Hyvästi laastarit

Huomaan yhtäkkiä - tai itse asiassa taas -, miten elämääni on pitkään - ehkä aina - määrittänyt tunteiden kieltäminen. Että pitää olla niin kuin tunteita ei olisikaan, ja niitä alkaa oikeastaan ennakoida jo hyvin kaukaa. Kaikenlaisia tunteita. Raivoa. Häpeää. Kaipausta. Rakkautta. Koska kukaan ei kuitenkaan ota niitä vastaan, koska niiden kanssa jää kuitenkin yksin, koska ne ovat tavalla tai toisella naurettavia, noloja. Pitää olla kuin tunteita ei olisikaan, ja kun niitä alkaa vältellä, niihin kadottaa yhteyden kokonaan. Kadottaa yhteyden kuhunkin yksittäiseen tunteeseen: ei erota raivoa häpeästä eikä häpeää rakkaudesta, kaikista tunteista tulee yksi kielteinen ahdistuspilvi, jonka aistii jo kaukaa edeltä, ja jota toisaalta kuin magneettisesti lähestyy, ja jonka toisaalta tietää vaikeaksi ja vältettäväksi. Että olisi parempi vain pysytellä erossa. Todella, kaikista tunteita herättävistä asioista tulee pelottavia, ja alkaa elää niin ettei vain törmäisi mihinkään sellaiseen, ja pian alkaa elää niin kuin ei eläisikään, kuin valmiiksi joka puolelta laastaroituna ja laastareiden alla bebanthenia tai betadinea tai hydrocortisonia tai iktyol-salvaa, varmuuden vuoksi. Mutta kuitenkaan ei voi vastustaa sumupilvien vetovoimaa, ja törmäilee, saa lisää naarmuja ja arpia ja näppylöitä, eikä ymmärrä että miksi, ja yrittää vain laastaroida lisää.

Ja kun välttelee tarpeeksi, kun ei päästä mitään tärkeää ulos, kun ei voi tunnustaa: olen rakastunut, todella, minä olen rakastunut, tai minua hävettää, miten minua hävettääkin, tai että olen raivoissani, helvetin perkele miten raivoissani minä olen, kun kaikki tämä jää laastareiden alle, ja laastareiden päällä ehjä pinta, niin ennen pitkää alkaa tunnekasaumat räjähdellä, ja se tekee tunteista edelleen pelottavampia, kun mikä tahansa saa aikaan räjähdyksen, ei kutittelevaa jännitystä tai selkeää suuttumusta, vaan hallitsemattoman ahdistusmöhkäleen, ja tunteet liukenevat yhä kauemmas.

Kunnes päättää kestää kaiken.

Niin, oivalsin, kuinka olin rakastunut vaaleaan kiharatukkaiseen, ja kuinka pelkäsin sitä, kuinka ei olisi tullut mieleenikään sanoa niin hänelle, tai ystävilleni, kuinka kiertelin, kuinka yritin pysytellä faktoissa: mitä meidän välillämme olikaan tapahtunut, kuinka odotin merkkiä häneltä, jotta olisin voinut oikeuttaa omat tunteeni, jotta rakkauteni olisi saanut olla olemassa - ikään kuin minä olisin ollut jotenkin syypää siihen. Oivalsin myös, kuinka häpesin sitä, kuinka tunne oli minusta jotenkin nolo, se ei olisi ollut nolo, jos toinenkin olisi tuntenut niin, mutta kaikki hänen tunteistaan eroava - kuin hän olisi tunteissaan jotenkin oikeamielinen ja puhdas - olisi ollut noloa. Niinpä minä kielsin itseäni tuntemasta niin, ja olin onneton, koska se oli kiellettyä. Ja ehkä häneen liittyvien asioiden vaikeus on siinä, että olen yhä häpeissäni siitä, että ihastuin kovemmin kuin hän, ja hän ja muut tietävät sen. Että minä olin se hupsu, joka luuli liikoja. Paskat, en minä luullut, minä toivoin, ja mitä pahaa on toivossa; minä rakastuin, ja minkä minä sille voin.

Kuinka monta kertaa toistinkaan tuota kieltoa: ihastuin, jopa rakastuin ihmiseen, jolle en saanut näyttää tunteitani. En saanut, en voinut, en uskaltanut. En ehkä olisi osannut, en minä tällä sitä tarkoita, että se olisi niiden toisten vika. Mutta en minä olisi uskaltanut kertoa jollekulle, että olen rakastunut, jos en olisi melko varma, että toinenkin tuntee niin. Tai ehkä sanoinkin, mutta jo varmana siitä, että toisella on eri mieli. Tiesin, että tunnen voimakkaasti, mutta häpesin sitä, en rakastanut omaa tunnettani ja itseäni sen myötä. Ja ne, jotka minulle tunnustivat rakkauttaan - en minä heistä piitannut. Heissä oli jotakin typerää. Heidän suoruutensa oli lapsellista, heidän tunteellisuutensa etovaa. Ja kuitenkin nautin siitä, tarvitsin sitä, hyödyin siitä, paistattelin siinä, salaisesti. Otin heidän rakkautensa kunnianosoituksena, ja se teki suhteemme erityislaatuiseksi - se on rakkauden tehtävä, luoda merkityksiä - mutta suhdetta heidän kanssaan en voinut ajatellakaan.

Kuinka avara on maailma, jossa saa tuntea; kuinka helppo on maailma, jossa tulee toimeen tunteidensa kanssa.

P.S. Varmaan aina kirjoittaessa mietin, pitäisikö luopua tuosta 'elämä' -tagista, kun se kuuluu vähän kaikkiin kirjoituksiin, mutta kuitenkin pidän siitä, niin että ehkä se jatkaa olemassaoloaan, vaikka sitten joka postauksessa.

Kaikenlaisia vuoria sitä pitääkin ylittää

Mies opiskelee, soittaa keikoilla, harrastaa. On ryhmissä niin helposti. Menee ja tekee, ehtii. Minä olen kotirouva, paitsi etten herää aamulla laittamaan miehelle ruokaa. Teen sen vasta illalla. Päivällä hoitelen asioita, hoidan kotia ja ulkoilutan koiraa. Tuumailen, odottelen.

Olen etsiytynyt tähän. Olen halunnut miehen luokse ja haluan edelleen olla täällä. Halusin myös tyhjyyttä, väljyyttä. Ensin vähän lomaa ja kaupungin tunnustelua. Kaikkea tätä surua ja itsesääliä en odottanut, en tiennyt että se iskee näin kovasti. Mutta kivut iskevät aina kipeästi, eivät ne muuten olisi kipuja.

Osasin kyllä odottaa, että jotakin tulee vastaan, kun ei enää ole mitä kaivata, ei kaipuuta toisaalle eikä etäsuhteen rytmittämää tunnevuoristorataa. Arvelin, että sitten sitä vasta onkin kysymystä kerrakseen, kun kaikki on käsilllä mutta kysymys mitä minä haluan on edelleen ilman vastausta. Että sitten minä vasta joudun tai pääsen asioiden ytimeen, kun olosuhteet ovat kunnossa, kun minulla on kaikki mitä tarvitsen mutta en silti osaa elää.

Tässä sitä ollaan, saappaita myöten suossa. On kaikki aika ja mahdollisuudet, tila ja vapaus, rahaakin vähän kerrankin, enkä osaa sanoa taikasanaa. Mitä minä haluan? ja tyhjyyttä, tyhjyyttä, ja lopulta itkua, katkeruutta, itsesääliä. Verrokkina, vieressäni nukkuu mies, jolle kaikki tekeminen tuntuu olevan selvää, helppoa. Hänellä ei ole sitä mitä minulla: vakaata uskoa siihen, ettei uskalla, voi, pysty, kykene, saa. Kun hän tulee illalla kotiin ja minä kuvittelen miten hauskaa hänellä on ollut, tuntuu niin pahalta että teeskentelen nukkuvaa. Myöhemmin herään valvomaan pahaa oloa.

Olen jumissa omassa kykenemättömyydessäni. Olen pyöritellyt sitä jo jonkin aikaa, mutta sille ei tunnu löytyvän mitään ratkaisua. (Vaikken varsinaisesti mihinkään ratkaisuihin uskokaan, enemmän näihin läpimenemisiin, elämisiin, sietämisiin.) Aamulla tajusin kirkkaammin kuin ennen, kuinka kärsimys ja ulkopuolisuus ovat minulle ehkä vahvimpia itseäni määrittäviä asioita. Sellaisia syviä, sellaisia kuka minä pohjimmiltaan olen -määreitä. Ne ajavat yli niin monen muun määreen. Ja niiden avulla minä näen itseni erityisenä ja niiden avulla minä uskon saavani läheisimmiltäni erityishuomiota. Tässä valossa on helpompi nähdä, miksi niistä on niin kamalan vaikeaa luopua. Ilman niitä minulle ei jäisi riittävästi minää, ja ilman niitä en tiedä millaista huomiota saisin muilta tai saisinko ollenkaan.

Luulen, että minulla on kyllä kasassa jo aika paljon muutakin identiteettimateriaalia. Oikeastaan tämä tuska ei yleensä liity mihinkään nykyhetken kokemukseen (paitsi joskus ostamiseen, yök, ostopäätökset ovat aina vaan turkasen hankalia), ainakaan kokemukseen joukossa olemisesta tai elämään osallistumisesta, vaan hyökkää kuin jokin kauhu-kammotus joka pelottelemaan kaiken kivan ja toiveikkaan jälkeen.

Niin, ehkä sitten tarvitsen vain lisää aikaa (suuret laivat kääntyy hitaasti, ehhehe), ja lisää hyviä kokemuksia, niin paljon että joskus uskallan irrottaa ulkopuolisuudesta ja kykenemättömyydestä ja iloita. Minä tiedän jo, että on olemassa paljon iloista, näen sen aina välillä mutta en niin usein että tietäisin vielä että siihen voi nojata.

Suku on pahin

Isä sairastaa. Se ei ole sinänsä järkyttävää, koska hän on jo iäkäs. Minä, siskoni ja veljeni synnyimme isän toiseen avioliittoon isän ollessa jo viisikymppinen. Silti se on kova juttu, tietenkin. Täsmällinen ja tarkka isä ei muista mitään tunnuslukuja, tai miten hänen vuosia käyttämänsä radio ja televisio menevät päälle. Eikä isä muista syödä. Mikään uusi tieto ei välttämättä pysy hänen mielessään, ei ainakaan tarkasti, eikä siihen voi luottaa. Neuvon television käynnistämisen kolmena peräkkäisenä iltana. Iltaisin isä kysyy varmuuden vuoksi, mikä olikaan hänen makuuhuoneensa.

Minulla on kaksi täyssisarusta ja kolme keski-ikäistä sisarpuolta. Äitini on naimisissa isäni kanssa. He eivät elä yhdessä, vaikka ovatkin jatkuvasti tekemisissä toistensa kanssa. Minä olen nuorin, ja asuin viimeiset kotonaolovuoteni käytännössä kahden isän kanssa. En ole koskaan oikein pitänyt isästä, mutta en ole koskaan oikein kertonut siitä kenellekään. Ei sellaista voi todeta silloin, kun on pakko elää jonkun kanssa, ja kun on tämän elätettävänä. Ja kun tahtoo olla mieliksi. Tai kun luulee, että on pakko olla mieliksi. Ei sellaista vastaan voi kapinoida, joka tavalla tai toisella osoittaa, että ei siedä kapinointia.

Isä oli vanha ja vanhuudenvaivainen jo minun asuessani kotona. Minusta sitä oli kamalaa katsoa. Tein joitakin konkreettisia asioita: hoidin pyykkejä, siivoilin, olin huolellinen. Kävin isän kanssa kaupassa. Olin mieliksi. Se oli kamalaa. Minä en uskaltanut tehdä mitään, mitä halusin. Ei, minä en osannut haluta mitään, koska isä oli onneton ja kotona ja yksin, ja minä halveksuin häntä, mutta olin tyyni, tyynesti onneton, tyynesti syyllinen. Se tunne on vahva vieläkin: minä en voi tehdä mitään. Minä en tiedä miten haluta nukkua, tai miten tuntuisi hyvältä hengittää. Minä en halua tehdä sellaisia asioita, jotka olisi isälle mieliksi, koska tekisin ne hänen vuokseen, enkä pidä hänestä niin paljon että tekisin hänen vuokseen asioita. Minä en halua tehdä asioita, joita isä ei hyväksy, koska, no niin, isä ei hyväksy niitä. Minä en halua tehdä asioita, joita ystäväni tekevät, koska en halua tehdä mitään siksi, että joku muu tekee niin. Minä en voi vapautua tekemään iloisia asioita, koska ne muistuttavat siitä, että isä on yksin ja onneton ja minä olen unohtanut hänet. Ja kai pelkään syyllisyydentuntoani enkä siksi tee oikein mitään. Ettei syyllisyys tulisi. (Näistä ajatuksista kiitos Neiti Ihaalle.) Minä teen kaiken velvollisuudesta, ja jos ei ole velvollisuutta (minä itse en ole tarpeeksi voimakas velvoite itselleni), en osaa tarttua mihinkään. En halua kääntyä mihinkään, koska jokaisessa suunnassa odottaa painajainen.

Niinpä minä olen omassa kodissani, kaukana isän kodista, enkä tee mitään. Luen sähköposteja lukemasta päästyäni, siivoilen, hääräilen. Minä en osaa tarttua omaan elämääni. Ote isään pitää säilyttää koko ajan. Mieleni karkaisi vain siihen, onko isällä jokin hätänä. Kuinka vihaan tätä kuviota. Tosin nyt se alkaa kirkastua, se on hyvä. Se on myös järkyttävää. Eikä ketään oikein voi syyttää, ei niin että se ratkaisisi mitään. Sukupolvien ketjut eivät katkea, ellei joku niitä katkaise; raivostuttaa olla se, joka tekee sen työn. Raivostuttaa, etteivät muut ole osanneet, että minun täytyy käyttää tähän näin paljon aikaa ja energiaa. Vaikka uskon kyllä sitä myöten saavani suuremman vapauden kuin muut.

Veljet että on vaikeaa irrottaa sellaisesta, joka ei oikeasti pärjää yksin. Vaikka kai reittejä itsenäisyyteen on monenlaisia. Ehkä tätäkin tietä pääsee perille. Tai oikealle tielle. Olo on turta.

Juhlat

Tänään on jännittävä ilta: emännöin isohkoja juhlia. Onneksi en yksin, vaan kolmen muun kanssa. Silti osa vieraista on minun vieraitani, joiden ilta minun täytyy tehdä mukavaksi. Mikä paine! Tunnen samaa hermostuneisuutta kuin aina, mutta nyt, hähää, en halua enää painaa epämukavaa tunnetta piiloon ja syyllistää itseäni siitä, puhua itselleni konsteista, joilla hermostus menisi pois - mahdollisimman nopeasti ja mahdollisimman kauas. Koska sen olen oppinut, että sen ehkä saa pois nopeasti, mutta nopeasti se palaakin (huomenna) ja vielä ikävämmässä muodossa. Ja niin, kauas sitä tuskin enää saan, mutta vaikka se onnistuisikin, kaukana sitä on vaikeampi selvittää, kun ei menneiden pikkujuttujen sillä lailla kuuluisi kaivella.

Jännitys on tekemisissä alkoholin kanssa. Olen painottanut tätä enemmän niin, että alkoholi on ongelman keskiössä, mutta ongelma taitaakin olla siinä, mitä alkoholi pakottaa piiloon. Tai mitä minä pakotan piiloon alkoholin avulla, tai no, yritän pakottaa, tai vielä: mitä olen yrittänyt pakottaa. (Ja onhan alkoholilla omat vaikkapa serotoniinia heittelevät vaikutuksensa, ei sitä käy kieltäminen...) Tunnen niin paljon pelkoa ja jännitystä, enkä ole ollut siitä lainkaan tietoinen. Olen tiedostanut erilaisia epämukavia oloja, mutta ne liittyvät niin moniin tilanteisiin, että olen tottunut niihin. Enkä tietenkään ole halunnut kuulostella niitä, koska ne ovat jotenkin vääriä ja ikäviä, enkä ole uskonut, että ne sillä lailla lähtisivät. Olen nauranut tai ainakin ollut täydellisen ymmärtämätön ihmisten pelolle kävellä pimeässä tai olla yksin kotona, pilkannut typeräksi, jos joku ei halua mennä yksin vaikkapa konserttiin. Olen aina pystynyt tekemään kaiken tuon yksin, enkä kuvitellutkaan että voisin pelätä. Järjen vastustus on ollut niin tehokasta, että pelot ovat jääneet tulematta tietoisuuteeni. Mutta heko-heko sille luulolle, ettei pelkoja näin ollen olisi...

Viime vuosina olen kyllä antanut itseni huomata sen, että esim. juhlatilanteet, jonkinasteiset sosiaalisuuden pakot hermostuttavat minua. Ja tiedostanut usein senkin, että alkoholi ei suoraan auta siihen hermostukseen. Olen avannut viinipullon myöhemmin, olen juonut vähemmän, yrittänyt lievittää hermostusta muilla keinoilla kuin perskänneillä. Hyvä niin. Ja olen myös huomannut, että oikein hermostuneena alkoholikaan ei auta, tai että en tule humalaan, tulen vain "normaaliksi" mutten välttämättä iloiseksi ja vapautuneeksi, vaikka olisin juonut tukevastikin. Mutta yhtä kaikki tiedän, että juodessani alkoholia menetän väkisin kontaktin alkuperäiseen tunteeseeni sitä käsittelemättä, siihen todellista, turvaa tuottavaa ratkaisua löytämättä. Enkä haluaisi enää yhtään jättää tunteitani huomiotta, olen tehnyt sitä ihan tarpeeksi. (Tämä taitaakin olla vähintään osasyy siihen, miksi minua on aina häirinnyt poikaystävien - tai minkä lie säätöjenkin - alkoholinkäyttö: ajattelen, että niin kuin minä, he pakenevat epämukavuutta ja kadottavat otteen itseensä enkä minäkään silloin voi olla kosketuksissa heidän aitoon, luotettavaan puoleensa, ja se hermostuttaa minua. Olen vaarassa menettää luottohenkilöni!) En tarkoita sitä, että jokainen tunne olisi mahdollista laittaa poikki ja pinoon kun se tulee vastaan ja jatkaa sitten mukavaa elämää, ei, mutta vaikkapa juhlatilanteissa tunnen sosiaalisen paineen niin vahvana, että alan paniikinomaisesti tehdä itsestäni jotakin - hyvää emäntää tai ainakin hyvää tyyppiä. Ja tiedättehän, hyvät tyypit on ongelmattoman sosiaalisia, iloisia seurassa kuin seurassa, eivät sylje mukiin, chit-chattailevat mutkattomasti ja viihtyvät ihmisten keskellä. Jeah right. Ei siinä tilanteessa voi mennä omaan huoneeseen ja venytellä ja kuunnella silmät kiinni musiikkia, kirjoittaa blogia tai päiväkirjaa, soittaa ja kertoa kummallisista tunteistaan. Ei, silloin pitää mennä ja rentoutua, viihtyä saatana vaikka väkisin.

Tilanne on vaikeampi siksi, että olen kutsunut monenlaisia ihmisiä ympäriltäni, myös sellaisia, joiden kanssa harvoin kahden keskustelen (koska se olisi hermostuttavaa, tuntuu ettei ole mitään sanottavaa), mutta jotka kuuluvat porukkaan ja joiden juhlissa olen itse ollut monta kertaa. Jotenkin tuntui tällä kertaa helpommalta ratkaisulta kutsua kaikki kuin tavata monta kertaa viikossa porukassa, josta osan kutsuin ja osaa en. Mutta nuo semitutut ovat sellaisia, joiden seurassa on vaikea olla oma itsensä - jostakin syystä, ehkä he ovat penseitä ja kanssaan on hankala puhua, ehkä välimme ovat joskus menneet oudoiksi, ehkä olemme vain erilaisia tai koen, että he eivät hyväksyisi sitä mitä olen - voi kamala mitä juuri kirjoitin, miksi hitossa he eivät hyväksyisi sitä mitä olen ja mitä minä niistä tyypeistä sitten edes välitän!

Onneksi on tulossa myös lähiystäviä, luotettavia, kiinnostavia. On koetettava ajatella jokainen ihminen erikseen eikä joukkona. (Vähän vaikeaa kun kuten äsken sanoin, olen kutsunut osan nimenomaan osana joukkoa - no ehkä voimme lähentyä, ehkä he ottivat kutsun kädenojennuksena ja luottamuksen osoituksena.) On muistettava: minun koti, minun juhlat, minun elämä, minun ystävät. Tietysti toivon että kaikilla on mukavaa, mutta ei se kyllä mitään haittaakaan, jos juhlista tulee keskinkertaiset. Ehkä olen mieluummin keskinkertainen kuin bile-eläin. Niin tosiaan, ehkä tämä liittyy myös siihen, että haluaisin olla ihan tosi hyvä ihan kaikissa rooleissa, ja tämä bilerooli on viimeaikoina ollut niin vähällä harjoituksella että täydellisyyttä nyt on ihan turha tavoitella :D Jospa riittäisi vain olla sellainen kuin on tänään?

Mielen poimuista

Mielen kerrostumat eivät tunnu loppuvan. Sitä oivaltaa, vapautuu, ahdistuu. Oivaltaa, vapautuu, ahdistuu. Oivaltaa jotakin uutta, tuntee elämässä olevan jotakin järkeä, kunnes paljastuu, ettei tämäkään oivallus muuttanut kaikkea, ja oivalluksen alta paljastuu uusi pulma, jota alkaa kiertää, useimmiten jossakin määrin ahdistuen, ja sitten joskus siitä taas oivaltaa jotakin uutta. Parasta kai olisi lakata toivomasta, että mikään oivallus muuttaisi minua, koska mikäli muutos tapahtuukin, se on monen oivalluksen summa ja tapahtuu niin hitaasti, ettei sitä oikein edes huomaa. Siksi tämä kehä on väsyttävä, vaikka uskonkin sen vievän parempaan suuntaan. Pakko niin on uskoa, koska enää ei voi perääntyäkään.

On kyllä kummallista, miten niin sanotusti tavallisessa (ei esim. väkivaltaisessa) perheessä voi asiat mennä ihan vinksin vonksin. Miten ihmiset eivät näe toisiaan, miten lapset alistuvat vanhempien valtaan, miten toiset lähtevät ja toiset jäävät, miten paljon inhimillisiä tarpeita jää tyydyttymättä. Äidillä oli vitsi: Koulussa viattomasti pyydetään piirtämään "perhe", ja millainen katastrofi siitä tulee. Minä en ymmärtänyt: miksei perhe voisi olla hyvä, ylpeyttä aiheuttava aihe lapselle. Tai että eikö sen pitäisi olla (en minä itse oikein koskaan ylpeyttä tuntenut). Äiti vitsaili aikuisten vitsejä - kyllä minä nyt tiedän, että kaikkien perheissä on jotakin kummallista. Mutta lapsena minulle tuli tuosta jutusta aina hämmentynyt, surullinen olo. Vähän vieras: äiti ei enää tuntunut olevan minun puolellani. En oikein ymmärtänyt. Vähän myöhemmin alkoi tuntua, että äiti kuittasi kaiken perheessämme olevan ja mahdollisen hankaluuden sillä, että perheet nyt vain ovat sellaisia ja on typerää kuvitellakaan mitään muuta. Mutta ihan oikeasti minä olisin halunnut onnellisen perheen.

Suosta

En kaipaa aurinkoa syyspuolella, unohdan sen mahdollisuuden ja uinun pimeisiin iltoihin. Vasta keväällä huomaan, että kas, maailmassa voikin olla valoa, ja sitten valon ja pimeän ristiriita onkin jo heilahtanut melkoiseksi. Huomaan auringon tulevan viimeisellä hetkellä; silloin, kun tietämättäni olen jo valahtanut suonsilmäkkeeseen uskoen, että suo on kaikki mitä on.

Suonsilmäkkeille ei tunnu olevan loppua eikä helpotusta. On turhauttavaa, kun niihin luisuu joka kevättalvi. Hätä on sellainen, että on helppo menettää toivo. Kainaloita myöten liejussa unohtaa, miltä tuntuu kun askeleet kantavat ja vievät paikasta toiseen; liejussa unohtaa, että aikansa poljettuaan sieltä nousee ylös ja matka jatkuu. On vaikea nähdä omassa maailmassa tapahtunut muutos, kun tavoitteisiin on vielä matkaa, ja kun kuitenkin vielä putoilee suonsilmäkkeisiin.

Eteneminen on niin hidasta, ja vaikka kuopasta nouseminen on alku, ovat vaatteet vielä märät ja painavat ja muistuttavat, että kuoppia on, ja niihin voi aina pudota. Ja kun tottuu kovalle maalle, tahtoo unohtaa, että syviä, toivottomia kuoppia onkaan, ja putoaminen tulee aina yllätyksenä. Tuntuu, että jos muistaa sen mahdollisuuden eikä kiellä niitä, niin ne ovat varmasti edessä. On vaikea hyväksyä, että ne nyt vain ovat ja niillä on jokin mieli, vaikken sitä ymmärrä.

Hyväksyminen, se onkin vaikeinta. Katkeruuden jättäminen, anteeksi antaminen, myöntyminen, unohtaminen. Kuinka paljon hyvää olenkaan menettänyt päättämällä, että en voi vastaanottaa vanhemmiltani mitään, koska olen heille katkera siitä, etteivät he koskaan olleet sellaisia kuin olisin toivonut. Mutta minä luulin, että se on rehellisyyttä (hylätä kokonaan, jos ei voi rakastaa kokonaan)! Eikä minulla ollut mitään muuta mihin tarttua, vain katkeruus.

Hyväksyminen. Miten vaikeaa!

Tänään

En todellakaan tiedä, kuka ja millainen olen ja mitä tahdon tehdä.

En muistaakseni ole koskaan tiennyt, ja nyt kun ajattelen sitä, tuntuu, että olen aina yrittänyt tarttua sellaisiin tahtoihin ja tekoihin, joita olen huomannut ympäristöni - ketä nyt missäkin elämänvaiheessa olen sattunut ihailemaan - tekevän tai arvostavan. Ne ovat tuntuneet hyviltä ajatuksilta etukäteen, mutta kun olen alkanut tehdä jotakin (esimerkiksi harrastaa tai mennä uuteen kouluun), en olekaan tuntenut niissä mitään omaani tai en ole tavoittanut tahtoani mennä eteenpäin alkuvaikeuksista huolimatta.

Tuntuu valtavan surulliselta olla tyhjä kuori mahdollisuuksien maailmassa, joka antaisi ihmiselle mitä tahansa, jos ihminen vain osaisi tahtoa. Mutta ihminen ei osaa.

Tai sitten ihminen toivoo toivovansa jotakin muuta kuin mitä oikeasti toivoo. Sillä oikean toiveen tavoittaminen saattaa tarkoittaa, että on luovuttava jostakin, joka on muodostunut tärkeäksi. Ja luopuminen, se on kaikkein vaikeinta. Varsinkin, jos tuntee itsensä jo valmiiksi tyhjäksi.

Tai sitten luopuminen on ainoa ratkaisu, jonka ihminen tietää (ja liiankin hyvin tietää), vaikka hän voisi hyvin kokeilla muitakin ratkaisuja.

En todellakaan tiedä, kuka ja millainen olen ja mitä tahdon tehdä.

Tun-teet

Yritän opetella nostamaan itseni tunteideni yläpuolelle. Taisiis, reagoida tunteisiini, mutta en antaa niiden olla kaikki. Olen kuvitellut olevani kovinkin "tunteellinen" ja herkkä kuuntelemaan tunteitani, mutta olen viime aikoina joutunut myöntämään sen harhaluuloksi. Tuo tunteellisuuteni on ollut vähän liian voimakasta (en tiedä onko tämä sitä mistä olen kuullut puhuttavan "tunnekoukkuina"), sellaista tunteelle täysin antautumista, että milloin mistäkin olosta muistuttaa itseään koko ajan niin että tunne ei tule ja mene vaan vain tulee ja minä jään elämään sen voimalla. Ihastumisen pitäisi olla joka minua yhtä voimakkaana mielessä, en halua jättää surua hetkeksikään tai haluan ylläpitää loukkaantuneisuuttani. Ikään kuin koko minuuteni olisi kiinni siitä. Tunteet ovat olleet niin kokonaisvaltaisia ja energiaa vieviä, että olen alkanut karttaa niitä ja tietysti tuntea ahdistuneisuutta niiden vuoksi. Niinpä tuo "tunteellisuuteni" näyttää nyt lähinnä ahdistuneisuudelta, sekavalta möykkyisyydeltä minkä tahansa vaikeuden tai ongelman tai uuden jutun edessä. Tai jo näiden mahdollisuuden edessä. Ja kun tietää, miten täynnä elämä on vaikeuksia, tai haasteita, uusia tilanteita, voi kuvitella miten ahdistavaa on ollut. Sillä lailla pikkuisen epämiellyttävää melkein koko ajan, ja mukavissakin asioissa piilee epäonnistumisen mahdollisuus ja pettymyksen pelko, kun ei jaksakaan ylläpitää sitä innostunuttakaan tunnetta kovin kauaa. Kyllästyin siihen, miten ahdistuksen välttely ajaa minut nurkkaan. Se estää ottamasta mitään haasteita vastaan: uusia ihmisiä, uusia harrastuksia, uusia paikkoja, uusia töitä. Ja se saa jumittamaan vanhoissa ihmissuhteissa vanhoihin pelkoihin, jättää siihen epämääräisyyteen joka joskus on vallinnut. Estää elämästä omaa, avointa, rohkeaa elämää. Ja kuitenkin tiedän, että minulla on kapasiteettia muuhunkin kuin anteeksipyytelyyn.

Olen nyt opetellut suhtautumaan tunteisiin vähän eri lailla, vähän etäämmältä. Olen pystynyt tarkastelemaan niitä, ja löytänyt ne jotenkin oikeammin, niiden merkityksen kautta. Jostain syystä se on paljon kipeämpää kuin pakkomielteinen tunteissa piehtarointi. Kai siksi ettei niihin voi jäädä lepäämään, ne eivät enää sillä tavalla anna ratkaisua, vaan elämisen voima pitää kaivaa muualta. Tunteiden löytäminen on lisäksi vähän pelottavaa. Ne ovat niin vahvoja! Kai pelkään, että ne saavat minusta ylivallan niin kuin ahdistus on saanut. Ja tunteet nousevat vahvoina varmasti senkin vuoksi, että en pitkään aikaan ole osannut niitä ilmaista.

Ymmärrän hyvin, kuinka tukahdutetut tunteet voivat räjähtää sopivassa tilanteessa kamalina ylilyönteinä, mutten halua itse joutua sellaiseen tilanteeseen. On opeteltava vähintäänkin itse huomioimaan ja oikeuttamaan itselleen nuo tunteet. Sitä voi (ja täytyy) hallita, miten niitä ilmaisee ja kenelle ja missä tilanteessa.

Suhde ja pelkoja.

Etäsuhde on vaikea laji. Tosin aikuisiälläni minulla ei ole ollut oikeastaan yhtäkään ei-etäsuhdetta, eivätkä etäsuhteenikaan ole olleet vakaita tai pitkäkestoisia tai luotettavia. Luottamusta on niin vaikea säilyttää viikkoja tapaamatta. Onhan puhelin, mutta ei siinä näe ilmeitä, eikä siinä voi silittää poskea eikä käpertyä syliin, ei olla pitkään hiljaa eikä tuntea kaikkea sitä sanatonta, mikä vahvistaa tai ainakin ylläpitää luottamusta silloin, kun voi tavata. Ja kun luottamus horjuu, horjuu kaikki: kuka tuo on ja mitä hän tekee minulle ja miksi, onko kaikki tässä, täytyykö taas hyvästellä ei ei ei en halua; enkö minä merkitse mitään, onko väärin tarvita toista näin, kuinka paljon saa kaivata ja entä jos kaipaan yli rajan, pelotanko silloin, taas, ja jään yksin, taas?

Enkä minä halua vaipua. En nyt, en vielä. En halua, että aikaisemmat pelkoni ja menetykseni tulevat tuhoamaan tätä suhdetta. Ja silti tiedän, nyt, että se vyöry odottaa aikaansa, mutta toivon sen tulevan silloin, kun kestän sen paremmin, kun en ole kaikesta niin epävarma että päivään ei mahdu muuta kuin itkua ja pelkoa siitä, että hajoaa kappaleiksi eikä koskaan enää voi saavuttaa sitä mitä oli ennen vyöryvää mustaa. Ja pelkään, että tunteeni voima pelottaa toiset kauas, että kun kiharatukkainen näkee minut suruni syövereissä, viimeistään silloin hän pakenee, kammoaa minun möhkälemäistä olemustani, hulluuttani, tai halveksuu kontrolloimattomuuttani, tai ei yksinkertaisesti tiedä mitä muuta voi tehdä kohdatessaan jotain niin väkevää kuin paeta.

Voinhan päättää nyt, että annan aikaa (etenkin, kun sain puhelimessa eilen myöhään taitettua terän pahimmalta tähän suhteeseen liittyvältä pelolta) surullisille ajatuksille siitä, mistä tämä pelko kumpuaa. Ehkä se helpottaa surua joskus, kun uskallan sitä tuntea. Tai voin nyt muistella erilaisia muotoiluja siitä, että suru en ole minä; valmistautua kestämään tunteen voimistamalla tietoisuutta siitä, että tunne tulee ja menee ja että sen voima johtuu edeltävästä elämästäni, ei suoraan tästä hetkestä. On niin kauan siitä kun olen viimeksi voinut joogata, että noista ajatuksista on vaikea saada kiinni. On yritettävä siihen suuntaan, vaikka usko ei tahtoisi riittää.

Sairaana

Minä teen kaiken ihan niin hyvin kuin osaan, eikä kaikki silti mene hyvin. Minä yritän tosi kovasti, ja kun jokin menee pieleen, se on minun syytäni, ilmiselvästi. Tai se on viheliäisen kohtaloni ja väärien tekojeni syytä, ehken ole vastustanut kohtaloani tarpeeksi, en ole ollut riittävän terävä ja siksi, silloin, epätarkkuuteni kostautuu. Enkä voi syyttää kuin itseäni. Ehkä ensimmäinen flunssa oli sattumaa, mutta sen pitkittyminen ja uusiutuminen on kyllä omaa typeryyttä. Miksi en maannut koko viikkoa! Miksi vaihdoin kaupunkia! Miksi kävin kävelyllä vaikka kurkku oli kipeä! Miksi tein väärin kun olisin hyvin voinut valita oikein!

Ja nyt, kun on yö ja herään, ja olo on sairas, haluan itkeä lohduttomasti, sillä mikään ei voi minua pelastaa, olen tehnyt väärin ja seuraukset on tässä. Itsepähän kärsin. Toivoisin, että joku valvoisi untani, rauhoittaisi ja ottaisi tämän syyllisyyden pois. Ei nukahtaisi itse vaan olisi tässä vain minua varten: hymyilisi taas lämpimästi jos heräisin uudestaan, olisi valmis rauhoittelemaan alusta asti uudestaan, väsymättä, lakkaamatta. En tiedä onko se kuitenkin jokin usko itseen vai tapa olla vaatimatta muilta liikaa huomiota, mutta onneksi päästän toiset nukkumaan. Järki luojan kiitos sanoo, että toinen väsynyt ihminen ei voi ottaa minun kipuani pois, eikä se, että vaadin häntä valvomaan, auta mitään. Silloin huomenna olisi yhden sijasta kaksi väsynyttä ihmistä. On oltava muita keinoja.

Niinpä tyydyn itkemään lohduttoman itkuni yksin. Kaikkien itkujen syitä ei tarvitse tuntea niin tarkkaan, eivätkä kaikki itkut ole loppumattomia. Tähän mennessä ei yksikään, ja niistäkin, jotka kestivät pelottavan pitkään, on jo aikaa.

Kello on neljä ja ikkunan alla joku puhuu ja murisee.

Mistä minä sen tiedon löydän, että kuka minä sitten olen ja mitä minä sitten haluan? Olisi helpompaa toimia kuten neuvotaan, olisi yksinkertaisempaa katsella muiden elämiä ja mukautua niihin. Taitaa olla etten taivu siihen enää. En silti tiedä, mistä minä itseni kaivan, ja pitäisikö kuitenkin yrittää enemmän. Oppiminen on niin hidasta, että turhautuminen on helppoa.

Vaikeinta on antaa aikaa. Ja kuinka vaikeaa, toisinaan, on hengittää.

Suru ja pelko

Taisin olla ihan pieni tyttö vielä, kun aloin hävetä ja piilotella tunteitani. Surua, vihaa, häpeää. Vain iloa ja myötäsukaisuutta halusin näyttää, ja ajoittain kiukkua.

Minua pelottaa, että tunteitani ei hyväksytä. Että tunteeni ovat kerta kaikkiaan liian voimakkaita, että muut eivät kestä niitä vaan hylkäävät minut, katoavat pikku hiljaa, alkavat karttaa ja puhua minusta kuin oudoista puhutaan. Että minä olen tunteideni vuoksi vääränlainen ja siksi ihmisten seura on vain teeskentelyä, he ovat minun kanssani niin kuin asiakkaiden kanssa ollaan kaupassa, pakosta, mutta kun aika täyttyy, he katoavat ansaitusti ja huokaavat helpotuksesta: velvollisuus täytetty. Ja tapaamisten välillä minä olen ilmaa ja hauskuus tapahtuu muiden kanssa; hauskuuden lomassa iloiset toiset laskevat minusta leikkiä tai tuomitsevat minut. No se nyt on sellainen.

Minua pelottaa. Minulla on tunteita, minulla on, ja ne ovat väkeviä. Joskus itkettää tuntikaupalla. Kymmenet nenäliinat täyttyvät räästä ja kyynelistä. Joskus tiedän miksi itkettää, useimmiten en. Minä en voi sille mitään, minulla on tunteita! Mutta minä olen vieraskorea: en minä silloin itke kun muut katsovat, minä en halua vaivata heitä. Ellei syy ole akuutti ja ymmärrettävä, useimmiten sydänsuru. Nimenomaan, minusta tuntuu että tunneilmaukseni ovat toisille vaivaksi. Ja tietenkään he eivät halua olla minun kanssani, jos se on vaivalloista.

Kun olen surullinen, tuntuu että mitään muuta ei olekaan. Surusta jää syyllisyys ja nöyristelevä olo pitkäksi aikaa: minä en ole sellainen kuin nuo luulevat. Minä piilotan sen, minä en puhu siitä koska sitä on vaikea ymmärtää, sitä on vaikea selittää kun se ei ole päällimmäisenä. Ja kun minä olen muiden kanssa, muutun automaattisesti rauhalliseksi, miellyttäväksi. Mutta suru jää, ei suru tule silloin hyväksytyksi.

Ihastus saa surun pulpahtelemaan esiin. Tunnen oloni hyväksytyksi, uskallan itkeä. Mutta jos itkua jatkuu liian pitkään, tulee pelko: olenko sittenkin vain surullinen, kuka tällaisesta välittäisi. Ja jos ihastus soittaa, tulee syyllisyys: Minä en ole sellainen kun olen antanut ymmärtää. Minä olen tuntenut väärin, minä olen ajatellut väärin. Minulla on jotakin mitä en ole kertonut, kuinka ihastus voisi minusta välittää. Ja järki sanoo että ei ole tarve kertoa kaikkea, ei vielä tarvitse, ja pelkään että pelotan jos kerron liian pian enkä tiedä mitä kerron, että minä olen välillä surullinen, mutta se tuntuu niin kamalalta että sitä kamaluutta ei voi kertoa, miksi se tuntuu kamalalta sitä minä yritän selvittää, ja ehkä minä jo tiedän mutta vielä minä en hyväksy, en vaikka haluaisin, enkä minä kai kaikkea voi yksin hyväksyäkään.

Vieläkin pieni tyttö luulee, ettei tunteitaan saa näyttää, sillä silloin on rasite toisille, eikä kukaan halua olla rasittavan tytön kanssa.

Ih-mi-syys

Kaikkien ihmisten ihmisyys
kaikissa se on, minä voin lähestyä sitä
minussa on ihmisyys, minä voin lähestyä ihmisiä ihmisinä

miksi ne vaikuttavatkin niin epäluotettavilta?
miksi tuntuu, ettei kukaan halua minua
ettei ketään kiinnosta minä
minä minun vuokseni
vain minä hyötynä, hyväksikäyttönä
siksi koska ne tarvitsevat minua
jonkin tehtävän suorittamiseen
jonkin kolon täyttämiseen
jonkin ajan viettämiseen

ja minä pelkään että se on vain väliaikaista
että koko ajan he tietävät että minä olen väline
että he menevät rakkaidensa luo ja nauravat minulle
kun minä olen typerä, kun minä luulen että hyvä on totta

miksi se on mennyt sellaiseksi?
miksi minusta on tullut niin kyyninen?
mitä minulle on tapahtunut?
mihin uskoni on kadonnut?
lapsenusko jo aivan lapsena
liian pienenä lapsena

Minä luulin, osa 2

Minä luulin, että ihmiset ovat täydellisen varmoja. Minä olen luullut, että vain sellaisia asioita saa tehdä, joista on ehdottoman varma. Erityisesti sellaisia asioita, jotka koskevat myös joitakin toisia ihmisiä. Silloin pitäisi alusta saakka tietää, mikä on oikein ja mikä väärin, mistä nauttii ja mistä kärsii, mikä on itselle ja toisille parasta. Muuten voi tapahtua jotakin kamalaa, jota ei mitenkään voi korjata.

Luulin pitkään, että parisuhteiden tulisi olla sellaisia. Luulin, että puoliskoilla on jokin ehdoton varmuus, jonka avulla he tietävät milloin suhde tulee aloittaa, milloin ollaan onnellisia, milloin on sopivaa ja turvallista riidellä ja milloin aika muuttaa yhteen erota mennä naimisiin tehdä lapsi, mitä vain. Luulin että se pitää vain tietää, se pitää tietää heti, siinä ei saa epäröidä, ja ennen kaikkea luulin, että kaikilla muilla vain on sellainen punainen lanka jota he seuraavat. Muiden asiat nimittäin tuntuvat ratkeavan aina niin kuin niiden pitää ratketa, kun taas omat ratkaisuni ovat enemmän tai vähemmän vääriä tai pakon sanelemia.

Sitten minä ymmärsin, että muut ihmiset sietävät epävarmuutta. Heillä vain on jokin ranka, turvaverkko, voima, joka kannattelee heitä epävarmuudessa. He tietävät, että joskus asiat ovat kehnommin kuin muulloin, mutta ajan myötä asiat ratkeavat. Niin, pitkään luulin, että koska minä olen niin perinpohjainen ja rehellinen, minä en voi olla epävarmuudessa koska silloin automaattisesti teen väärin, valehtelen. Ajattelin, että minulta tuo turvaverkko puuttuu, ja siksi minun pitää olla erityisen varovainen ja erityisen tarkka sille, mitä vaistoni sanoo. Ja kun vaistoni epäröi, luulin sen sanovan: "Peräänny! Teet väärin!"

Minä luulin että epävarmuus on heikkoutta, luulin että epävarma ihminen on ainakin epäillyttävä, jos ei suorastaan huono. Ja kun oma epävarmuuteni heijastuu muista, olen ratketa liitoksistani, kadota ajasta ja paikasta ja hukkua pelkooni. Sillä silloin minä en ole se, mitä minä olen yrittänyt olla, silloin minä olen vajavainen, ja se on vaikea hyväksyä, edelleen, vaikka se on selvintä mitä on.

Nyt minä yritän kestää epävarmuutta. Eihän ole varmuutta monistakaan asioista, varsinkaan uusista ja mullistavista. Yritän uskoa, että minä voin vaikuttaa siihen, mitä minulle tapahtuu. Yritän uskoa, että useimmat asiat voidaan korjata puhumalla. Ja että mikään, mitä tapahtuu, ei oikeastaan ole sellaista, että maailma kaatuisi. Yritän muistaa, että minun on lakattava vaatimasta varmuutta elämisen ehdoksi. Muuten en voi kohdata mitään uutta, muuten en voi elää. On hyväksyttävä, että vaikeita asioita ei voi ratkaista heti, ja on uskallettava kohdata elämä myös epätäydellisenä. On annettava aikaa ja tilaa, annettava mahdollisuus hengittää. Itselle ja muille.

Erakkoudesta ja yhteisöistä

Tuntuu, että olen kaikkien yhteisöjen ulkopuolella. Ainakin kaikkien sellaisten, joissa olisi trendikästä olla, joissa kannattaisi olla, joissa oleminen olisi hyödyllistä, joissa olemisesta olisi etua. Minusta on aina tuntunut siltä, että suurimpaan osaan yhteisöistä juuri minulla ei ole mitään asiaa. Minun juttuni eivät ole juuri niitä yhteisöjä kiinnostavia, jokainen yhteisö on aina tarkoitettu joillekin muille, ei minulle. Jos olenkin niiden jäsenenä, olen ulkojäsen, olen kynnyksellä, olen koko ajan menossa ulos tai takki päällä tarkkailemassa mitä muut tekevät tai sanovat. Tai jos erehdyn keskiöön, tunnen siitä syyllisyyttä, noloutta: mitä minä nyt sinne menin tunkemaan? Mitä minä siellä oikein esitin? En tunne voivani omana itsenäni olla yhteisössä tasavertaisena.

Saatan tulla yhteisön jäseneksi, jos on joku, jonka näen vielä vähemmän yhteisön jäseneksi kuin itseni. Tai saatan tulla jäseneksi, jos teen jotakin merkittävää, hyödyllistä yhteisön eteen. Mutta olen aina tuntenut, että minun itseni, oman persoonani takia yhteisön jäsenyys ei minulle aukene. Nykyisten ystävieni yhteisöön kuulun mielestäni enemmän yksittäisten ystävyyssuhteiden vuoksi. Yksi poikkeus on: tunnen, että kouluaikojen vahvaan tyttöyhteisöön kuulun, mutta sen perusta onkin hyvin kaukana. Ja se mitä olin silloin ei ole kovinkaan sama kuin mitä olen nyt. Ja se muuttuu vielä lisää. Mutta on iloista, että minut silloin kaapattiin mukaan sellaiseen sakkiin.

Äitikään ei ole kokenut yhteisöön kuulumista. Äidin mukaan ihminen on pikemminkin erakko, ei laumaeläin. Tieto helpotti minua kerran - sehän antaa kyllä oikeuden elää myös erakkona, jos niin haluaa - mutta myöhemmin olen kuitenkin tullut siihen uskoon, että ei ihmisen ole hyvä yksin. Yksinäisyys on aina pakon sanelema vaihtoehto: jos yksinäisyys onkin itse valittua, sen aiheuttaa oman itsen epäselvät rajat tai tunne omasta vajavaisuudestaan, jota ei kerta kaikkiaan voi muille näyttää. Silloin muiden läsnäolo ja läheisyys on hermostuttavaa, ja yksinäisyys tietysti tasapainottaa olon. Mutta luulen, että syvällä ihmisessä kaipuu tois(t)en luo ei koskaan katoa, vaikka sen voikin piilottaa taitavasti.

Minä luulin

Minulle ei kukaan kertonut, että maailma on näin epätäydellinen paikka. Minä luulin, että kaikkien on oltava jokseenkin täydellisiä. Aika pitkään luulin, että on suuri täydellisten joukko, ja sitten pieni epäonnistuneiden joukko. Onni on täydellisiä varten, ja epäonnistuneet ansaitsevat onnettomuutensa, eikä heitä täydellinen onni kohtaa milloinkaan. Minä luulin, kun ei minulle muuta kerrottu. Ja sitten huomasin olevani epäonnistuneiden joukossa, ja miten hyväksyä ensinnäkin se, ja vähän myöhemmin sitten se, ettei kukaan olekaan täydellinen; ja toisaalta kuitenkin huomata ympärillään niin paljon onnellisempia ihmisiä, ovatko he kuitenkin sitä täydellisten joukkoa, johon ilmeisesti minun koko perheeni ei kuulu, vaikka luulin että no isä ja äiti nyt ainakin, he taisivat huijata minua, ja hyvin hataralla pohjalla on edelleen se tieto, että onni kuuluu kaikille, millä ihmeen perusteella minulle, minussa on paljon vikoja, tai ainakin se, että masennun, ja kaikki fyysiset vikani, ja minun besserwissertyylini, ja mitä vielä. Millä ihmeen perusteella onni kuuluu minulle, kun ei näyttäisi vanhemmillenikaan kuuluvan vaikka heidänhän piti olla niitä liki täydellisiä, ja jos joku muu sitten onkin täydellinen, miten hän voisi huolia minut ja ymmärtää minun epätäydellisyyttäni, sillä itsepintaisesti haluan edelleen täydellisen miehen, mutta samalla unohdan että täydellisyys on tässäkin kohtaa suhteellista, että joku voi olla täydellinen minulle, mutta objektiivisesti täydellistä ei ole, sen vanhempani unohtivat kertoa, sekä tietysti sen, että heidän katseensa ei ole objektiivinen. Meillä puhutaan totuuksilla, ei mielipiteillä.

Minä en ole koskaan ymmärtänyt, että täydellinen ja hyvä, hyväksytty eivät tarkoita samaa. Edellinen kuulostaa jotenkin jälkimmäisen parannetulta versiolta, kasista kymppiin, ja hei, kaseja saa kuka vaan, mutta meidän lapset kymppejä, ainakin minä, kymppejä, fiksu tyttö. Aina voi yltää kymppiin, ja siihen minä olen pyrkinyt, olemaan niin hyvä ettei ole parempaa, ettei kenelläkään ole naputtamista, ettei isä tölväise mitään, ettei Samuli ole taas parempi, ettei kukaan olisi parempi kuin minä, silloin olisin niin hyvä ettei minun kenenkään edessä tarvitsisi hävetä, nöyristellä. Voi vanhemmat, taisitte unohtaa ohjata minua elämässä, miten paljon enemmän olisin tarvinnut rakkautta, lempeyttä, hyväksyntää, huolenpitoa.