Tuntuu, että olen kaikkien yhteisöjen ulkopuolella. Ainakin kaikkien sellaisten, joissa olisi trendikästä olla, joissa kannattaisi olla, joissa oleminen olisi hyödyllistä, joissa olemisesta olisi etua. Minusta on aina tuntunut siltä, että suurimpaan osaan yhteisöistä juuri minulla ei ole mitään asiaa. Minun juttuni eivät ole juuri niitä yhteisöjä kiinnostavia, jokainen yhteisö on aina tarkoitettu joillekin muille, ei minulle. Jos olenkin niiden jäsenenä, olen ulkojäsen, olen kynnyksellä, olen koko ajan menossa ulos tai takki päällä tarkkailemassa mitä muut tekevät tai sanovat. Tai jos erehdyn keskiöön, tunnen siitä syyllisyyttä, noloutta: mitä minä nyt sinne menin tunkemaan? Mitä minä siellä oikein esitin? En tunne voivani omana itsenäni olla yhteisössä tasavertaisena.
Saatan tulla yhteisön jäseneksi, jos on joku, jonka näen vielä vähemmän yhteisön jäseneksi kuin itseni. Tai saatan tulla jäseneksi, jos teen jotakin merkittävää, hyödyllistä yhteisön eteen. Mutta olen aina tuntenut, että minun itseni, oman persoonani takia yhteisön jäsenyys ei minulle aukene. Nykyisten ystävieni yhteisöön kuulun mielestäni enemmän yksittäisten ystävyyssuhteiden vuoksi. Yksi poikkeus on: tunnen, että kouluaikojen vahvaan tyttöyhteisöön kuulun, mutta sen perusta onkin hyvin kaukana. Ja se mitä olin silloin ei ole kovinkaan sama kuin mitä olen nyt. Ja se muuttuu vielä lisää. Mutta on iloista, että minut silloin kaapattiin mukaan sellaiseen sakkiin.
Äitikään ei ole kokenut yhteisöön kuulumista. Äidin mukaan ihminen on pikemminkin erakko, ei laumaeläin. Tieto helpotti minua kerran - sehän antaa kyllä oikeuden elää myös erakkona, jos niin haluaa - mutta myöhemmin olen kuitenkin tullut siihen uskoon, että ei ihmisen ole hyvä yksin. Yksinäisyys on aina pakon sanelema vaihtoehto: jos yksinäisyys onkin itse valittua, sen aiheuttaa oman itsen epäselvät rajat tai tunne omasta vajavaisuudestaan, jota ei kerta kaikkiaan voi muille näyttää. Silloin muiden läsnäolo ja läheisyys on hermostuttavaa, ja yksinäisyys tietysti tasapainottaa olon. Mutta luulen, että syvällä ihmisessä kaipuu tois(t)en luo ei koskaan katoa, vaikka sen voikin piilottaa taitavasti.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti