Otto

Tänään minä lisään vain yhden kuvan. Se on kuva rakkaasta ystävästäni. Minulla ei ennen ole ollut näin rakasta koiraystävää ja olen tästä super, super iloinen. Sillä on kihara, tuuhea turkki ja intensiivinen katse ja kun se on iloinen sen koko perä heiluu jostakin kylkien keskiosasta saakka.

Kevään merkit

On kevät, on todellakin kevät. On ilo ja valo ja rauhattomuus, niin, valo: kello seitsemän heräämiset. (En ole vielä asentanut tuplaverhoja, joiden ansiosta voin nukkua vähän pidempään.) Ja innostus, se on tullut elämääni sisustustahdon muodossa. Haluan rakentaa pesää, haluan että koti on koti, haluan vihdoin sen sopivankokoisen ja -värisen päiväpeiton, haluan laittaa tyynyt sängyn päälle ja suunnittelen paikkaa tauluille, joita en tämän asunnon väliaikaisuuden vuoksi aiemmin edes ajatellut ripustaa. Mutta olen kyllästynyt väliaikaisuuteen: haluan kodin, joka näyttää kodilta. Kodiltani. Kotoisalta. Haluan estetiikan, haluan estetiikkani.

Ei kai siinä ole mitään väärää?

Ajattelin, että jos nyt kerran tahdon jotakin, en ala sensuroimaan sitä. Jos minulle on tärkeää, miltä kodissani (jossa muuten vietän valtavan paljon aikaa) näyttää ja tuntuu, silloinhan minun kannattaa käyttää siihen aikaa ja rahaa. Ja siis, olen iloinen siitä, että tahdon jotakin, haluan, ja haluan toteuttaa toiveitani. Aloitan läheltä: omasta sängystä.

On innostus saanut muitakin muotoja. Olen ostanut vaaleanpunaista kynsilakkaa, olen alkanut neuloa (suloisia villahousuja kokoa 56) ja askarrella. Suunnittelen kevätasioita, kuten siemeniä ja taimia. Olen uskaltautunut suunnittelemaan, vaikka pelko ja epäilys sen kaiken oikeutuksesta ja toteutettavuudesta ja toteutuvuudesta ja sujuvuudesta ovatkin läsnä. Ne eivät kuitenkaan peitä innostusta kokonaan, vaan se pääsee purskahtelemaan silloin tällöin, silloin kun aurinko paistaa.

Mutta kevään tunnistaa muustakin: onnettomuudesta. Surusta ja väsymyksestä, vierauden ja vääryyden tunteesta, toivottomuudesta. En tiedä, onko se syvempää kuin muulloin, vai näkyykö se vain kontrastina kaikelle innostukselle. Tänään nia-tunnilta kävellessä olin tunnistavinani jonkin perusoloni. Siinä on vahva positiivisuus, vahva tieto siitä, että kaikki on hyvin. Sellainen järkevä tieto, joka luettelee hyvin olevat asiat, ja on oikeasti sitä mieltä, että ne ovat hienoja ja hyviä asioita, ja että on etuoikeus saada pitää niitä elämässään. Mutta samalla siinä olossa on vahva epäilys siitä, että se olo ei ole totta, että siihen ei voi luottaa, että minä hetkenä hyvänsä se saattaa olla mennyttä. Siksi siihen ei voi nojata. Epäilys on enemmän tunne: sitä ei voi oikein perustella. Kaikki perusteet voisi kumota. Mutta niin paljon kuin haluankin ja yritänkin ja ajattelenkin sallivasti ja kannustavasti, en ole vielä päässyt irti siitä ahdistavasta tunteesta. Se on kuin dystopia sisälläni, niin kaikennielevä, ettei sitä voi unohtaa. Mutta siitä on vaikea puhua; sille ei ole sanoja, sille ei ole tapahtumia. Ja jos onkin, ne voi ohittaa näkökulmaeroilla. Ne voi puhua toisiksi, ne voi puhua sosiaalisuudeksi, kommunikaatioksi, sellaiseksi, jonka muut ymmärtävät.

Tai ehkä tarkalleen ottaen en ole yrittänyt. Koska edellä kuvaamani tapa on helpompi. On helpompi puhua asiat muiden oletusten mukaisiksi, noin suurin piirtein. Ja oikeastaan, minulla ei ole ollut sanoja sille vaikeammalle kokemukselle. Eikä minulla ole vieläkään, kun se kokemus tuntuu niin abstraktilta, se ei liity mihinkään ja kuitenkin se leijuu kaiken yllä, vähintään uhkana. Siksi tuntuu jo aika tyhmältä kirjoittaa siitä. Mutta minä voin yrittää, niin, siihen minä tässä kirjoituksessa nyt pääsin, siihen, että voin alkaa huomioida dystopiaani, voin alkaa katsella ja pehmentää sitä.

Kaikenlaisia vuoria sitä pitääkin ylittää

Mies opiskelee, soittaa keikoilla, harrastaa. On ryhmissä niin helposti. Menee ja tekee, ehtii. Minä olen kotirouva, paitsi etten herää aamulla laittamaan miehelle ruokaa. Teen sen vasta illalla. Päivällä hoitelen asioita, hoidan kotia ja ulkoilutan koiraa. Tuumailen, odottelen.

Olen etsiytynyt tähän. Olen halunnut miehen luokse ja haluan edelleen olla täällä. Halusin myös tyhjyyttä, väljyyttä. Ensin vähän lomaa ja kaupungin tunnustelua. Kaikkea tätä surua ja itsesääliä en odottanut, en tiennyt että se iskee näin kovasti. Mutta kivut iskevät aina kipeästi, eivät ne muuten olisi kipuja.

Osasin kyllä odottaa, että jotakin tulee vastaan, kun ei enää ole mitä kaivata, ei kaipuuta toisaalle eikä etäsuhteen rytmittämää tunnevuoristorataa. Arvelin, että sitten sitä vasta onkin kysymystä kerrakseen, kun kaikki on käsilllä mutta kysymys mitä minä haluan on edelleen ilman vastausta. Että sitten minä vasta joudun tai pääsen asioiden ytimeen, kun olosuhteet ovat kunnossa, kun minulla on kaikki mitä tarvitsen mutta en silti osaa elää.

Tässä sitä ollaan, saappaita myöten suossa. On kaikki aika ja mahdollisuudet, tila ja vapaus, rahaakin vähän kerrankin, enkä osaa sanoa taikasanaa. Mitä minä haluan? ja tyhjyyttä, tyhjyyttä, ja lopulta itkua, katkeruutta, itsesääliä. Verrokkina, vieressäni nukkuu mies, jolle kaikki tekeminen tuntuu olevan selvää, helppoa. Hänellä ei ole sitä mitä minulla: vakaata uskoa siihen, ettei uskalla, voi, pysty, kykene, saa. Kun hän tulee illalla kotiin ja minä kuvittelen miten hauskaa hänellä on ollut, tuntuu niin pahalta että teeskentelen nukkuvaa. Myöhemmin herään valvomaan pahaa oloa.

Olen jumissa omassa kykenemättömyydessäni. Olen pyöritellyt sitä jo jonkin aikaa, mutta sille ei tunnu löytyvän mitään ratkaisua. (Vaikken varsinaisesti mihinkään ratkaisuihin uskokaan, enemmän näihin läpimenemisiin, elämisiin, sietämisiin.) Aamulla tajusin kirkkaammin kuin ennen, kuinka kärsimys ja ulkopuolisuus ovat minulle ehkä vahvimpia itseäni määrittäviä asioita. Sellaisia syviä, sellaisia kuka minä pohjimmiltaan olen -määreitä. Ne ajavat yli niin monen muun määreen. Ja niiden avulla minä näen itseni erityisenä ja niiden avulla minä uskon saavani läheisimmiltäni erityishuomiota. Tässä valossa on helpompi nähdä, miksi niistä on niin kamalan vaikeaa luopua. Ilman niitä minulle ei jäisi riittävästi minää, ja ilman niitä en tiedä millaista huomiota saisin muilta tai saisinko ollenkaan.

Luulen, että minulla on kyllä kasassa jo aika paljon muutakin identiteettimateriaalia. Oikeastaan tämä tuska ei yleensä liity mihinkään nykyhetken kokemukseen (paitsi joskus ostamiseen, yök, ostopäätökset ovat aina vaan turkasen hankalia), ainakaan kokemukseen joukossa olemisesta tai elämään osallistumisesta, vaan hyökkää kuin jokin kauhu-kammotus joka pelottelemaan kaiken kivan ja toiveikkaan jälkeen.

Niin, ehkä sitten tarvitsen vain lisää aikaa (suuret laivat kääntyy hitaasti, ehhehe), ja lisää hyviä kokemuksia, niin paljon että joskus uskallan irrottaa ulkopuolisuudesta ja kykenemättömyydestä ja iloita. Minä tiedän jo, että on olemassa paljon iloista, näen sen aina välillä mutta en niin usein että tietäisin vielä että siihen voi nojata.

Tässä

Väsymys ja surumus ja saamattomuus. Lumihiutaleet leijailevat tuskallisen hitaasti, niin että niitä on pakko jäädä katsomaan keskittyneesti ja tajuta se suru, joka elämän päällä lepää. Se, että olen koko elämäni ajalta onnellisin ja tyytyväisin ja kiitollisin nyt, saa näkemään paksun surun, joka kietoutuu nauhana ihmisten ympärille. Tässä turvallisessa tilanteessa uskallan nähdä sen surun. Se on minussa, mutta ei pelkästään minun suruani, sillä minä olen surrut omia surujani jo paljon. On minullakin vielä surematonta, ja uutta surua tulee jatkuvasti, pientä ja suurta. Enimmäkseen tuntuu, että tulee häpeää, joka pikku hiljaa muuttuu suruksi kun sitä katselee. Ei se haittaa. Suru on levollista. En ole ahdistunut.

Enemmän on läheisten surua. Ja ehkä sitä ei voi kovin tarkasti erottaa omasta surusta. Tuntuu että näen niin monien surun ja tuskan, sellaisten, jotka eivät niitä itse suostu tai halua tai osaa tuntea. Minä näen sen enkä oikein silloin osaa nähdä muuta. Tai en osaa unohtaa surua, jota toisilla on. Toivottavasti tämä ei kuulosta siltä, että minä tietäisin paremmin, mitä muiden pitäisi tuntea tai mikä heissä on aitoa. Mutta ihmisistä huomaa (jos heidät tuntee, en minä suinkaan katsele kadulla kulkevien ihmisten tunneprofiileja röntgenkatseella), jos he piilottavat jotakin, jos he eivät uskalla näyttää haavoittuvinta puoltaan edes itselleen. Se elämästä etäännyttävä pelko vain tekee minut surulliseksi.

Tuntuu hyvältä, kun olen päässyt sellaiseen paikkaan, jossa uskallan olla surullinen. Olen tarpeeksi vahvoilla sen suhteen, että oma elämäni voi jotenkin järjestyä, jotta minun ei enää tarvitse piilottaa omaa surullisuuttani. Täytyy sietää paljon ahdistusta, jotta pääsee suruun saakka. Ja mitä kauempana ahdistus on surun kokemuksesta, sitä vähemmän suru pelottaa, sitä ystävällisemmältä, rauhallisemmalta ja elämään kuuluvammalta suru tuntuu. Se ei tunnu väärältä vaan se on helppo hyväksyä. En tiedä, minä en ole menettänyt ketään enkä mitään, minä olen vain saanut lisää ja maailma on alkanut aueta, ehkei tämä ole edes surua, mutta melankolista kaunista kuitenkin. Sellaista joka itkettää aika ajoin. Vaikea erottaa tunteita toisistaan, kun ne yhä vahvemmin näyttävät olevan vain toistensa yksinkertaisesti olemassaolevia kääntöpuolia, kristallin erilaisessa valossa välkähteleviä säteitä.

Vetelänä

Olen muuttanut toiseen kaupunkiin, tai oikeastaan kolmanteen. Uusi koti on saanut minut veteläksi. Olen odottanut sen vetelöittävää vaikutusta jo viikkoja, ehkä kuukausia. En minä heti vetelöitynyt, mutta pian kuitenkin: pari päivää olin vähän turtana ja hämilläni siitä, mitä olenkaan tehnyt. Menee vähän aikaa tottua siihen, että asuu jonkun kanssa, siihen, että asuu perheessä, siihen että voi olla millainen on ja se on ihan okei, ja siihen että ympärillä on rakkautta, muun muassa sellaisiin seikkoihin. Minä totuttelen nyt ja varmaan vielä pitkään.

Ainakin olen vetelöitynyt. Se on vähän tylsää ja saamatonta mutta kuitenkin parempaa kuin kireä hektisyys. Tai ehkä se on vain tutumpaa. Molemmissa on kai taustalla haluttomuus tehdä jotakin, tai kyvyttömyys haluta, tai epätietoisuus siitä mitä haluaa. Hektisenä tunnen, että minun on pakko tehdä jotakin, jota en halua, tai sitten tunnen syyllisyyttä siitä, etten ole niin innostunut kuin pitäisi olla siitä mitä teen. Vetelänä taas en tee mitään sen vuoksi, että en halua tehdä mitään, en innostu riittävästi että alkaisin touhuta (niin, ja kyllä se tekemättömyytenikin jotakin sisältää, puuhastelua ja käveleskelyä ja ruuanlaittoa nyt ainakin, mutta jonkun muun intoon verrattuna se on tosi vetelää ja laimeaa). Joskus kyllä tunnen syyllisyyttä siitä, etten tee mitään, että vain olen typerä sen innottomuuteni vuoksi, jotenkin nyt kun valita voisi oikeastaan mitä tahansa maan ja taivaan väliltä ja kaikkien pitäisi tehdä itsestään brändejä, on maailman epäkiinnostavinta, jos joku ei haluakaan tehdä mitään, toimia pää sauhuten jonkin asian eteen.

Olen yrittänyt lähestyä tuota haluttomuuttani (kolmisen vuotta sitten tiedostin tekeväni tosi paljon asioita jonkun muun odotusten mukaisesti, yleensä sellaisten laveiden cooliuskäsitteiden mukaisesti, ja minusta nousi vastareaktio, eli mitä enemmän joku painosti johonkin suuntaan että kyllä sun nyt kannattaisi kokeilla ja kokea ja mennä ja nähdä, sitä vähemmän minulla oli aikomuksia kokeilla ja kokea ja mennä ja nähdä). Olen yrittänyt olla sen äärellä ja katsella sitä, tyyntyä siihen, että minä nyt en vain halua asioita, ja siihen on varmaan jokin syy, tai sitten minä en vain huomaa niitä asioita joita haluan, tai sitten minun haluni ovat jostakin syystä aivan erilaisia kuin esim. ikätovereillani. Itse asiassa hävettää haluta niin paljon sellaisia tylsyyksiä kuin turvallisuus, rakkaus, hyväksyntä ja koti. Hävettää pelätä niin paljon, vaikka toisaalta itse yritän ymmärtää, että minulla on siihen syyni. Jollakin tasolla harmittaa, että on vasta vastaanottamassa perustaa sille, että saa elää, kun niin monet voivat vaivatta rakentaa sen perustan päälle vaikka millaisia kuvioita, ottaa vastaan vaikka millaisia haasteita.

On niin kaunista, kuinka tästä asunnosta pikku hiljaa tulee koti, kuinka kotoisalta ja tavalliselta ja turvalliselta täällä tuntuu, kuinka hellyyttävää on saada koira ovella vastaan ja antaa sen painautua sohvalla reittä vasten torkkumaan. Ja tietää, että mies tulee kotiin, ja on täällä huomenna ja ylihuomenna ja jos lähteekin pois, tulee takaisin, ja minäkin välillä lähden, ja tulen takaisin, ja elämässä on jatkuvuus, ei pelkkää katkeamista, lähtemistä ja pelkäämistä. Olen tullut tähän enkä tiedä mihin tästä menen, tulevaisuus on pian enkä siltikään tiedä, olen vetelä ja ihmettelen laiskasti, otan varovaisia askelia (eikun polkaisuja, uudella pyörällä) ulkomaailmaan ja kun pelottaa, palaan kotiin, yritän keskittyä omaan elämääni yritän rauhoittua hyväksymään tämän kaiken, yritän olla kärsivällinen ja levollinen, ja kun olen levoton, yritän olla olematta vihainen siitä, yritän uskoa itseeni ja tottua vähitellen siihen, että kaikesta ei tarvitse tuntea syyllisyyttä.

Se on vaikea tehtävä.

Juhlat

Tänään on jännittävä ilta: emännöin isohkoja juhlia. Onneksi en yksin, vaan kolmen muun kanssa. Silti osa vieraista on minun vieraitani, joiden ilta minun täytyy tehdä mukavaksi. Mikä paine! Tunnen samaa hermostuneisuutta kuin aina, mutta nyt, hähää, en halua enää painaa epämukavaa tunnetta piiloon ja syyllistää itseäni siitä, puhua itselleni konsteista, joilla hermostus menisi pois - mahdollisimman nopeasti ja mahdollisimman kauas. Koska sen olen oppinut, että sen ehkä saa pois nopeasti, mutta nopeasti se palaakin (huomenna) ja vielä ikävämmässä muodossa. Ja niin, kauas sitä tuskin enää saan, mutta vaikka se onnistuisikin, kaukana sitä on vaikeampi selvittää, kun ei menneiden pikkujuttujen sillä lailla kuuluisi kaivella.

Jännitys on tekemisissä alkoholin kanssa. Olen painottanut tätä enemmän niin, että alkoholi on ongelman keskiössä, mutta ongelma taitaakin olla siinä, mitä alkoholi pakottaa piiloon. Tai mitä minä pakotan piiloon alkoholin avulla, tai no, yritän pakottaa, tai vielä: mitä olen yrittänyt pakottaa. (Ja onhan alkoholilla omat vaikkapa serotoniinia heittelevät vaikutuksensa, ei sitä käy kieltäminen...) Tunnen niin paljon pelkoa ja jännitystä, enkä ole ollut siitä lainkaan tietoinen. Olen tiedostanut erilaisia epämukavia oloja, mutta ne liittyvät niin moniin tilanteisiin, että olen tottunut niihin. Enkä tietenkään ole halunnut kuulostella niitä, koska ne ovat jotenkin vääriä ja ikäviä, enkä ole uskonut, että ne sillä lailla lähtisivät. Olen nauranut tai ainakin ollut täydellisen ymmärtämätön ihmisten pelolle kävellä pimeässä tai olla yksin kotona, pilkannut typeräksi, jos joku ei halua mennä yksin vaikkapa konserttiin. Olen aina pystynyt tekemään kaiken tuon yksin, enkä kuvitellutkaan että voisin pelätä. Järjen vastustus on ollut niin tehokasta, että pelot ovat jääneet tulematta tietoisuuteeni. Mutta heko-heko sille luulolle, ettei pelkoja näin ollen olisi...

Viime vuosina olen kyllä antanut itseni huomata sen, että esim. juhlatilanteet, jonkinasteiset sosiaalisuuden pakot hermostuttavat minua. Ja tiedostanut usein senkin, että alkoholi ei suoraan auta siihen hermostukseen. Olen avannut viinipullon myöhemmin, olen juonut vähemmän, yrittänyt lievittää hermostusta muilla keinoilla kuin perskänneillä. Hyvä niin. Ja olen myös huomannut, että oikein hermostuneena alkoholikaan ei auta, tai että en tule humalaan, tulen vain "normaaliksi" mutten välttämättä iloiseksi ja vapautuneeksi, vaikka olisin juonut tukevastikin. Mutta yhtä kaikki tiedän, että juodessani alkoholia menetän väkisin kontaktin alkuperäiseen tunteeseeni sitä käsittelemättä, siihen todellista, turvaa tuottavaa ratkaisua löytämättä. Enkä haluaisi enää yhtään jättää tunteitani huomiotta, olen tehnyt sitä ihan tarpeeksi. (Tämä taitaakin olla vähintään osasyy siihen, miksi minua on aina häirinnyt poikaystävien - tai minkä lie säätöjenkin - alkoholinkäyttö: ajattelen, että niin kuin minä, he pakenevat epämukavuutta ja kadottavat otteen itseensä enkä minäkään silloin voi olla kosketuksissa heidän aitoon, luotettavaan puoleensa, ja se hermostuttaa minua. Olen vaarassa menettää luottohenkilöni!) En tarkoita sitä, että jokainen tunne olisi mahdollista laittaa poikki ja pinoon kun se tulee vastaan ja jatkaa sitten mukavaa elämää, ei, mutta vaikkapa juhlatilanteissa tunnen sosiaalisen paineen niin vahvana, että alan paniikinomaisesti tehdä itsestäni jotakin - hyvää emäntää tai ainakin hyvää tyyppiä. Ja tiedättehän, hyvät tyypit on ongelmattoman sosiaalisia, iloisia seurassa kuin seurassa, eivät sylje mukiin, chit-chattailevat mutkattomasti ja viihtyvät ihmisten keskellä. Jeah right. Ei siinä tilanteessa voi mennä omaan huoneeseen ja venytellä ja kuunnella silmät kiinni musiikkia, kirjoittaa blogia tai päiväkirjaa, soittaa ja kertoa kummallisista tunteistaan. Ei, silloin pitää mennä ja rentoutua, viihtyä saatana vaikka väkisin.

Tilanne on vaikeampi siksi, että olen kutsunut monenlaisia ihmisiä ympäriltäni, myös sellaisia, joiden kanssa harvoin kahden keskustelen (koska se olisi hermostuttavaa, tuntuu ettei ole mitään sanottavaa), mutta jotka kuuluvat porukkaan ja joiden juhlissa olen itse ollut monta kertaa. Jotenkin tuntui tällä kertaa helpommalta ratkaisulta kutsua kaikki kuin tavata monta kertaa viikossa porukassa, josta osan kutsuin ja osaa en. Mutta nuo semitutut ovat sellaisia, joiden seurassa on vaikea olla oma itsensä - jostakin syystä, ehkä he ovat penseitä ja kanssaan on hankala puhua, ehkä välimme ovat joskus menneet oudoiksi, ehkä olemme vain erilaisia tai koen, että he eivät hyväksyisi sitä mitä olen - voi kamala mitä juuri kirjoitin, miksi hitossa he eivät hyväksyisi sitä mitä olen ja mitä minä niistä tyypeistä sitten edes välitän!

Onneksi on tulossa myös lähiystäviä, luotettavia, kiinnostavia. On koetettava ajatella jokainen ihminen erikseen eikä joukkona. (Vähän vaikeaa kun kuten äsken sanoin, olen kutsunut osan nimenomaan osana joukkoa - no ehkä voimme lähentyä, ehkä he ottivat kutsun kädenojennuksena ja luottamuksen osoituksena.) On muistettava: minun koti, minun juhlat, minun elämä, minun ystävät. Tietysti toivon että kaikilla on mukavaa, mutta ei se kyllä mitään haittaakaan, jos juhlista tulee keskinkertaiset. Ehkä olen mieluummin keskinkertainen kuin bile-eläin. Niin tosiaan, ehkä tämä liittyy myös siihen, että haluaisin olla ihan tosi hyvä ihan kaikissa rooleissa, ja tämä bilerooli on viimeaikoina ollut niin vähällä harjoituksella että täydellisyyttä nyt on ihan turha tavoitella :D Jospa riittäisi vain olla sellainen kuin on tänään?

Yksinolosta ja taloudellisesta itsenäisyydestä ja perheestä

Kun on päiviä yksin, niissä tuntuu kaikissa olevan tyhjiä ja toivottomia kohtia.
Kun tekee mieli ostaa jotain (jotain mitä tarvitsee tai ei) ja tajuaa, että ei ole varaa, pitäisi hakea työ. Kun surffaa netissä ja tietää, että pitäisi etsiä työ mutta vaikka kuinka etsii, ei välttämättä löydä. Tulee oikeastaan aika varmaksi siitä, ettei löydä, ja silloin ei oikein jaksaisi toden teolla etsiäkään. Tai kun on surffannut työsivuilla ja lukenut blogeja tosi kauan eikä tehnyt yhtään gradua, ja väsyttää, ja tuntuu ettei sitä gradua voi vaan ruveta noin vaan tekemään. Ja jos sitä ei koskaan tee, ei se koskaan valmistu, eikä niitä töitäkään koskaan tule, ja aina on vain välimaastossa, ulkopuolella, ja yksin.

Kuulostipa se julmalta. Mutta toivo on niin paljon helpompi menettää, kun on yksin, kun pitää kannatella koko itseä koko ajan, ja miettii miten se onnistuu jos ei taloudellisestikaan pysty kannattelemaan. Jotenkin kaikki järjestyy. Tätä rahakremppailua vaan on jatkunut niin pitkään. Se liittyy siihenkin, tietysti, että minun on vaikea nähdä itseäni työssä. On helppo unohtaa kaikki ne ajat, jolloin olen työskennellyt. Työpaikat ovat niin vaativia, ja vaikka työpaikka olisi mukava ja ilmapiiri hyvä, jo se, että joka ikinen päivä pitää mennä sinne, mennä ja toimia roolissa, jo sekin tuntuu niin raskaalta. Ja tuntuu, etten minä uskalla mennä mihinkään akateemiseen työhön (siis sellaiseen, jossa koulutuksestani olisi hyötyä), en minä osaa, en minä voi sanoa että minä osaan jos en minä usko niin.

En minä sitäkään halua, että minua elätettäisiin. En minä tiedä mitä minä haluan, minusta tuntuu että täällä pitäisi olla niin paljon etten minä mitenkään jaksa, ja itsenäisyyden vaade on se höyhen joka katkaisee kamelin selän, ei sitä, ei sitäkin, en minä jaksa kaikkea, en minä jaksa yksin. Eikä tämä ole koeaikaa, ei valtio enää anna minulle rahaa, minun pitää ansaita se itse, minun pitää mennä töihin ja minun pitää valmistua, miksi hitossa tämä tuntuu niin vaikealta, saada jokin työ, kun olen mitä mainioin työntekijä kun kerran saan töitä.

Pelottavinta on jäädä kyvyttömyyteen makaamaan. Näköalattomuuteen, jonka kotoa opin. Miten minun tarvettani olla lähellä ja saada rohkaisua ei koskaan huomattu? Minä tiesin koko ajan, että jotakin puuttuu, vaikken osannut nimetä sitä, kiukuttelin vaan milloin mistäkin syystä, paiskoin ovia, ja myöhemmin lakkasin senkin ja olin hiljaa katkera, ja sitä ettei huomioitu tarpeeksi ja oikealla tavalla, on vaikea hyväksyä, vaikea antaa anteeksi. Sitä että äiti ei nähnyt, että samoista syistä kuin hän ei halunnut olla isän lähellä, en minäkään halunnut. Kun lapsena kavereiden kanssa käytiin keskusteluja siitä, kummalle menisit, jos vanhempasi eroaisivat, en voinut käsittää kuinka jotkut tahtoivat elää isänsä kanssa. Meillä se ei olisi tullut kuuloonkaan! Ei minulla ollut mitään tunnesidettä isään! Eivätkä vanhempani koskaan virallisesti eronneet (eivät edelleenkään ole), mutta niin vain kävi, että minä jäin isän kanssa kahdestaan asumaan äidin vain vieraillessa ankeassa elämässämme. Enkä minä koskaan kehdannut sanoa, kuinka häpesin isää. Mutta se kaikki tuli (ja tulee) myöhemmin vastaan, tietenkin.

Tämä kirjoitus taitaa olla katkonainen ja sekava, mutta ajattelin ettei se haittaa, koska haluaisin oppia pitämään elämästäni sellaisena, katkonaisena ja sekavana, ja luopua siitä unelmasta, että siitä joskus tulisi kaunis kuin toisten elämä, ulkoa katsottu.

Yksin kotona

On sunnuntai lapsuudenkodissa. Minä olen lapsi, tai teini. (Tuntuu muuten, että olin teini varmaan kymmenen vuotta; viisi ja kolme vuotta vanhemmat sisarukset osoittivat tehokkaasti olevansa parempia ja viileämpiä, joten luulen kopioineeni heiltä murrosikäisen käytöksen sarkasmeineen, välinpitämättömyyksineen ja päihdekiinnostuksineen varmaan jo alle kymmenvuotiaana. Kyllähän niillä saikin arvostusta omanikäisten kaveripiirissä!) On sunnuntai ja sisarpuoleni miehineen ja ehkä jo lapsineen on ollut kylässä. Talo on täynnä iloa. Olen lasten kimpussa tai esittelen siskolle tavaroitani tai käsitöitäni. Lapset rakastavat minua! Olen äidin pikku apulainen, korjaan astioita ja hoidan asioita. Kannan vähän huolta päivällisten kulusta, mutta enimmäkseen on mukavaa. Sitten sisko perheineen lähtee, ja taloon laskeutuu tyhjyys. Täyssisareni ovat jo lähteneet kavereidensa mukaan tai harrastuksiin. Isä on väsynyt päivällisistä ja menee omaan huoneeseensa juomaan olutta ja kuuntelemaan radiota. Tai täyttämään menolistoja, se kuuluu hänen rutiineihinsa, kai rauhoittaa häntä. Äiti lukee lehteä. Äiti ehkä lähtee vielä illalla: maalle tai kurssille, ainakin toimistolle valmistelemaan kurssia. Tai sitten äiti menee alakertaan mankeloimaan katsomaan ranskan teeveetä niin kovalla, ettei siellä voi olla. Minä jään yksin.

Sunnuntai vähän myöhemmin, lapsuudenkodissa kuitenkin. Äiti on maalla tai kurssilla. Isä on huoneessaan, juo olutta ja täyttää ristisanaa. Olen ollut juhlimassa. Veljeni on ehkä ollut lomilla armeijasta. Hän ei vietä sunnuntaita kotona, tai sitten omassa huoneessaan ystäviensä kanssa. Ovi on kiinni ja sisältä kuuluu kovaäänistä metallimusiikkia. Minä kuljen oven ohitse omaan huoneeseeni ja alakertaan, omaan huoneeseeni ja alakertaan, talossa vain eristäytyneitä miehiä. Minua väsyttää, eikä eilisen ilosta ole jälkeäkään. Veljen on palattava kasarmille. Puoli tuntia ennen hänen lähtöään hän häärää pitkin taloa, hakee tavaroitaan, ja minä ja isä hössötämme hänen ympärillään. Sitten hän lähtee. Isä menee olohuoneeseen katsomaan televisiota ja juomaan olutta. Television on oltava niin lähellä, että sitä voi katsoa vain yksi ihminen. Minä luen lehtiä, menen omaan huoneeseeni. Avaan läksykirjat, luulisin. Ihmettelen tyhjää oloani.

Eikä sen tarvitse olla sunnuntai. Koska vain joku voi lähteä, ja jokaisessa lähdössä minä jään yksin. Jään yksin elämään, jota ei ole, elämään, jota en osaa kannatella; elämään jota en ole osannut muovailla omannäköisekseni, en koskaan. Elämään, joka tuntuu vain tyhjyydeltä, joka odottaa täyttäjää. Yksinäni tunnen itseni voimattomaksi täyttämään sitä millään, ja jokainen takaisku on työntö pohjalle. Jokainen lähtö on kuolema.

Siltä se tuntuu, vaikkei se ole totta, tiedän minä senkin kuinka toisten seura estää vaipumasta omiin ajatuksiin, joita kuitenkin aivan ehdottomasti tarvitsen.

Kaupungissa

Kirjoitin kerran, että haluaisin oppia rakastamaan jokaista vuodenaikaa, itseäni jokaisena vuodenaikana. Mutta minä tiedän, että talvella se on vaikeinta. Tai talvella ja talvella - näinä pitkinä talvikuukausina. Tammi- ja helmikuu ovat talviurheilua harrastamattomalle ei-mitään-kuukausia, aikoja jolloin ajan pitää vain kulua. En minä silloin jaksa nauttia, puhua ja iloita. Luonto ympärilläni ei elä, nauti, puhu eikä varsinkaan iloitse - miten ja miksi minäkään? Syksy tuntuu paremmalta, koska se menee joulua kohti, ja näköjään joululla on tärkeä sija minun vuodenkierrossani, vaikkei joulunaika yleensä mitään autuutta ole.

Ristiriita onkin siinä, että minä en elä luonnossa. Minä elän kaupungissa, vieläpä aivan keskustassa, eikä täältä ole helppo päästä luontoon. (Vaikeus on siis henkistä sorttia, ei täältä ole oikeaan metsään kuin ehkä kolme kilometriä.) En minä varmasti erämaassakaan olisi parhaimmillani, mutta haluaisin asua ympäristössä, jossa ulos astuessani näen enemmän puita kuin autoja. En tiedä onko kaipuuni naiivia nostalgiaa, Suomi-kirjoista tai romantiikasta imettyä takaisin luontoon -henkeä, mutta tunnen, että voisin paremmin jos eläisin enemmän luonnon rytmissä. Se tietysti tarkoittaisi ahkeruutta ja työskentelyä kesällä, mutta kesällä työskentelyssä onkin se hyvä puoli, että työn jälkeen jaksaa vielä oleilla ulkona, jutella, eikä astele päämäärätietoisesti kotiin, syömään ja epäsosiaaliseen horteeseen.

Ehkä rakkaudessa on mentävä vielä pidemmälle: ymmärrettävä, että ilo on erilaista eri aikoina. Talvella ilo on tasaisuutta ja kylläisyyttä, rauhallisia kyläilyjä ja pitkiä yöunia. Horteista kynttilöiden katselua ja lueskelua; leipomista. Verkkaista eloa. Ja kesällä, no, kesästä kerron vasta myöhemmin, koska muuten maalaan idyllin enkä kaipaa nyt idyllejä vaan oikean haluni ja oikean oloni.

Minusta tuntuu siltä, että kaupunki ei ole minua varten - ei kesällä eikä talvella. Enemmän kuin jatkuvaa tekemisen ja menemisen mahdollisuutta kaipaan rauhaa, ilmaa, tyytyväisyyden tunnetta siinä missä on. Ja kaupungissa on liikaa kaikkea, jotta voisin keskittyä tärkeimpiin. On lähdettävä. Ei ehkä kauas, mutta lähdettävä on.

Joulu ja tarinat

On kulunut monta päivää vieraisilla. Niin, vaikka olenkin yöpynyt kahdessa talossa, jotka ovat tämän kodin jälkeen eniten koteja. Ainoat kodit, joihin minulla on avaimet. Mutta minä en enää asu niissä taloissa. Vaikka se olen minä joka lapsuudenkotiini menee, hyvin nopeasti siellä alkaa asua se tyttö, joka vietti siellä lapsuutensa ja nuoruutensa. Enkä minä enää ole se tyttö.

Sen tytön ympärillä on muurit, vaikka niitä tuskin näkee, ja lisäksi tyttö kasvattaa piikkistä mutta kaunista ruusuköynnöstä niiden ympärille. Tyttö kasvattaa, koska muurit ei ole hänen itsensä rakentamat eikä hän pidä niistä. Mutta hän ei mahda niille mitään, siihen hän on aivan liian pieni ja heikko. Niinpä tyttö tyytyy ruusujen kasvatukseen, ja hän onkin siinä taitava. Hän on hyvin monissa asioissa taitava. Se näyttää ystävien äitien mielestä hyvältä. Mutta muurien yli ei näe, niiden läpi ei tuule eikä niiden lähellä voi oikein hengittääkään. Muurien ulkopuolella kasvavat kukat kukoistavat, mutta sisäpuolelle jäävät eivät saa valoa, vettä eivätkä ravinteita. Ne pysyvät hengissä, mutta niiden terälehdet ovat haaleat ja lehdet harvat ja kellertävät. Tyttö yrittää keskittyä ulkopuolella kasvaviin, terhakoihin ruusuihin, jotka näyttävät juuri niin kukoistavilta kuin pitää. Välillä hän onnistuukin, ja pysyy reippaana ja iloisena pitkän aikaa. Sitten hän kuitenkin muistaa kituvat ruusut, ja lannistuu. Sitä on niin vaikea selittää, kun muut näkevät vain loistoa.

Minusta tuntuu, että olen ollut lahjapaketti perheen nurkassa. Paketin päällä on kaunis, suuri rusetti, ja minä sen sisällä odotan, ja odotan, että joku tulisi ja nykäisisi oikeasta nauhasta, ja rusetti aukeaisi ja minä pääsisin esiin. Mutta kukaan ei ole tullut, kukaan ei ole nykäissyt riittävän kovasti. Minä olen välillä tempoillut kääreideni sisällä, mutta mitä enemmän aikaa on kulunut, sitä tiukemmaksi rusetti on käynyt. Ja sitä suuremmaksi vastuu sille, joka tulee lähelleni ja jonka näen mahdollisena nauhojen avaajana. Olen kyllä jo ymmärtänyt sen vastuun liian suureksi kenellekään toiselle; toisethan ovat omien solmujensa kimpussa. Niinpä minä avaan itse oman rusettini, mutta kääreiden alta se on vaikeaa ja vie aikaa.

Jälkimmäisen tarinan minä kerroin siskolle joulusaunassa. Ja paljon muutakin, mitä perhe, joulu ja aamuinen joogaharjoitus toivat mieleeni, sellaisia asioita, joita en voinut vain pitää sisälläni. Pelastaessani oman mieleni melkein pilasin siskoni joulun, koska ei ole kivaa kuunnella ikäviä ajatuksia omista vanhemmistaan. En tunne syyllisyyttä, koska sisko vaikutti iloiselta. Emme ehtineet puhua enempää.

Lähes viikon vierailuputki sai minut etäälle itsestäni. Rauhoittuminen on vaikeaa. Syön huvikseni ja saan patistaa itseäni joogaamaan, vaikka keho on jäykkä ja henki ahdas. Huomenna on lähtö taas melkein viikon matkalle. Mietin, kuinka saan säilytettyä mieleni hyvänä, rauhallisena, omanani.

Läsnä

Sanotaan, että ne ihmiset kiinnittyvät paikkoihin, jotka eivät osaa kiinnittyä ihmisiin. Pelästyin. Osui ja upposi. Niin paljon kun olen omasta kodistani puhunut: omasta rauhasta, omista ihmisistä, omista tavaroista, omasta tunnelmasta. Se kaikki on tärkeää ja se kaikki on ollut välttämätöntä, mutta nyt huomaan, että se riittää vain alkuun, ei pidemmälle. Koti on oltava, mutta on oltava myös ihmisiä. On kai uskottava, että siinä suhteessa olen kuin muutkin: sosiaalinen eläin. Ettei eristäytyminen tee minullekaan hyvää, että minäkin tarvitsen rakastavaa, hyväksyvää läsnäoloa. Ja paitsi tarvitsen, olen myös kykenevä siihen. Että olen menossa sitä kohti!

On nimittäin poikkeuksellista, että teen koulutöitä ja haluaisin jonkun olevan samassa huoneessa kanssani, tai ehkä se on jo liikaa, mutta samassa asunnossa. Haluaisin vain seuraa, läsnäoloa. Se tuntuu mukavalta. Viime viikkoina olen ollut onneton, ja olen miettinyt ja purkanut sen syitä. Toivon, että tämä läsnäolon kaipuu ei ole "vain" syklinen kontrasti menneelle pahalle ololleni, joka toistuu taas ja taas, vaan että olen oikeasti oppinut jotakin, tullut lähemmäksi itseäni ja muita ja maailmaa.

Sillä sen tiedän, että tänään olen osa maailmaa. Ja kyllä, joogalla on osuutensa asiaan.

Suuressa kaupungissa

Vietin viikonlopun suuressa kaupungissa, ja se suuri kaupunki näyttäytyi hyvänä, kerta kaikkiaan hyvänä ehkä parempana kuin koskaan ennen. Ei jännitystä, ei stressiä, ei alati painavaa huonommuuden tunnetta eikä velvollisuustapaamisten painetta. Päätin vain olla tapaamatta sellaisia ihmisiä, joiden tapaaminen on nyt liian jännittävää ja kuormittavaa, joiden tapaaminen aiheuttaa stressiä ennen ja jälkeen, eikä itse tapaamisesta jää mieleen oikein muuta kuin että se on ohi ja että saa kertoa taas toisille suorittaneensa tapaamisen sen ja sen kanssa. Muodollisesti hyvää, mutta ei sydämen hyvää. Jätin sellaiset tapaamiset ja tapasin niitä joita sydämestäni halusin tavata ja haluan taas tavata, ja kävin juhlissa joihin olin tervetullut ja tapasin ihmisiä joille olin tasavertainen ihminen, ja tärkeä ihminen.

Ja nyt kun viikonloppuinen monien ihmisten tapaaminen ja monissa paikoissa käyminen on ohi, olen kotona, olen rauhassa, olen yksin, olen täällä enkä ikävöi toisiin paikkoihin, mutta ikävöin jokaista tapaamaani ihmistä, olen täällä enkä tiedä mitä tehdä, ja ikävöin heidän kaikkien seuraansa ja olen surullinen etten ole nyt kenenkään lähellä. Olen väsynyt ja hiljainen toisaalta yksinolosta, toisaalta hiljainen siitä kaikesta seurallisuudesta. Mutta, ilmeisesti, sanon tämän toiveikkaasti, olen matkalla ihmisiä päin.

Kodeista

Kotiinpaluu on ihanaa. Kotiin, joka tarkoittaa 26 neliömetrin yksiötä keskellä Jyväskylää, minun kroonisesti viemäriltä haiskahtavaa koppiani, jonka lattiaa peittää muovimatto ja seiniä halvin mahdollinen, kohokuvioinen, hailu tapetti; jonka kylppäri on niin pieni että suihkussa voisi käydä pytyllä istuen, lastenkoon pytyllä, ja kädet on pestävä lavuaarissa jossa yhdenkään maajussin kouria ei mahtuisi kääntelemään ja jonka keittiöseinän kaapit ovat eri sarjaa kuin allaskaapit, täysin väärän kokoiset ja väärällä kohdalla. Minun klohmuinen mutta kodikas kotini, asumalla kotoiseksi tehty. Oleilemalla.

Kotiinpaluu on väsyttävää. Paluu entisestä kodista, joka tarkoittaa kolmikerroksista omakotitaloa keskellä pirkanmaalaista 50-luvun omakotitaloaluetta, kroonisesti pahalta haisevaa, lahoavaa linnaa, jonka nurkkiin on kasautunut kymmenien vuosien vaate- ja muuttoröykkiöt, jonka hyllyt natisevat pölyisistä kirjoista ja jonka kokolattiamattojen erimuotoiset läikät kertovat hurjien juhlien jälkeisestä välinpitämättömyydestä; jonka tapetit ovat vanhoja, nuhruuntuneita, taulunreikiä täynnä ja tummenemia ja vielä väärään paikkaan jääneitä tauluja. Entinen koti, jonka huoneissa elävät edelliset elämänvaiheet roinana ja huolehtimattomuutena, pinttyneenä pölyn hajuna, jossa elää jokin olemisen oikeutus, mutta ei elämisen mahdollisuus. Koti, jossa on kuljettava silmät sidottuina, jottei näe kaiken ilon ja kiinnostuksen hiipumisen merkkejä jokaisen oven takana; koti, joka työntää pölyn keuhkojen sisään ja silmiin ja sydämeen, jos sinne jää liian pitkäksi aikaa, jonne ei halua viedä ketään rakasta, ei vain halua, ja vierasta vielä vähemmän.

Nyt on uusi koti, ja selitys sille, miksi uusi koti on niin tärkeä: se on koti, se näyttää kodilta ja tuntuu siltä, ja sinne tulevat vain sellaiset ihmiset, jotka kutsutaan, ja sellaiset tavarat ja sellaiset ruuat, jotka kutsutaan. Ja siellä voi olla, olla nauttien päiviä, ja jos sitten onkin pakko poistua, ei se johdu kodista, ei tästä tilasta jossa viihdyn vaan jostakin muusta.

Kotia ei tietenkään tee vain sijainti, tila, huonekalut, tavarat musiikki ruoka tuoksut, vaan ihmiset.

Niitä täällä ei ole. Minä vain. Mutta se ei ole nyt huono, ei nyt, nyt se on hyvä. Mutta siksi tähän ei voi tyytyä.

Sähkökäyttöisen hevosen selässä

Viikonloppuna istun junassa joka laukkaa kuin hevonen.

Ymmärrän: on uneksittava voidakseen tulla todellisuuteen.

Koti, jossa kukaan ei odota, mutta jossa on rauhan avaimet, on parempi kuin koti, jossa väärät ihmiset odottavat väärällä tavalla.

Mutta uneksumista en halua julistaa. Se on salaisuus, joka pitää itse löytää sisältään. Se on salaisuus, josta jotkut kirjoittavat kirjainten välissä ja kaupunkien välissä ja ilmeiden välissä.

Juna laukkaa, ja osa koivuista on enää rankoja, mutta kelta on silti siellä, maisemassa kerroksittain. Ja vihreä on sameaa, jo harmaan täplittämää.

Ja perillä, pimeän laskeuduttua, voi luulla että lumi on jo satanut rauhansa maahan.

Itkut

Itkun jälkeen olo on raukea. Syynä saattaa olla myös kävelylenkki, pitkä venyttely ja rauhallinen, tavallinen ilta yksin kotona. Viikon verran piinannut sitkeä hartiasärkykin tuntuu helpottaneen perusteellisen lämmittelyn ja venyttelyn jälkeen. Eniten kuitenkin uskon siihen, että nämä kaikki yhdessä tekevät raukeaksi: fyysiset ja henkiset jumiutumat avautuvat vuorotellen ja auttavat toisiaan aukeamaan lisää.

On lohduttomia pelon itkuja, epätietoisuudesta seuraavan turvattomuuden ja hädän itkuja, jotka tekevät olon sumuiseksi ja turtuneeksi. Niillä itkuilla ei ole tapana loppua, vaan niiden hätäännyttävä tunnelma jatkuu joskus yön yli, ja vielä seuraavaankin iltaan. Ja sitten on surun itkuja, kauniiden muistojen ja rakkauksien menetyksien itkuja, itkuja, jotka pikemminkin lohduttavat päästessään purkautumaan. Ne itkut väsyttävät, ja tekevät - kuten tänään - raukeaksi, ja saavat näkemään selkeämmin.

Molemmat itkut on itkettävä. Luulen, ja varsinkin toivon, että ensimmäiset ovat vähenemään päin. Toiset ovat oikeastaan ihan sympaattisia. Minä en nimittäin mitenkään vastusta itkemistä, en omaani enkä muiden. Paitsi että poskiontelot tuppaavat menemään tukkoon ja siitä seuraa särkyä.

Step by step

Tämä päivä oli hyvä päivä. Lievästä darrasta ja sitä suuremmasta väsymyksestä huolimatta olo oli helpottunut, rento, puhelias ja kevyt. (Eilispäivän vastakohta. Ilta oli kyllä hauska.) On kummaa, miten minua ei enää lannista sunnuntait - pikemminkin päinvastoin, arki on miellyttävää! Arjessa osaan olla, tiedän millaista se on. Juhlat on konstikkaampi juttu. Olen lisäksi tehnyt arjestaitselleni suhteellisen paineetonta. Sunnuntai-ilta tarkoittaa minulle siis nykyisin miellyttävää liukua omaan elämään, mikä on suloista sitä jo oletukseksi muuttunutta sunnuntaiahdistusta vasten. Oikeastaan teen melko samanlaisia juttuja kuin muinakin arki-iltoinani: lueskelen blogeja tai kirjoja, kirjoittelen, kuuntelen musiikkia, iltapalastelen. Elen.

Sehän tarkoittaa, että olen alkanut viihtyä omassa elämässäni! Huraa!

Ehkä jokin sisäinen muutos on siis jo tapahtunut, vaikka eilisessä ahdistelussani en todellakaan tuntenut niin. Mutta ehkä se menee niin kuin sanotaan: yksi askel taakse, kaksi askelta eteen. Viihtyminen valtaa elämääni pikkuhiljaa, ja ensimmäinen alue on varmaan sitten arki. Tai no, kesällä oli jo loma, jossa viihdyin. Ja sitä ennen kesätyö, joka oli tavallaan arki, mutta ei kuitenkaan aivan oman elämäni arki. Askel askeleelta, ja se on hyvä.

Välimaastossa

Viikonlopun poissaolon jälkeen tarvitsisin aina pienen karanteenin, tai pehmeän laskun omaan elämääni. Tai minun pitäisi muistaa, että paikasta toiseen liikkuminen kestää (enemmän kuin bussimatkan verran) eikä säikähtää outoa oloa.

Olen taas viipynyt vuorokauden jossakin välimaastomaisemassa, levottomassa elämässä joka ei ole se, johon olen viime aikoina onnistunut tutustumaan paremmin. Tunne ei ehkä ole yhtä vahva kuin Hillan kuvaama oman elämänsä keskiöstä liikahtaminen, mutta sukua sille. Kaikki on ihan normaalisti ja periaatteessa tietää, mitä pitää tehdä ja mitä haluaa tehdä, mutta olo ei ole vielä asettunut omaan kotoisaan uomaansa. (Mikäli minulla sellainen uoma on...)

Olen saanut olla niin paljon omassa rauhassa ja tehdä asioita omaan tahtiini, että kouluaikatauluun - vaikkakin hyvin väljään sellaiseen - sopeutuminen tuntuu stressaavalta. Solahdan helposti tuttuun kuvitelmaan, että kun minulla on päivittäin tekemistä, joku vaatisi sitä minulta ja minun olisi parasta olla varuillani. Mutta kun nyt on kuitenkin kyse mukavista kursseista, joille haluan osallistua. Muut ihmiset, aikataulut, ne vain saavat minut nyt hermostuneeksi. Ja kieliopintojen läksyt, se, että joku määrää päivän, jolloin minun pitäisi tehdä kolme kotitehtävää, ärsyynnyn ajatuksestakin.

Onneksi huomenna on tiistai, ja tiistai on tunnetusti hyvä päivä. Jospa silloin muistan vähän paremmin, että tämä on minun maailmani, jossa ketään ei oikeastaan niin kovasti kiinnosta mitä minä teen, kunhan minä itse pidän siitä. Ja minä elän edelleen omaa elämääni, vaikka käynkin vaikkapa päivittäin yliopistolla ja tapaan siellä ihmisiä. Minä saan jatkaa elämäni muotoilemista haluamaani suuntaan. Minun täytyy, elääkseni.

Tietopaketti

Kestää kauan kotiutua. (Joskus vielä pääsen toiseen aiheeseen, lupaan.) Mutta päivä päivältä kaikki näyttää paremmalta, omemmalta (oho!), kodimmalta. Pitäisi vielä toimittaa pahvilaatikot vintille. Taloyhtiön tietopaketissa, sen niminen tuo eilen luukusta tipahtanut sääntöpumaska on, sanotaan kyllä ullakkokomeron kohdalla: "Asukkaita pyydetään pitämään vain tarpeellisia tavaroita ullakkokomeroissaan ja tyhjentämään ne ylimääräisistä pahvilaatikoista ja muusta helposti palavasta tarpeettomasta tavarasta sekä huolehtimaan komeronsa siisteydestä."

Millä perusteella banaanilaatikkoni ovat tarpeettomia? Olen muuttanut niillä jo ainakin viisi kertaa, ei kai yksi uusi isännöitsijä voi yhtäkkiä nimetä niitä tarpeettomiksi? No, paloturvallisuusriski on kieltämättä ihan hyvä syy. Enkä sitä paitsi aio muuttaa ihan heti pois. (Mistä sen tietää?) Mutta aivan tosissani en voi ottaa tiedotetta, jossa selvitetään myös, millä tavalla tässä talossa itsenäisyyspäivän kynttilät on aseteltava, "jotta taloyhtiömme olisi yhtenäisen näköinen" ("noin 60 cm välein"), tai kerrotaan, että "hajulukon avaamiseen voi käyttää esim. 'Kodinputkimies' -nimistä putkenavausainetta käyttöohjeen mukaisesti". Isännöitsijä tahtoo huomauttaa, että häntä ei kannata moisilla vaivata, koska on tuohon saastaisen ihmisjätteen poistotyöhön on kehitetty muheva ympäristömyrkky, jota on niin hiton paljon simppelimpi käyttää. Ei kiinnosta. Kyllä tämä tyttö yhden hajulukon avaa. Ja osaa asettaa itsenäisyyskynttilät sopivasti ihan ilman viivotinta.

No, ehkä ärtyminen typeristä säännöistä omassa kodissa implikoi kotiutumista. Ou jee.