Kevään merkit

On kevät, on todellakin kevät. On ilo ja valo ja rauhattomuus, niin, valo: kello seitsemän heräämiset. (En ole vielä asentanut tuplaverhoja, joiden ansiosta voin nukkua vähän pidempään.) Ja innostus, se on tullut elämääni sisustustahdon muodossa. Haluan rakentaa pesää, haluan että koti on koti, haluan vihdoin sen sopivankokoisen ja -värisen päiväpeiton, haluan laittaa tyynyt sängyn päälle ja suunnittelen paikkaa tauluille, joita en tämän asunnon väliaikaisuuden vuoksi aiemmin edes ajatellut ripustaa. Mutta olen kyllästynyt väliaikaisuuteen: haluan kodin, joka näyttää kodilta. Kodiltani. Kotoisalta. Haluan estetiikan, haluan estetiikkani.

Ei kai siinä ole mitään väärää?

Ajattelin, että jos nyt kerran tahdon jotakin, en ala sensuroimaan sitä. Jos minulle on tärkeää, miltä kodissani (jossa muuten vietän valtavan paljon aikaa) näyttää ja tuntuu, silloinhan minun kannattaa käyttää siihen aikaa ja rahaa. Ja siis, olen iloinen siitä, että tahdon jotakin, haluan, ja haluan toteuttaa toiveitani. Aloitan läheltä: omasta sängystä.

On innostus saanut muitakin muotoja. Olen ostanut vaaleanpunaista kynsilakkaa, olen alkanut neuloa (suloisia villahousuja kokoa 56) ja askarrella. Suunnittelen kevätasioita, kuten siemeniä ja taimia. Olen uskaltautunut suunnittelemaan, vaikka pelko ja epäilys sen kaiken oikeutuksesta ja toteutettavuudesta ja toteutuvuudesta ja sujuvuudesta ovatkin läsnä. Ne eivät kuitenkaan peitä innostusta kokonaan, vaan se pääsee purskahtelemaan silloin tällöin, silloin kun aurinko paistaa.

Mutta kevään tunnistaa muustakin: onnettomuudesta. Surusta ja väsymyksestä, vierauden ja vääryyden tunteesta, toivottomuudesta. En tiedä, onko se syvempää kuin muulloin, vai näkyykö se vain kontrastina kaikelle innostukselle. Tänään nia-tunnilta kävellessä olin tunnistavinani jonkin perusoloni. Siinä on vahva positiivisuus, vahva tieto siitä, että kaikki on hyvin. Sellainen järkevä tieto, joka luettelee hyvin olevat asiat, ja on oikeasti sitä mieltä, että ne ovat hienoja ja hyviä asioita, ja että on etuoikeus saada pitää niitä elämässään. Mutta samalla siinä olossa on vahva epäilys siitä, että se olo ei ole totta, että siihen ei voi luottaa, että minä hetkenä hyvänsä se saattaa olla mennyttä. Siksi siihen ei voi nojata. Epäilys on enemmän tunne: sitä ei voi oikein perustella. Kaikki perusteet voisi kumota. Mutta niin paljon kuin haluankin ja yritänkin ja ajattelenkin sallivasti ja kannustavasti, en ole vielä päässyt irti siitä ahdistavasta tunteesta. Se on kuin dystopia sisälläni, niin kaikennielevä, ettei sitä voi unohtaa. Mutta siitä on vaikea puhua; sille ei ole sanoja, sille ei ole tapahtumia. Ja jos onkin, ne voi ohittaa näkökulmaeroilla. Ne voi puhua toisiksi, ne voi puhua sosiaalisuudeksi, kommunikaatioksi, sellaiseksi, jonka muut ymmärtävät.

Tai ehkä tarkalleen ottaen en ole yrittänyt. Koska edellä kuvaamani tapa on helpompi. On helpompi puhua asiat muiden oletusten mukaisiksi, noin suurin piirtein. Ja oikeastaan, minulla ei ole ollut sanoja sille vaikeammalle kokemukselle. Eikä minulla ole vieläkään, kun se kokemus tuntuu niin abstraktilta, se ei liity mihinkään ja kuitenkin se leijuu kaiken yllä, vähintään uhkana. Siksi tuntuu jo aika tyhmältä kirjoittaa siitä. Mutta minä voin yrittää, niin, siihen minä tässä kirjoituksessa nyt pääsin, siihen, että voin alkaa huomioida dystopiaani, voin alkaa katsella ja pehmentää sitä.

(Epä)miellyttämisestä

Olen lopen kyllästynyt olemaan kiva, ymmärtäväinen ja joustava. Lopen kyllästynyt siihen, että sulaudun aina tilanteeseen mahdottoman huomaamattomasti, niin, ettei kenellekään tulisi sellaista oloa, että minulle ei kelpaa, että minä olisin eri mieltä, että minusta on vaivaa; kyllästynyt olemaan miellyttävä. Olen kyllästynyt miellyttämään, mutta kaikkein kyllästynein olen siihen, että teen sitä aivan pyytämättä ja vapaaehtoisesti. Se on vain minun tapani mennä tilanteisiin: alkaa peilata muita ihmisiä kieli pitkänä, nyökytellä ja hymistellä, olla nätisti tai ainakin juuri sopivalla tavalla eri mieltä, hauskasti tai niin, että se vie keskustelua rakentavaan suuntaan.

Miellyttävä. Koko sanakin on ihan perverssi. Kuinka positiivinen sävy on sillä, jos jotakuta kuvaillaan oikein miellyttäväksi. Ja mitä se toisaalta tarkoittaa: sitä, että ihminen haluaa miellyttää. Ja kuinka negatiivinen on epämiellyttävä, siis sellainen, joka ei yritä miellyttää. Hyviä kiertoilmauksia; vierittää syy toisen niskoille kun hän herättää itsessä tunteita, joita ei haluaisi hyväksyä omaan tunnerepertuaariinsa.

Ehkei sitä miellyttämistä edes huomaa, koska minä kyllä harrastan runsaasti itsetarkkailua ja tunnen sosiaaliset koodit sen verran hyvin, etten ala aivan lipovaksi. Mutta sen huomaa siitä, miten väsynyt olen työpäivän, työviikon ja varsinkin nyt, parin-kolmen työkuukauden jälkeen. (Eikä työni ole erityisen raskasta tai vastuullista, raskaimmaksi koen sosiaalisen ympäristön.) Ja sen huomaa siitä, miten erityisen vahvan ihmisen tapaamisen jälkeen on omituinen morkkis, outo olo siitä, että teinköhän nyt jotakin väärin, sanoinko kuitenkin liikaa, ei mitään käsitystä mikä on liikaa ja mikä sopivasti ja mikä liian vähän, olo on kummalla tavalla liudentunut. Omat rajat ovat kadonneet jonnekin, ja jäljelle on jäänyt vain tyhjä ylivirittyneisyys. On vain jonkun toisen tapa olla, eikä kuitenkaan ketään, jolle juuri se tapa kuuluisi, ja kerrassaan typerä tunne siitä, että yrittää vaimeasti kannatella toisen tapaa oman tyhjyytensä päällä. Ja sitten seuraa valju hitaus, hiljaisuus, tympeys, paha olo siitä, että ei ole jotakin muuta - jotakin niin vahvaa ja sädehtivää kuin muut ihmiset näyttävät olevan - ja toisaalta siitä, että on mennyt unohtamaan itsensä ja pitämään toisten olemista omaa parempana.

Minä en halua perustaa olemistani miellyttämiselle. Minä en halua enää pelätä, että jos minua pidetään joskus outona tai jos minun mielipiteeni on joskus erilainen tai hölmö tai lapsellinen tai vaikka teennäinen, niin minut suljetaan joukosta lopullisesti. Joukosta, ja vähitellen kaikista joukoista. Kai olen pelännyt niin paljon, että on ollut pakko toimia miellyttävästi. Minun on edes kokeiltava sitä. On vain yksi ihminen, joka on kyllä sanonut, että minä saan olla mitä olen, kiukkuinen tai tyhmä eikä se kyllä haittaa mitään, ja hänen sanojaan minun on yritettävä takoa päähäni. Niihin ei ole helppo uskoa, mutta on pakko yrittää, sillä miellyttämällä menen aina vain väärään suuntaan, vain kauemmas rennosta, kauemmas levosta, kauemmas välittömyydestä.

Juhlat

Tänään on jännittävä ilta: emännöin isohkoja juhlia. Onneksi en yksin, vaan kolmen muun kanssa. Silti osa vieraista on minun vieraitani, joiden ilta minun täytyy tehdä mukavaksi. Mikä paine! Tunnen samaa hermostuneisuutta kuin aina, mutta nyt, hähää, en halua enää painaa epämukavaa tunnetta piiloon ja syyllistää itseäni siitä, puhua itselleni konsteista, joilla hermostus menisi pois - mahdollisimman nopeasti ja mahdollisimman kauas. Koska sen olen oppinut, että sen ehkä saa pois nopeasti, mutta nopeasti se palaakin (huomenna) ja vielä ikävämmässä muodossa. Ja niin, kauas sitä tuskin enää saan, mutta vaikka se onnistuisikin, kaukana sitä on vaikeampi selvittää, kun ei menneiden pikkujuttujen sillä lailla kuuluisi kaivella.

Jännitys on tekemisissä alkoholin kanssa. Olen painottanut tätä enemmän niin, että alkoholi on ongelman keskiössä, mutta ongelma taitaakin olla siinä, mitä alkoholi pakottaa piiloon. Tai mitä minä pakotan piiloon alkoholin avulla, tai no, yritän pakottaa, tai vielä: mitä olen yrittänyt pakottaa. (Ja onhan alkoholilla omat vaikkapa serotoniinia heittelevät vaikutuksensa, ei sitä käy kieltäminen...) Tunnen niin paljon pelkoa ja jännitystä, enkä ole ollut siitä lainkaan tietoinen. Olen tiedostanut erilaisia epämukavia oloja, mutta ne liittyvät niin moniin tilanteisiin, että olen tottunut niihin. Enkä tietenkään ole halunnut kuulostella niitä, koska ne ovat jotenkin vääriä ja ikäviä, enkä ole uskonut, että ne sillä lailla lähtisivät. Olen nauranut tai ainakin ollut täydellisen ymmärtämätön ihmisten pelolle kävellä pimeässä tai olla yksin kotona, pilkannut typeräksi, jos joku ei halua mennä yksin vaikkapa konserttiin. Olen aina pystynyt tekemään kaiken tuon yksin, enkä kuvitellutkaan että voisin pelätä. Järjen vastustus on ollut niin tehokasta, että pelot ovat jääneet tulematta tietoisuuteeni. Mutta heko-heko sille luulolle, ettei pelkoja näin ollen olisi...

Viime vuosina olen kyllä antanut itseni huomata sen, että esim. juhlatilanteet, jonkinasteiset sosiaalisuuden pakot hermostuttavat minua. Ja tiedostanut usein senkin, että alkoholi ei suoraan auta siihen hermostukseen. Olen avannut viinipullon myöhemmin, olen juonut vähemmän, yrittänyt lievittää hermostusta muilla keinoilla kuin perskänneillä. Hyvä niin. Ja olen myös huomannut, että oikein hermostuneena alkoholikaan ei auta, tai että en tule humalaan, tulen vain "normaaliksi" mutten välttämättä iloiseksi ja vapautuneeksi, vaikka olisin juonut tukevastikin. Mutta yhtä kaikki tiedän, että juodessani alkoholia menetän väkisin kontaktin alkuperäiseen tunteeseeni sitä käsittelemättä, siihen todellista, turvaa tuottavaa ratkaisua löytämättä. Enkä haluaisi enää yhtään jättää tunteitani huomiotta, olen tehnyt sitä ihan tarpeeksi. (Tämä taitaakin olla vähintään osasyy siihen, miksi minua on aina häirinnyt poikaystävien - tai minkä lie säätöjenkin - alkoholinkäyttö: ajattelen, että niin kuin minä, he pakenevat epämukavuutta ja kadottavat otteen itseensä enkä minäkään silloin voi olla kosketuksissa heidän aitoon, luotettavaan puoleensa, ja se hermostuttaa minua. Olen vaarassa menettää luottohenkilöni!) En tarkoita sitä, että jokainen tunne olisi mahdollista laittaa poikki ja pinoon kun se tulee vastaan ja jatkaa sitten mukavaa elämää, ei, mutta vaikkapa juhlatilanteissa tunnen sosiaalisen paineen niin vahvana, että alan paniikinomaisesti tehdä itsestäni jotakin - hyvää emäntää tai ainakin hyvää tyyppiä. Ja tiedättehän, hyvät tyypit on ongelmattoman sosiaalisia, iloisia seurassa kuin seurassa, eivät sylje mukiin, chit-chattailevat mutkattomasti ja viihtyvät ihmisten keskellä. Jeah right. Ei siinä tilanteessa voi mennä omaan huoneeseen ja venytellä ja kuunnella silmät kiinni musiikkia, kirjoittaa blogia tai päiväkirjaa, soittaa ja kertoa kummallisista tunteistaan. Ei, silloin pitää mennä ja rentoutua, viihtyä saatana vaikka väkisin.

Tilanne on vaikeampi siksi, että olen kutsunut monenlaisia ihmisiä ympäriltäni, myös sellaisia, joiden kanssa harvoin kahden keskustelen (koska se olisi hermostuttavaa, tuntuu ettei ole mitään sanottavaa), mutta jotka kuuluvat porukkaan ja joiden juhlissa olen itse ollut monta kertaa. Jotenkin tuntui tällä kertaa helpommalta ratkaisulta kutsua kaikki kuin tavata monta kertaa viikossa porukassa, josta osan kutsuin ja osaa en. Mutta nuo semitutut ovat sellaisia, joiden seurassa on vaikea olla oma itsensä - jostakin syystä, ehkä he ovat penseitä ja kanssaan on hankala puhua, ehkä välimme ovat joskus menneet oudoiksi, ehkä olemme vain erilaisia tai koen, että he eivät hyväksyisi sitä mitä olen - voi kamala mitä juuri kirjoitin, miksi hitossa he eivät hyväksyisi sitä mitä olen ja mitä minä niistä tyypeistä sitten edes välitän!

Onneksi on tulossa myös lähiystäviä, luotettavia, kiinnostavia. On koetettava ajatella jokainen ihminen erikseen eikä joukkona. (Vähän vaikeaa kun kuten äsken sanoin, olen kutsunut osan nimenomaan osana joukkoa - no ehkä voimme lähentyä, ehkä he ottivat kutsun kädenojennuksena ja luottamuksen osoituksena.) On muistettava: minun koti, minun juhlat, minun elämä, minun ystävät. Tietysti toivon että kaikilla on mukavaa, mutta ei se kyllä mitään haittaakaan, jos juhlista tulee keskinkertaiset. Ehkä olen mieluummin keskinkertainen kuin bile-eläin. Niin tosiaan, ehkä tämä liittyy myös siihen, että haluaisin olla ihan tosi hyvä ihan kaikissa rooleissa, ja tämä bilerooli on viimeaikoina ollut niin vähällä harjoituksella että täydellisyyttä nyt on ihan turha tavoitella :D Jospa riittäisi vain olla sellainen kuin on tänään?

Valvottua

Yöllä valvoin vähän. Arvelin - kuten yleensäkin - jo illalla, että tulen heräämään aamuyöllä. Se on kumma, levottomuutta kartteleva tunne, jota ei kuitenkaan jaksa illalla alkaa vatvoa, koska sen tietää olevan jotakin epämiellyttävää. Taltutan levottomuuden tietyillä venytyksillä ja hieronnalla, uniteellä ja lämpimillä vaatteilla. Yöllä kuvaan tulee myös lukeminen ja kirjoittaminen. Joskus, varsinkin jos olen illalla liikkunut ja sitten syönyt kuitenkin liian vähän, saatan myös nousta syömään. Maha täynnä alkaa väsyttää, niin kuin päivälläkin. Yöllä valvomista kestää yleensä sellaiset pari tuntia, ja olen oppinut suhtautumaan siihen melko tyynesti, ts. en kovin helposti ala vihoitella itselleni enkä vaivu epätoivoitkuun. Itsesyyttely on niin turhaa, eikä se kuitenkaan ole ihan suoraan minun syyni, ettei nukuta.

Varsinainen syyttely on jäänyt pois, mutta kyllä valvominen silti tuntuu keljulta. Herätessäni yöllä olen pettynyt itseeni, vaikka minulla ei yleensä edes ole mitään aikatauluja vaan saan herätä omaant tahtiini ja nukkua päiväunet ja niin edelleen. Jollakin tasolla tunnen, että epäonnistunut ihminen nukkuu epäonnistuneita yöunia. Kunnolla nukkuvalla on elämä jotenkin hallinnassa, kunnolla nukkuva tekee mitä tahtoo.

Miksi sitten olisi niin tärkeää tehdä "mitä tahtoisi", miksi ei voisi tehdä niin kuin keho tahtoo? Taisiis, tajusin uuden ajattelutavan: kun kerran tiedän, että valvominen johtuu siitä, että jokin vaivaa, miksi en antautuisi sille hyvillä mielin? (Tämä valvomiseni on kuitenkin satunnaista eikä mielestäni - ainakaan toistaiseksi! - varsinainen uniongelma. Ja tämä pätee tällaisiin tilanteisiin kun ei esim. ole stressiä jostain tietystä jutusta tai jännitystä matkasta, jonka vuoksi olisi tärkeää vain yrittää rauhoittua. Tunnen itseni melko rauhalliseksi mutta jokin asia vaivaa, en vain jaksaisi kaivaa sitä esiin.) Ajattelen, että jos ei tiedostavasti voi/uskalla/osaa/ymmärrä/ehdi käsitellä joitakin asioita, ne alkavat valvottaa. Ja kun nyt kuitenkin aika aktiivisesti yritän käsitellä kaikenlaista, miksi en kuuntelisi, mitä mielelläni on aamuyöllä sanottavana? Olisi hyvä vähän irrottaa siitä ajatuksesta, että päivällä pitäisi olla vahva ja tehokas ja suoriutua kaikista tehtävistä ilolla ja voimalla. Koska vaikka voimantunne on tärkeä, jos laskee itsensä pystyvyyden ja vahvuuden varaan, alkaa heikkous hirvittää. Luulen, että juuri niin minulle on käynyt. Ja koko minuuden pohjan vaihtaminen on hitsin hidasta ja vaikeaa.

Aamuja

On aamuja, jolloin tummakiharainen mies lepää sängyssäni. Minä istun muutaman metrin päässä ja juon teetä. Joskus syön leipää, jonka päällä on tomaattia, jonka mies minulle leikkasi sillä välin kun minä olin aamupesulla.

Onneksi on myös aamuja, jolloin herään yksin sängystäni. Herään levänneenä, herään rauhallisena; ei tarvitse mitään kenellekään. Sillä tummakiharaisen läsnäolo saa minut myös levottomaksi. Enkä voi kertoa keholleni, milloin sen pitäisi rauhoittua. Täytyy vain odottaa ja antaa sen kertoa viestinsä. En ole tottunut seuraan, läheisyyteen, minuun kohdistuvaan kiinnostukseen. En ainakaan ympärivuorokautiseen.

Pian levänneiden, yksin vietettyjen aamujen jälkeen alan taas kaivata aamuja, jolloin vieressäni on lämmin, tummakiharainen mies.

Vaikka minä en tunne tulevaisuutta, saan olla onnellinen tästä hetkestä, tässä hetkessä.

Onko muka jokin syy miksi en saisi?

Olo

Olen ollut vähän tyhjä. Odotellut, että se jokin tulisi, joka tekee tuloaan. Sellainen hieman levoton olo, tavallaan mukava ja toiminnallinen, mutta samalla aavisteleva. Jotakin on tulossa, mutta en tiedä mikä ja milloin.

Sitten se tuli. Se tuli kello kahdelta, kun baari sulkeutui ja iloisesti kuhisevat ihmiset jäivät ulkopuolelle miettimään jatkopaikkaa. Kun kaikki kuhisivat, siltä minusta tuntui, ja minä en puhunut kenellekään, koska en tuntenut, että minulla olisi mitään osaa tai arpaa siihen, mitä niissä juhlissa tapahtuu. Minulla vain oli lupa olla mukana. Omituista, miten en tunne, että minä olisin osa juhlia, että olisin mukana tekemässä niistä sellaiset kuin ne ovat, hauskat ja hyvät, vaan että on juhlat, joiden konseptiin minä yritän mahtua, yritän olla niin kuin niissä juhlissa ollaan, eikä sellaista tapaa ole, mutta kun ei ole riittävästi riittävän läheisiä ystäviä, en tiedä miten olen vain minä enkä juhlien ulkojäsen. Vaikka olisi selvästi kutsuttu juhliin, joskus jää sellainen olo, että pohjimmiltaan ei ole itsenään tervetullut, vaan vain osana vierasmassaa, jotta se massa olisi suuri ja vakuuttava ja jotta olisi yksi suu lisää kertomassa kuinka hulppeat juhlat joku on järjestänyt. Koska kun juhlivat ihmiset humaltuvat, eivät he jaksa viihdyttää kaikenlaisia vieraita, vaan saattavat tiivistää omaa pientä yhteisöään, omia yhteisöjä, joista mihinkään minä en kuulu, ja tunnen sen aivan liian vahvasti voidakseni unohtaa sen tai itseni ja olla vaan.

Kello kahdelta minä käännyin kotikadulle ja naama vääntyi jo matkalla, minä menin kotiin ja käpristyin matolle ulvomaan ja nykimään, ja minä sainkin aikaan aikamoisen limalammikon, ja hyvän, syvän unen. Kun se pääsee valloilleen, mitä on levottomasti odottanut, ei se lopu hetkessä, vaan se tulee oloksi moneksi päiväksi. Se purskahtaa esiin kun lukee kuolinilmoituksia, tai kun joku osoittaa myötätuntoa, se valtaa kehon kun aurinko menee pilveen tai kun katsoo sopivaa valokuvaa. Se on yksi olo, ja se on tässä, vihdoinkin tässä, eikä se kyllä haittaa yhtään mitään.

Uneksijan aikakausi

Minä olen täällä enkä kuitenkaan ole. Ilman kirjoittamista tai piirtämistä, maalaamista, en ole missään, mitään. Minun sisäisyyteni ei tule ulos enkä minä silloin elä enkä hengitä, silloin minä kuljen silmät kiinni suossa kiveltä kivelle, mättäältä mättäälle, ja hillat sillä suolla ovat haaleita ja kuivuneita. Minä suljen silmäni että minä näkisin selkeämmin. Minä tahtoisin nukkua, jotta uneksisin totuuden. Minä pysähdyn, jotta pääsisin liikkeelle. Minä olen paradoksi, eikä se minua haittaa, muista en tiedä. Ehkä muutkin ovat, mutta pitävät sen kansiensa alla piilossa.

Nyt minä myös janoan tietoa. Pursuan aitoa kiinnostusta, mutta en osaa rauhoittua niin, että ottaisin selvää. En osaa ottaa aikaa, olen nyt järjestänyt toisin. Elämän järjestämistä on opeteltava pitkään ja hartaasti, jokainen suunta kantapään kautta. Enkä minä tarkoita tuntiaikatauluja, vaan sellaista järjestämistä, jossa tyhjää on riittävästi. Ja eri asia on tyhjä aika tämän hetken asioiden sulatteluun ja sitten aika suurten asioiden sulatteluun. Jälkimmäiseen tarvitaan nimittäin päiviä, useita kiireettömiä päiviä, kokonainen aikakausi, jolloin pakkoja ei ole, eikä ihmisiäkään juurikaan. Kun tulee päivä, jolle en ole valmistellut mitään tekemistä, ja alan hätäillä, tiedän, että olen tyhjän tilan tarpeessa.

Miten näistä lähtökohdista voi mennä työelämään? Miten sopeutuu yhteiskuntaan joka liikkuu ja liikkuu ja liikkuu? Miten sen kertoo ymmärrettävästi, että ei jaksa vaan tarvitsee nyt vain tyhjää? Miten pysyy niin vahvana ja varmana, että ei toimi itseään vastaan, vaikka koko maailma toimisi toisin?

Sydäntä mykkyrästä

Tästä tulee tapa. Kirjoittaa itsensä olemassaolevaksi. Kun muuten joskus katoaa. Joskus katoaa, joskus herää. Kai tämä on hyvä tapa olla olemassa, niin ne sanoo. Luulen, että toisten kanssa viihtyminen olisi parempi, mutta enpä tiedä, lopulta. Ei kai sillä ole väliä. On tämä tapa, ja on toinen tapa, ja niitä käyttävät kaikki molempia, mutta vain painotukset vaihtelevat. Ei pidä olla niin jyrkkä kaikessa. Se tunne on joka tapauksessa karistettava, että jää vaille jotain, jos ei mene mukaan. Minusta tekemisen pitäisi aina lähteä siitä, että haluaa tehdä, haluaa mennä mukaan, menee nyt mieluummin kuin jää.

Jos aina pakottaa, ei kuule mitä sydän sanoo, milloin se haluaa tulla ja milloin mennä, milloin jäädä ja milloin lähteä. Lopulta sydän on mykkyrässä ja poukkoilee superpallona minne sattuu kolisevaa kehon kuorta vasten. Kun sydän ei tiedä, on peräännyttävä, on pysähdyttävä kuulemaan sitä, se on sen kunnioittamista. Koska siitä minkä tekee sydän mykkyrällä ei jää lempeitä muistoja, jää vain haaleita kaikuja tyhjästä kolinasta, eikä kaiku jaksa kauaa, se katoaa, ja vie sanatkin mennessään.