pölyisempiä, eikä se ole ainoa syy olla tarttumatta niihin. Yöpymisten välillä on nimittäin niin pitkä aika, että samat teokset eivät enää seuraavalla kerralla kiinnosta. Makuuhuoneissa unohtuneet tavarat ovat niillä paikoilla, joille ne on aikoinaan laskettu. Tavarat eivät siirry; ne korkeintaan lisääntyvät.

Talossa, johon en tahdo mennä, oli kotoisa keittiö. Nyt pöydän toinen pää on täynnä sille laskettuja ja siihen unohdettuja tavaroita. Pölyisiä maustepurkkeja, kuihtuneita yrttejä, hylättyjä pääsiäismunan yllätyskoristeita joltakin menneeltä pääsiäiseltä. Puualustoja, lehtileikkeitä, ruoka- ja kahvitahroja. Hedelmäastiassa on pussissa veteläksi ja vihertäväksi menneitä mandariineja. Leipälaatikossa vähintään yksi homehtunut paahtoleipäpussi, josta on syöty ehkä kolmannes. Jääkaapissa haisevat mädät porkkanat ja viikkojen takaiset ruuantähteet.

Vanhan miehen talossa kaikki muistuttaa lahoamisesta. Kaapeissa on samat turhat asiat kuin kaksikymmentä vuotta sitten. Koko aikana ei ketään ole kiinnostanut siivota niitä. Vanhassa talossa vanha mies lahoaa, ja minä olen elänyt sitä lahoamista jo kymmenen vuotta sitten, ja minä haluaisin vihdoin elää, enkä minä voi elää kun minä käyn vanhan miehen talossa, siellä minä otan lahon itseeni tai pakenen sitä touhuamiseen ja suren sitten jälkikäteen, joka tapauksessa suren, vanha mies ja laho talo, siellä on kaikki se joka estää minua olemasta osa elämää, enkä minä halua mennä siihen taloon, vaikka kieltäytyminen tekee pahaa, vaikka sääli nousee kurkkuun ja silmiin, mutta minä en voi sanoa miten vanhan miehen pitäisi elää, minä en osaa puhua niin vanhan miehen kanssa eikä vanha mies varsinkaan minun kanssani enkä minä halua ottaa vastuuta siitä, että puhutaan ylipäänsä, minä haluaisin että vanha mies hoitaisi itse elämänsä.

Ehkä hän hoitaakin niin kuin riittäväksi näkee, mutta minä en näe sitä riittäväksi, minä haluaisin että kaikki olisi kauniimmin ja paremmin mutta minä en voi tehdä sitä sellaiseksi, minulla on oma elämä elettävänäni, ja siitä minä voin tehdä kauniin, ehkä sitten jaksan käydä myös tapaamassa vanhaa miestä.

Kadoksissa

Olen ollut kateissa monta viikkoa. Olen liiskaantunut tenttikirjojen pinoon, liuennut loskaan, haalennut päivien harmauteen ja jakautunut pieniksi hiekoituskiviksi pitkin kaupungin jalkakäytäviä. Olen yrittänyt koota itseäni pienistä palasista, mutta jäänyt aina tyytymättömäksi tuloksen heikkouteen. Olen yrittänyt maanitella itseäni tutuilla keinoilla, kirjoittamisella, joogaamisella, paikallaanololla, mutta mikään niistä ei tunnu tarpeeksi vetovoimaiselta, jotta tulisin tähän, paikalleni. Kierrän kaikkia kohtaamiani tiloja hermostuneena ja lihakset piukeina. Olen kyllästynyt teenjuontiin, makeiset eivät saa minua innostumaan. En ole kiinnostunut televisiosta enkä elokuvista. Ulkonakäyminen - ehei. Minulla on paha olo, enkä halua enää mitään, mikä saisi sen muuttumaan hetkeksi paremmaksi. Minä tiedän että siihen on keinoja, kyllä minä voin vain reipastua hetkeksi, mutta en usko siihen. Minä en halua tehdä mitään, minkä joku muu väittää tuovan minulle hyvän ja reippaan mielen. Minä haluan kaivautua sinne missä pieni Odelma palelee, ja vähä vähältä taluttaa sen lämpimään. Mutta minä en tiedä mihin päin lähtisin.

Lauantaina

Kerran Veloena kirjoitti lauantaiolosta, ja minä tiesin tarkalleen. Kirjoitan nyt omastani, koska on lauantai ja sen mukainen olo. En tiedä, mitä tekisin lauantailla. Sanalla on minullekin kulttuurisesti iskostunut merkitys: vapaa, hemmottelua, rentoutumista, mukavaa. Sauna. Mutta oloni ei ole lauantaina yhtään muita päiviä parempi. Se on odotuksentäyteinen päivä ennen sunnuntaita, jolloin saa oikeasti levätä, kun ei mitään virallista voi tehdä. Työtäjumaloivassa kulttuurissamme sunnuntai on mielestäni ainoa päivä, jolloin työntekoa jopa paheksutaan. Mutta lauantai, mikä päivä sellainen on

Kesällä lauantailla ei ole väliä, koska muutenkin on lomaa. Se on hauska, koska maalle tulee myös täti ja ehkä jopa serkut. Jotakin tapahtuu, jotakin meidän perheen ulkopuolista. Mutta talviset lauantait. Äiti tekee töitä. Ehkä käydään konsertissa, vaikka nekin ovat yleensä sunnuntaisin. Sunnuntaina on todennäköisempää että äiti on kotona. Mutta lauantaina äiti lähtee aamulla tekemään töitä, se on varmaa, jos äiti ylipäänsä on kaupungissa. Isän kanssa käydään kaupassa, ja kohokohta on, jos saa manguttua isän ostamaan jotakin herkkuja: pullon limsaa tai pussillisen tuoreita lakuja. Toisaalta kaupassa isää joutuu koko ajan vähän häpeämään. Se tunne tulee vieläkin isän kanssa ostoksilla. Koska olen jo iso tyttö - olen tuntenut itseni niin kauan kuin muistan jo isoksi tytöksi - on häpeäkin häpeällistä, sehän on lapsellista. Häpeän tuplasti. Peitän häpeäni ja olen kuin kaikki olisi ihan okei.

Iltapäivä on isän tekemän lihapadan valmistumisen odotusta. Pois ei voi lähteä, koska kohta joutuisi tulemaan syömään, eikä ruualta voi missään tapauksessa olla pois. Isä suuttuu. Samoin, jos hänen valmistamaansa läskistä lihapataa ei syö. Keitetyt perunat ja porsaan lapa. Siinä minun lauantaini kaikessa juhlavuudessaan. Lisänä maitoa, raejuustoa ja keitetty kananmuna. Vanhemmiten aloin tehdä salaattia ja noukkia lihapadasta vain sipulit ja porkkananpalat. Lapsena nekin olivat kuvottavia. Kellon tikitystä. Päivä hämärtyy, ehkä televisiosta tulee jotakin. Lauantaisin minä en todellakaan kutsunut kotiini ketään, enkä minä yleensä myöskään harrastanut mitään. Saunasta sentään tykkäsin. Se oli sentään jonkinlainen tapahtuma. Murrosiässä lauantaita alettiin viettää vasta illalla. En tiennyt, oliko muiden lauantait mukavia. Ainakin kuvittelin niin. Oli minullakin varmasti mukavia lauantaipäiviä, mutta en muista yhtäkään.

En tiedä oikein vieläkään, mitä tekisin lauantailla. Olen mielelläni töissä, koska lauantai on kuitenkin lyhyt työpäivä ja samalla siihen saa jotakin ryhtiä, jonkinlaisen suunnitelman. Tai sitten menen ostoksille. Sielläkin ahdistun. Ehkä alan aktiivisesti viettää lauantaita jonkun kanssa, teen siitä mukavan vaikka väkisin. Koska pahinta lauantaissa on tyhjyys, yksinolo. Tuntuu, että lauantaina kaikki muut ovat läheistensä ja ystäviensä kanssa. Minä olen ostoksilla ja yritän miettiä tarvitsenko sitä ja tätä asiaa. Tulen kotiin odottamaan hämärää, odottamaan iltaa, odottamaan, että jotakin tapahtuisi. En oikein osaa nauttia hyvästä ruuastakaan lauantaina. Sitä paitsi, eihän herkuttelussa ole iloa yksin, ei ainakaan lauantaina. Päivän kalseus ja olon onttous tulevat lauantaina niin lähelle, ettei niitä voi paeta. On muutettava olosuhteita. Aion tehdä sen: lakata alistumasta lauantaille.

Minä luulin, osa 2

Minä luulin, että ihmiset ovat täydellisen varmoja. Minä olen luullut, että vain sellaisia asioita saa tehdä, joista on ehdottoman varma. Erityisesti sellaisia asioita, jotka koskevat myös joitakin toisia ihmisiä. Silloin pitäisi alusta saakka tietää, mikä on oikein ja mikä väärin, mistä nauttii ja mistä kärsii, mikä on itselle ja toisille parasta. Muuten voi tapahtua jotakin kamalaa, jota ei mitenkään voi korjata.

Luulin pitkään, että parisuhteiden tulisi olla sellaisia. Luulin, että puoliskoilla on jokin ehdoton varmuus, jonka avulla he tietävät milloin suhde tulee aloittaa, milloin ollaan onnellisia, milloin on sopivaa ja turvallista riidellä ja milloin aika muuttaa yhteen erota mennä naimisiin tehdä lapsi, mitä vain. Luulin että se pitää vain tietää, se pitää tietää heti, siinä ei saa epäröidä, ja ennen kaikkea luulin, että kaikilla muilla vain on sellainen punainen lanka jota he seuraavat. Muiden asiat nimittäin tuntuvat ratkeavan aina niin kuin niiden pitää ratketa, kun taas omat ratkaisuni ovat enemmän tai vähemmän vääriä tai pakon sanelemia.

Sitten minä ymmärsin, että muut ihmiset sietävät epävarmuutta. Heillä vain on jokin ranka, turvaverkko, voima, joka kannattelee heitä epävarmuudessa. He tietävät, että joskus asiat ovat kehnommin kuin muulloin, mutta ajan myötä asiat ratkeavat. Niin, pitkään luulin, että koska minä olen niin perinpohjainen ja rehellinen, minä en voi olla epävarmuudessa koska silloin automaattisesti teen väärin, valehtelen. Ajattelin, että minulta tuo turvaverkko puuttuu, ja siksi minun pitää olla erityisen varovainen ja erityisen tarkka sille, mitä vaistoni sanoo. Ja kun vaistoni epäröi, luulin sen sanovan: "Peräänny! Teet väärin!"

Minä luulin että epävarmuus on heikkoutta, luulin että epävarma ihminen on ainakin epäillyttävä, jos ei suorastaan huono. Ja kun oma epävarmuuteni heijastuu muista, olen ratketa liitoksistani, kadota ajasta ja paikasta ja hukkua pelkooni. Sillä silloin minä en ole se, mitä minä olen yrittänyt olla, silloin minä olen vajavainen, ja se on vaikea hyväksyä, edelleen, vaikka se on selvintä mitä on.

Nyt minä yritän kestää epävarmuutta. Eihän ole varmuutta monistakaan asioista, varsinkaan uusista ja mullistavista. Yritän uskoa, että minä voin vaikuttaa siihen, mitä minulle tapahtuu. Yritän uskoa, että useimmat asiat voidaan korjata puhumalla. Ja että mikään, mitä tapahtuu, ei oikeastaan ole sellaista, että maailma kaatuisi. Yritän muistaa, että minun on lakattava vaatimasta varmuutta elämisen ehdoksi. Muuten en voi kohdata mitään uutta, muuten en voi elää. On hyväksyttävä, että vaikeita asioita ei voi ratkaista heti, ja on uskallettava kohdata elämä myös epätäydellisenä. On annettava aikaa ja tilaa, annettava mahdollisuus hengittää. Itselle ja muille.

Marraskuu, niinpä niin

Marraskuu vain tuntuu vaikeammalta. Mustemmalta, merkityksettömämmältä, lohduttomammalta. Kesän lämpö ei enää tunnu, mutta mieleni ihmettelee, minne kaikki kesäinen keveys katosi. Eikä vielä ole oikein aika odottaa jouluakaan, enkä oikein tiedä, mitä siltä odotankaan. Onko siinäkään keveyttä? Keveyttä tuntuu olevan vain kesässä, alkaen toukokuusta ja päättyen syyskuuhun.

Täytynee oppia keventämään muita vuodenaikoja, tai sitten rakastamaan myös talven raskautta. Tai ehkä se tekeekin kesästä niin keveän. Haluaisin kuitenkin oppia rakastamaan jokaista vuodenaikaa (tai itseäni jokaisena vuodenaikana, voiko niitä erottaa). Olemaan tyyni ja hyväksyvä kaikista kuukausista sellaisena kuin ne ovat. Ehkä jooga auttaa, tässäkin. Sen täytyy auttaa. On kylläkin onni, että tänään satoi lunta. Valkea maisema on lohdullinen ja kaunis.

Viha odottaa hedelmiään

Muutaman välilläkuumeisen, väsyneen ja särkyisen päivän jälkeen luulen tämän olevan hyvä päivä. Päivän täytyy olla vähintään kohtalainen, jos sen onnistuu aloittamaan aurinkotervehdyksillä!

Syksy tekee minut onnelliseksi. Tunnen olevani turvassa oransseissa lehdissä. Vesisade ei haittaa kun se ei ole joka-aamuista, sillä pyöräily sateessa luennolle on inhottavaa. Varsinkin kun siinä vaiheessa on aina kiire, niin olen aamujeni ajan tottunut käyttämään. Vaikka harvemmin olen tosi myöhässä, useimmiten viime tingassa.

Sen sijaan vanhempieni ajattelu ei tee minua onnelliseksi. Haluaisin pysytellä hyvän aikaa etäällä heistä. On helpompaa olla etäällä silloin kun ajattelen heistä kurjuuksia, ja se on minulle välttämätöntä nyt, mutta vaikeampaa on sitten kun he soittavat, vaikeaa on olla normaali tai vastata heidän normaaliuteensa loukkaamatta, sillä luulen heidän kuitenkin soittavan minulle hyvissä aikeissa. Vaikeaa vastata loukkaamatta, noudattaen hyvän sosiaalisen kanssakäymisen periaatteita.

Luulen, että olen oikeilla jäljillä: nyt on oltava etäällä, nyt on pohdittava, nyt on vihattava, loitonnuttava. Sitten on ehkä unohduksen aika, ja suhtauduttava heihin vaikkapa niin kuin aikuisiin tuttaviin: annettava heidän olla sellaisia kuin he ovat ja olla ottamatta heidän kamalia ominaisuuksiaan itseensä. Pitäydyttävä sillä hyvän sosiaalisen kanssakäymisen tasolla. Sillä luulen, että nämä vyyhdet ovat sellaisia, joita ei riita, keskustelu tai muutamat selvitä. Varsinkaan meidän perheen kommunikaatiovalmiuksilla.

Tänään haluan sanoa: minä vihaan heitä.

Kuristus, hengitys, kuohunta

Jostakin on aloitettava. Jostakin on puhuttava, jotakin on sanottava, avattava, jotta tämä rintani ympärille viimeiseen reikään kiristetty vyö löystyy, helpottaa, putoaa, jää. Kipu on ollut vuosia epämääräinen. Puristus, ahdistus, tahto syödä vatsa täyteen tai tahto kietoa kätensä itsensä ympärille illalla, että tuntisi olevansa jonkun lähellä, ja tahto lähteä mukaan vaikka sydän kaipaisi rauhaa, vain siksi että olisi paikka jossakin.

Alkukesästä hieroja sai kivun tuntumaan ensimmäistä kertaa selkeämmin kohdistuvalta ja samalla rakentavalta. Maatessani pöydällä ajattomassa tilassa, väsymyksen takertuessa vartaloni jokaiseen lihakseen liian pitkästä aikaa huomasin, kuinka vaikeaa on hengittää. Pari päivää meni hengitykseen keskittyen - lähinnä sen lakkaamista peläten.

Nyt jooga aiheuttaa samoja tuntemuksia: hengitys syvenee ja rinta aukeaa, ja tunnen pakahtuvani, mutta tiedän, että kuristus ei lakkaa ellen nyt hengitä sitä läpi. (Nyt ei tietenkään tarkoita tänään, tällä viikolla tai alkeistuntien aikana, vaan nyt alkaneen prosessin aikana.) Tulen tavallistakin tunneherkemmäksi ja sisältäni pulppuaa jotakin: surua, kuvia, muistoja, sanoja tai kipuja.

Sisälläni kuohuu. Kuohunta on niin voimakasta ja suoraa, etten useinkaan jaksa muotoilla sitä sellaiseksi, jollaista haluaisin päästää vapauteen, jonkun luettavaksi. Siksi kirjoitan nyt vain koneeni sisään ja yöpöydälläni asuvan kirjan sivuille. Joskus padot aukeavat ja kirjoitan kaikesta mitä näen ja kaikesta mihin haluan sanoa sanani. Ellei jokin toinen kanava tunnu silloin paremmalta.