Joskus pidin syksystä.
Siihen liittyi uuden alku, kavereiden tapaaminen, uudet vaatteet, sukkahousut. Neulonnan aloittaminen ja omenapiirakka. Kesän loppuun liittyi haikeus, mutta siitä päästyä olin iloinen syksystä.
Tämä kesä ei koskaan alkanutkaan. Siksi se ei loppunut, enkä ollut haikea. Päätin vain olla enää odottamatta kesää. En alkanut odottaa syksyäkään, koska tämä syksy tarkoittaa minulle työtä. Tämä syksy tuntuu tarkoittavan arjen ja puurtamisen vankilaa vailla aitoa iloa. Tunnen työn (jolla tarkoitan siis sekä gradun edistämistä että palkkatyötä) laskeutuvan päälleni paksuna huopana, ja olen sen alla ainakin jouluun saakka, hellittämättä, eikä välillä saa iloita. Jos iloitsenkin, se on humaltumalla saatu ilo, ja siitä seuraa kahta kauheampi syyllisyys ja paine, koska työ on se todellisuus, joka elämässäni vallitsee. Työ ja velvollisuudet. Pahimmillaan kaikki muukin tekeminen alkaa tuntua velvollisuudelta. Ulkoilu, jooga, ihmisten tapaaminen, siivous, elokuvissa käynti.
Siksi minä pidän kesästä: se on vailla velvollisuuksia. Silloin kaiken voi tehdä vapaammin, eikä tekemisissä ole suorituksen tuntua. En tiedä miksi ero kesästä syksyyn on niin totaalinen. (Syksyllä äiti ei ole kotona, syksyyn on mentävä yksin. Nyt katson opintonsa aloittavia ja huokaan: onneksi en joudu tuohon asemaan. Nuo tilanteet ovat niin täynnä uutta, ja osaan olla vain hädissäni siitä, hyväksytäänkö minua, ja siksi hössötän sosiaalisena ja piilotan jännitykseni, se laukeaa vain kotona ja yksin, ja koko koulun alun aikaa leimaa teeskentelyn tuntu; hirveä tsemppaus ettei jäisi mistään paitsi, että ei tulisi suljetuksi viileimmän porukan ulkopuolelle. Ja kun on aikuinen ja aloittaa opiskelun, on oltava reipas ja mentävä yksin, kyllä minä osaan, katsokaa, minulle kyllä riittää tämä kaikki kiva mitä uudessa koulussa on.)
Miksi minä en osaa elää? Vai enkö minä vain ole pitänyt tarpeeksi lomaa? Vai aiheuttaako ihmissuhde minulle vielä enemmän paineita kaikkeen? Vai tarvitsenko syksyllä ja talvella työn vastapainoksi vain enemmän omaa, hiljaista tilaa ja aikaa? Tai ehkä tarvitsen elämääni muitakin tavoitteita kuin gradun ja taloudellisen pärjäämisen. Usein tunnen itseni niin heikoksi ja kyvyttömäksi että en uskalla toivoa mitään muuta.
