Viikonloppuna istun junassa joka laukkaa kuin hevonen.
Ymmärrän: on uneksittava voidakseen tulla todellisuuteen.
Koti, jossa kukaan ei odota, mutta jossa on rauhan avaimet, on parempi kuin koti, jossa väärät ihmiset odottavat väärällä tavalla.
Mutta uneksumista en halua julistaa. Se on salaisuus, joka pitää itse löytää sisältään. Se on salaisuus, josta jotkut kirjoittavat kirjainten välissä ja kaupunkien välissä ja ilmeiden välissä.
Juna laukkaa, ja osa koivuista on enää rankoja, mutta kelta on silti siellä, maisemassa kerroksittain. Ja vihreä on sameaa, jo harmaan täplittämää.
Ja perillä, pimeän laskeuduttua, voi luulla että lumi on jo satanut rauhansa maahan.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti