sunnuntai 20. heinäkuuta 2008

Jännä juttu

Minua jännittää: saattaa tapahtua suuria.
Minuahan jännittää! Onko se nyt mikään ihme?
Jännittäähän minua - onko siinä sitten jotain väärää?

Jännittää. Uni ei tahdo kestää.
Jännittää. Keho sen tietää.
Jännittää. Stressihormonit valmistavat minut koitoksiin pakottamalla keräämään ravintoa.

Miten minä kulutan tämän jännittävän päivän?
Miten minä nukun seuraavan, jännittävän yön?
Kannattaako enää edes tavoitella rentoutumista?

On onni, että olen tekemisissä suorapuheisen ihmisen kanssa.
Se ei ole lainkaan itsestäänselvää.

sunnuntai 6. heinäkuuta 2008

Kiharapäät, voi pojat

Jos osaa rakastaa, osaa tuntea myös surua. Ehkä on hyvä pitää se mielessä ja olla ylpeä siitä, että voi tuntea voimakkaasti.

Aikaisemmin enkelinkiharaisen, kultakutrisen pojan seurassa oli naurua, yhtenäisyyttä, kihelmöintiä. Nyt se saa itkemään. Kun on rakastanut eikä enää voi? Kun sydämessä on hänelle erityinen paikka, mutta sille ei oikein ole käsinkosketeltavassa maailmassa mitään järkeväntuntuista ilmenemistapaa? Kun muut voivat nauttia hänen kanssaan olemisesta mutta minä en?

Helpointa olisi huutaa saatanan saatanan saatana mulla on ikävä sua, poika kultaisissa enkelinkiharoissa, mutta jokin suojaus on kai alkanut toimia: haluan hänen menevän pois. Näkeminen tekee liian kipeää. Seurassa on parempi ilman häntä. Mutta hän on olemassa, hän on olemassa enkä minä voi muuta kuin kestää sen, antaa näiden kipujen lävistää itseni aika ajoin. En saa kieltää surua tulemasta, en hävetä isoa tunnettani, se on se mitä minulla on, se on minua, se että rakastan lujasti ja suren sitten myös.

Sitä paitsi tämä taitaa olla ainoa tapa tottua siihen, että enkelinkiharaisen elämä jatkuu, ja minun elämäni jatkuu. Ehkä kipu ei ensi kerralla viillä niin syvältä. Ehkä se laantuu, toiset asiat tulevat tärkeämmiksi. Ja sitä paitsi, ehkä on olemassa myös tummakiharaisia enkeleitä, sellaisia enkelinkiharaisia jotka uskaltavat tulla lähemmäs kuin kultakutri enkelinkiharainen poika milloinkaan uskalsi.

keskiviikko 2. heinäkuuta 2008

Olen elänyt huonosti

Olen elänyt huonosti.
Olen elänyt niin kuin elämää ei olisikaan.
Olen pannut kaiken piiloon ja muuttunut harmaaksi
lakannut elämästä ja piirtänyt ääriviivoja kuville, joiden kaltaisiksi halusin tulla.
Olen pelannut pelejä jotka loppuivat jo ajat sitten
voittoon vai häviöön, tasapeliin, yhdentekevää,
päättyneitä pelejä olen yrittänyt jatkaa kun en ole osannut mitään toisia pelejä.

Onhan minulla ollut syyni elää huonosti.
On minulla ollut syyni piiloutua ja piirtää;
näkyvästä elämästä ja aidoista kuvista minä en ole tiennyt.
Ajan kasautuessa painavaksi ja ahtaaksi minä
panin itseni maton alle ihan littanaksi niin
etten varmasti häiritsisi muita, ja häiritsevät ihmiset
minä panin tauluiksi seinille
olemaan
mutta aina tuijottamaan ja näkemään
minä työnsin kaiken pois siitä minkä minä kuvittelin olevan oikeanlaista
minä työnsin kaiken niin kauas etten voinut yhdistää oikeaa ja
sitä mitä kuitenkin on
sitä mistä puusta minä olen veistetty ja millaisiksi oksani ovat kasvaneet.

En voinut yhdistää kuvia, numerot eivät kerta kaikkiaan täsmänneet;
se kuvio jonka halusin elämässäni nähdä ei voinut syntyä niistä numeroista joita sivulla oli,
lukuja väärässä järjestyksessä,
vääriä lukuja väärällä sivulla värit ovat vääriä kuva on väärä ja minä painan sivun kiinni kirjan kiinni
ja kirjan hyllyyn ihan kauas niiden kauniiden kirjojen taakse
niiden jotka hyllyssä kuuluu olla.

Sillä on vaikeaa olla sitä mitä ei kuuluisi
on vaikeaa jos pitää selittää kaikki
vaikeaa olla niin vahva kuin pitää
niin vahva että voi olla suorin selin elämänsä takana
niin vahva jos seinät ovat seisseet liian kaukana.