Yksin kotona

On sunnuntai lapsuudenkodissa. Minä olen lapsi, tai teini. (Tuntuu muuten, että olin teini varmaan kymmenen vuotta; viisi ja kolme vuotta vanhemmat sisarukset osoittivat tehokkaasti olevansa parempia ja viileämpiä, joten luulen kopioineeni heiltä murrosikäisen käytöksen sarkasmeineen, välinpitämättömyyksineen ja päihdekiinnostuksineen varmaan jo alle kymmenvuotiaana. Kyllähän niillä saikin arvostusta omanikäisten kaveripiirissä!) On sunnuntai ja sisarpuoleni miehineen ja ehkä jo lapsineen on ollut kylässä. Talo on täynnä iloa. Olen lasten kimpussa tai esittelen siskolle tavaroitani tai käsitöitäni. Lapset rakastavat minua! Olen äidin pikku apulainen, korjaan astioita ja hoidan asioita. Kannan vähän huolta päivällisten kulusta, mutta enimmäkseen on mukavaa. Sitten sisko perheineen lähtee, ja taloon laskeutuu tyhjyys. Täyssisareni ovat jo lähteneet kavereidensa mukaan tai harrastuksiin. Isä on väsynyt päivällisistä ja menee omaan huoneeseensa juomaan olutta ja kuuntelemaan radiota. Tai täyttämään menolistoja, se kuuluu hänen rutiineihinsa, kai rauhoittaa häntä. Äiti lukee lehteä. Äiti ehkä lähtee vielä illalla: maalle tai kurssille, ainakin toimistolle valmistelemaan kurssia. Tai sitten äiti menee alakertaan mankeloimaan katsomaan ranskan teeveetä niin kovalla, ettei siellä voi olla. Minä jään yksin.

Sunnuntai vähän myöhemmin, lapsuudenkodissa kuitenkin. Äiti on maalla tai kurssilla. Isä on huoneessaan, juo olutta ja täyttää ristisanaa. Olen ollut juhlimassa. Veljeni on ehkä ollut lomilla armeijasta. Hän ei vietä sunnuntaita kotona, tai sitten omassa huoneessaan ystäviensä kanssa. Ovi on kiinni ja sisältä kuuluu kovaäänistä metallimusiikkia. Minä kuljen oven ohitse omaan huoneeseeni ja alakertaan, omaan huoneeseeni ja alakertaan, talossa vain eristäytyneitä miehiä. Minua väsyttää, eikä eilisen ilosta ole jälkeäkään. Veljen on palattava kasarmille. Puoli tuntia ennen hänen lähtöään hän häärää pitkin taloa, hakee tavaroitaan, ja minä ja isä hössötämme hänen ympärillään. Sitten hän lähtee. Isä menee olohuoneeseen katsomaan televisiota ja juomaan olutta. Television on oltava niin lähellä, että sitä voi katsoa vain yksi ihminen. Minä luen lehtiä, menen omaan huoneeseeni. Avaan läksykirjat, luulisin. Ihmettelen tyhjää oloani.

Eikä sen tarvitse olla sunnuntai. Koska vain joku voi lähteä, ja jokaisessa lähdössä minä jään yksin. Jään yksin elämään, jota ei ole, elämään, jota en osaa kannatella; elämään jota en ole osannut muovailla omannäköisekseni, en koskaan. Elämään, joka tuntuu vain tyhjyydeltä, joka odottaa täyttäjää. Yksinäni tunnen itseni voimattomaksi täyttämään sitä millään, ja jokainen takaisku on työntö pohjalle. Jokainen lähtö on kuolema.

Siltä se tuntuu, vaikkei se ole totta, tiedän minä senkin kuinka toisten seura estää vaipumasta omiin ajatuksiin, joita kuitenkin aivan ehdottomasti tarvitsen.

Odotus

Minä odotan, ja joskus hän tulee.

Odotan, sitä ei voi kieltää, vaikka yritän, koska tuntuu etten saisi. En saisi, koska minua ei odoteta yhtä paljon. Kyllä minunkin tapaamistani odotetaan, mutta tuntuu, ettei yhtä intensiivisesti, ei yhtä suurin odotuksin, ei yhtä latautuneesti, ei yhtä paljon.

Olen uskollinen koira joka odottaa isäntäänsä (eh, en toki sano enkä millään lailla miellä poikaystävääni isännäksi). Koira joka pärjää hetken omillaan, jonkin aikaa hyvinkin, mutta alkaa sitten kaivata, ja odottaa. Odotan, ja yritän täyttää päiväni ja pääni muulla, touhuta, että aika kuluisi. Sillä, jota odotan, on paljon tekemistä. Hän ei edes ehdi odottaa niin kuin minä ehdin. Minä olen järjestänyt elämäni väljäksi, jotta minulla on aikaa kaikille tunteille. Minä ahdistun jos minulla ei ole miettimisaikaa.

Pahinta ei ole odottaminen; pahinta on tunne siitä, että odottaminen on kiellettyä. Että odottamalla luon toiselle paineita, ja mielestäni paineet ovat lähtökohtaisesti pahaksi ihmissuhteille. Tuntuu, että minun odotukseni vain pienentää suhteen onnistumismahdollisuuksia. Aivan kuin tietäisin, että suhteen mahdollisesti päättyessä voisin todeta: taas mun moka, mä odotin liikaa, en osannut olla riittävän itsenäinen, en koskaan osaa.

Mutta kuka sanoo, kuinka paljon saa odottaa? Minulla on kädessäni järki; en minä keskitä kaikkea energiaani odottamiseen tai liiottele esimerkiksi siivoamalla joka paikkaa tiptopkuntoon ja valmistamalla gurmeeaterioita kiharapäälle ja hänen koiralleen. Enkä minä jää odotukseen, minä yritän tehdä jotakin; kai sekin on jotain.

Kai tiedän jo, että yleismaailmallisesti en odota liikaa, ei sitä voi määritellä, eikä odotukseni ole sairasta. Pelko taitaakin kohdistua siihen, että odotan liikaa tältä suhteelta, odotan sellaista, johon toinen ei voi vastata. Ja silloin, jos tuollainen tilanne on oikein voimakas ja kestävä, on joko jäätävä odottajaksi tai lähdettävä.

En halua kumpaakaan.

Suhde ja pelkoja.

Etäsuhde on vaikea laji. Tosin aikuisiälläni minulla ei ole ollut oikeastaan yhtäkään ei-etäsuhdetta, eivätkä etäsuhteenikaan ole olleet vakaita tai pitkäkestoisia tai luotettavia. Luottamusta on niin vaikea säilyttää viikkoja tapaamatta. Onhan puhelin, mutta ei siinä näe ilmeitä, eikä siinä voi silittää poskea eikä käpertyä syliin, ei olla pitkään hiljaa eikä tuntea kaikkea sitä sanatonta, mikä vahvistaa tai ainakin ylläpitää luottamusta silloin, kun voi tavata. Ja kun luottamus horjuu, horjuu kaikki: kuka tuo on ja mitä hän tekee minulle ja miksi, onko kaikki tässä, täytyykö taas hyvästellä ei ei ei en halua; enkö minä merkitse mitään, onko väärin tarvita toista näin, kuinka paljon saa kaivata ja entä jos kaipaan yli rajan, pelotanko silloin, taas, ja jään yksin, taas?

Enkä minä halua vaipua. En nyt, en vielä. En halua, että aikaisemmat pelkoni ja menetykseni tulevat tuhoamaan tätä suhdetta. Ja silti tiedän, nyt, että se vyöry odottaa aikaansa, mutta toivon sen tulevan silloin, kun kestän sen paremmin, kun en ole kaikesta niin epävarma että päivään ei mahdu muuta kuin itkua ja pelkoa siitä, että hajoaa kappaleiksi eikä koskaan enää voi saavuttaa sitä mitä oli ennen vyöryvää mustaa. Ja pelkään, että tunteeni voima pelottaa toiset kauas, että kun kiharatukkainen näkee minut suruni syövereissä, viimeistään silloin hän pakenee, kammoaa minun möhkälemäistä olemustani, hulluuttani, tai halveksuu kontrolloimattomuuttani, tai ei yksinkertaisesti tiedä mitä muuta voi tehdä kohdatessaan jotain niin väkevää kuin paeta.

Voinhan päättää nyt, että annan aikaa (etenkin, kun sain puhelimessa eilen myöhään taitettua terän pahimmalta tähän suhteeseen liittyvältä pelolta) surullisille ajatuksille siitä, mistä tämä pelko kumpuaa. Ehkä se helpottaa surua joskus, kun uskallan sitä tuntea. Tai voin nyt muistella erilaisia muotoiluja siitä, että suru en ole minä; valmistautua kestämään tunteen voimistamalla tietoisuutta siitä, että tunne tulee ja menee ja että sen voima johtuu edeltävästä elämästäni, ei suoraan tästä hetkestä. On niin kauan siitä kun olen viimeksi voinut joogata, että noista ajatuksista on vaikea saada kiinni. On yritettävä siihen suuntaan, vaikka usko ei tahtoisi riittää.

Outoja valoja

Jos nyt tiedänkin, millaista on rakastua niin, että tunteet otetaan huomioon ja niihin vastataan; jos tiedänkin millaista on kun toinen ei pelkää tulla lähelle; jos nyt uskallankin käyttää verbiä seurustella, ja jos minut onkin toivotettu tervetulleeksi lapsuudenkotiin; jos vaikka mitä, niin ei kuitenkaan kaikkea. Olen silti pyörällä päästäni. Ei minulla ole mitään käsitystä siitä, millaista on olla toisen kanssa, vain olla, tasaisesti, olla tyytyväinen siihen mitä on. Mitä se seurustelu oikein on? Mukavaa yhdessäoloa? Ei minulle sellaista ole opetettu. En minä ole tottunut voimaan perushyvin ja lepäämään perusonnessa. Kun jyrkin nousukiito on muuttumassa tasaisemmaksi lennoksi eikä mahasta enää ota, mistä tietäisin haluavani jatkaa? Mistä tiedän, että tämä kannattaa, miten osaisin levätä tässä?

Minun elämäni ei taidakaan muuttua miehen myötä. Jollakin tasolla kai kuitenkin odotin niin. Ainakin siksi, että on niin vaikea kuvitella, että kukaan ymmärtäisi, jaksaisi tai hyväksyisi kummallisia olojani, suurensuurta surua ja selkäytimestä nousevia pelkoja. Niiden vallitessa tunnen itseni vaivalloiseksi, hulluksi, huonoksi, säälittäväksi - nämä metatunteet ovat pienempiä, jos ei ole niin lähellä toista. Nyt tuntuu, kuin olisin vastuussa oloistani itseni lisäksi vielä jollekin toiselle, jolle yritän vielä tuoda itseni edes jotenkin edullisessa valossa. Tuntuu että se valo heittelehtii muutenkin kuin myrskyssä, vaijerin varassa.

Vaikea erottaa luottamusta toisen tunteisiin ja omiin tunteisiin.
Olen vähän hämilläni, mutta ehkä se ei haittaa.

Sairaana

Minä teen kaiken ihan niin hyvin kuin osaan, eikä kaikki silti mene hyvin. Minä yritän tosi kovasti, ja kun jokin menee pieleen, se on minun syytäni, ilmiselvästi. Tai se on viheliäisen kohtaloni ja väärien tekojeni syytä, ehken ole vastustanut kohtaloani tarpeeksi, en ole ollut riittävän terävä ja siksi, silloin, epätarkkuuteni kostautuu. Enkä voi syyttää kuin itseäni. Ehkä ensimmäinen flunssa oli sattumaa, mutta sen pitkittyminen ja uusiutuminen on kyllä omaa typeryyttä. Miksi en maannut koko viikkoa! Miksi vaihdoin kaupunkia! Miksi kävin kävelyllä vaikka kurkku oli kipeä! Miksi tein väärin kun olisin hyvin voinut valita oikein!

Ja nyt, kun on yö ja herään, ja olo on sairas, haluan itkeä lohduttomasti, sillä mikään ei voi minua pelastaa, olen tehnyt väärin ja seuraukset on tässä. Itsepähän kärsin. Toivoisin, että joku valvoisi untani, rauhoittaisi ja ottaisi tämän syyllisyyden pois. Ei nukahtaisi itse vaan olisi tässä vain minua varten: hymyilisi taas lämpimästi jos heräisin uudestaan, olisi valmis rauhoittelemaan alusta asti uudestaan, väsymättä, lakkaamatta. En tiedä onko se kuitenkin jokin usko itseen vai tapa olla vaatimatta muilta liikaa huomiota, mutta onneksi päästän toiset nukkumaan. Järki luojan kiitos sanoo, että toinen väsynyt ihminen ei voi ottaa minun kipuani pois, eikä se, että vaadin häntä valvomaan, auta mitään. Silloin huomenna olisi yhden sijasta kaksi väsynyttä ihmistä. On oltava muita keinoja.

Niinpä tyydyn itkemään lohduttoman itkuni yksin. Kaikkien itkujen syitä ei tarvitse tuntea niin tarkkaan, eivätkä kaikki itkut ole loppumattomia. Tähän mennessä ei yksikään, ja niistäkin, jotka kestivät pelottavan pitkään, on jo aikaa.

Kello on neljä ja ikkunan alla joku puhuu ja murisee.

Mistä minä sen tiedon löydän, että kuka minä sitten olen ja mitä minä sitten haluan? Olisi helpompaa toimia kuten neuvotaan, olisi yksinkertaisempaa katsella muiden elämiä ja mukautua niihin. Taitaa olla etten taivu siihen enää. En silti tiedä, mistä minä itseni kaivan, ja pitäisikö kuitenkin yrittää enemmän. Oppiminen on niin hidasta, että turhautuminen on helppoa.

Vaikeinta on antaa aikaa. Ja kuinka vaikeaa, toisinaan, on hengittää.

Loman jälkeen

Joskus on niin peloissaan ettei uskalla käydä nukkumaan. Unihan voi olla ihana, ja mitä sitten? Sitten herää iltapäivään jossa on aivan yksin (miksi aina tuntuu siltä vaikka on vaikka ketä ystäviä?) Minun loputon, lohduton yksinäisyyteni, minä jätetty minä hylätty minä huono minä kamala, aivan liian herkkä ja taitamaton ja haluton tylsä ankea, minä väärässä ajassa ja paikassa, minä muiden elämässä juoksemassa perässä väärillä kengillä eikä otetta saa milloinkaan (ei toisten elämästä tietenkään mutta miten omastaan, miten omastaan kun täällä muut ovat paljon vahvempia itsetietoisempia, kun kaikille tämä maailma tuntuu itsestäänselvältä eikä kysymysmerkiltä ollenkaan).

Kuinka vaikeaa onkaan uskoa, että minusta itsestäni nousevat asiat - omituiset, tavalliset, ihmeelliset, vanhanaikaiset - ovat hyviä. Kunpa oppisin joskus. Ja ettei sydän aina menisi ihan mykkyrälle kun tapaa jonkun toisen, jonkun josta nousevat asiat ovat erilaisia kuin minun asiani.

Tuleeko koskaan sitä päivää, kun todella uskon, että tämä elämä on tarkoitettu elettäväksi, ihan mukavasti elettäväksi, minun elettäväkseni, ihan sillä tavalla kuin minä tunnen parhaaksi? Ehkä sekin on alku, että uskallan esittää tämän kysymyksen eli sanoa: nyt otteeni tuohon ajatukseen on kovin hatara.

Syksy tuli.

Joskus pidin syksystä.

Siihen liittyi uuden alku, kavereiden tapaaminen, uudet vaatteet, sukkahousut. Neulonnan aloittaminen ja omenapiirakka. Kesän loppuun liittyi haikeus, mutta siitä päästyä olin iloinen syksystä.

Tämä kesä ei koskaan alkanutkaan. Siksi se ei loppunut, enkä ollut haikea. Päätin vain olla enää odottamatta kesää. En alkanut odottaa syksyäkään, koska tämä syksy tarkoittaa minulle työtä. Tämä syksy tuntuu tarkoittavan arjen ja puurtamisen vankilaa vailla aitoa iloa. Tunnen työn (jolla tarkoitan siis sekä gradun edistämistä että palkkatyötä) laskeutuvan päälleni paksuna huopana, ja olen sen alla ainakin jouluun saakka, hellittämättä, eikä välillä saa iloita. Jos iloitsenkin, se on humaltumalla saatu ilo, ja siitä seuraa kahta kauheampi syyllisyys ja paine, koska työ on se todellisuus, joka elämässäni vallitsee. Työ ja velvollisuudet. Pahimmillaan kaikki muukin tekeminen alkaa tuntua velvollisuudelta. Ulkoilu, jooga, ihmisten tapaaminen, siivous, elokuvissa käynti.

Siksi minä pidän kesästä: se on vailla velvollisuuksia. Silloin kaiken voi tehdä vapaammin, eikä tekemisissä ole suorituksen tuntua. En tiedä miksi ero kesästä syksyyn on niin totaalinen. (Syksyllä äiti ei ole kotona, syksyyn on mentävä yksin. Nyt katson opintonsa aloittavia ja huokaan: onneksi en joudu tuohon asemaan. Nuo tilanteet ovat niin täynnä uutta, ja osaan olla vain hädissäni siitä, hyväksytäänkö minua, ja siksi hössötän sosiaalisena ja piilotan jännitykseni, se laukeaa vain kotona ja yksin, ja koko koulun alun aikaa leimaa teeskentelyn tuntu; hirveä tsemppaus ettei jäisi mistään paitsi, että ei tulisi suljetuksi viileimmän porukan ulkopuolelle. Ja kun on aikuinen ja aloittaa opiskelun, on oltava reipas ja mentävä yksin, kyllä minä osaan, katsokaa, minulle kyllä riittää tämä kaikki kiva mitä uudessa koulussa on.)

Miksi minä en osaa elää? Vai enkö minä vain ole pitänyt tarpeeksi lomaa? Vai aiheuttaako ihmissuhde minulle vielä enemmän paineita kaikkeen? Vai tarvitsenko syksyllä ja talvella työn vastapainoksi vain enemmän omaa, hiljaista tilaa ja aikaa? Tai ehkä tarvitsen elämääni muitakin tavoitteita kuin gradun ja taloudellisen pärjäämisen. Usein tunnen itseni niin heikoksi ja kyvyttömäksi että en uskalla toivoa mitään muuta.

Aamuja

On aamuja, jolloin tummakiharainen mies lepää sängyssäni. Minä istun muutaman metrin päässä ja juon teetä. Joskus syön leipää, jonka päällä on tomaattia, jonka mies minulle leikkasi sillä välin kun minä olin aamupesulla.

Onneksi on myös aamuja, jolloin herään yksin sängystäni. Herään levänneenä, herään rauhallisena; ei tarvitse mitään kenellekään. Sillä tummakiharaisen läsnäolo saa minut myös levottomaksi. Enkä voi kertoa keholleni, milloin sen pitäisi rauhoittua. Täytyy vain odottaa ja antaa sen kertoa viestinsä. En ole tottunut seuraan, läheisyyteen, minuun kohdistuvaan kiinnostukseen. En ainakaan ympärivuorokautiseen.

Pian levänneiden, yksin vietettyjen aamujen jälkeen alan taas kaivata aamuja, jolloin vieressäni on lämmin, tummakiharainen mies.

Vaikka minä en tunne tulevaisuutta, saan olla onnellinen tästä hetkestä, tässä hetkessä.

Onko muka jokin syy miksi en saisi?

Jännä juttu

Minua jännittää: saattaa tapahtua suuria.
Minuahan jännittää! Onko se nyt mikään ihme?
Jännittäähän minua - onko siinä sitten jotain väärää?

Jännittää. Uni ei tahdo kestää.
Jännittää. Keho sen tietää.
Jännittää. Stressihormonit valmistavat minut koitoksiin pakottamalla keräämään ravintoa.

Miten minä kulutan tämän jännittävän päivän?
Miten minä nukun seuraavan, jännittävän yön?
Kannattaako enää edes tavoitella rentoutumista?

On onni, että olen tekemisissä suorapuheisen ihmisen kanssa.
Se ei ole lainkaan itsestäänselvää.

Kiharapäät, voi pojat

Jos osaa rakastaa, osaa tuntea myös surua. Ehkä on hyvä pitää se mielessä ja olla ylpeä siitä, että voi tuntea voimakkaasti.

Aikaisemmin enkelinkiharaisen, kultakutrisen pojan seurassa oli naurua, yhtenäisyyttä, kihelmöintiä. Nyt se saa itkemään. Kun on rakastanut eikä enää voi? Kun sydämessä on hänelle erityinen paikka, mutta sille ei oikein ole käsinkosketeltavassa maailmassa mitään järkeväntuntuista ilmenemistapaa? Kun muut voivat nauttia hänen kanssaan olemisesta mutta minä en?

Helpointa olisi huutaa saatanan saatanan saatana mulla on ikävä sua, poika kultaisissa enkelinkiharoissa, mutta jokin suojaus on kai alkanut toimia: haluan hänen menevän pois. Näkeminen tekee liian kipeää. Seurassa on parempi ilman häntä. Mutta hän on olemassa, hän on olemassa enkä minä voi muuta kuin kestää sen, antaa näiden kipujen lävistää itseni aika ajoin. En saa kieltää surua tulemasta, en hävetä isoa tunnettani, se on se mitä minulla on, se on minua, se että rakastan lujasti ja suren sitten myös.

Sitä paitsi tämä taitaa olla ainoa tapa tottua siihen, että enkelinkiharaisen elämä jatkuu, ja minun elämäni jatkuu. Ehkä kipu ei ensi kerralla viillä niin syvältä. Ehkä se laantuu, toiset asiat tulevat tärkeämmiksi. Ja sitä paitsi, ehkä on olemassa myös tummakiharaisia enkeleitä, sellaisia enkelinkiharaisia jotka uskaltavat tulla lähemmäs kuin kultakutri enkelinkiharainen poika milloinkaan uskalsi.

Olen elänyt huonosti

Olen elänyt huonosti.
Olen elänyt niin kuin elämää ei olisikaan.
Olen pannut kaiken piiloon ja muuttunut harmaaksi
lakannut elämästä ja piirtänyt ääriviivoja kuville, joiden kaltaisiksi halusin tulla.
Olen pelannut pelejä jotka loppuivat jo ajat sitten
voittoon vai häviöön, tasapeliin, yhdentekevää,
päättyneitä pelejä olen yrittänyt jatkaa kun en ole osannut mitään toisia pelejä.

Onhan minulla ollut syyni elää huonosti.
On minulla ollut syyni piiloutua ja piirtää;
näkyvästä elämästä ja aidoista kuvista minä en ole tiennyt.
Ajan kasautuessa painavaksi ja ahtaaksi minä
panin itseni maton alle ihan littanaksi niin
etten varmasti häiritsisi muita, ja häiritsevät ihmiset
minä panin tauluiksi seinille
olemaan
mutta aina tuijottamaan ja näkemään
minä työnsin kaiken pois siitä minkä minä kuvittelin olevan oikeanlaista
minä työnsin kaiken niin kauas etten voinut yhdistää oikeaa ja
sitä mitä kuitenkin on
sitä mistä puusta minä olen veistetty ja millaisiksi oksani ovat kasvaneet.

En voinut yhdistää kuvia, numerot eivät kerta kaikkiaan täsmänneet;
se kuvio jonka halusin elämässäni nähdä ei voinut syntyä niistä numeroista joita sivulla oli,
lukuja väärässä järjestyksessä,
vääriä lukuja väärällä sivulla värit ovat vääriä kuva on väärä ja minä painan sivun kiinni kirjan kiinni
ja kirjan hyllyyn ihan kauas niiden kauniiden kirjojen taakse
niiden jotka hyllyssä kuuluu olla.

Sillä on vaikeaa olla sitä mitä ei kuuluisi
on vaikeaa jos pitää selittää kaikki
vaikeaa olla niin vahva kuin pitää
niin vahva että voi olla suorin selin elämänsä takana
niin vahva jos seinät ovat seisseet liian kaukana.

Nurin-kurin-kurjuus

ei ole mitään, miksi
ei se ketään kiinnosta
on neljä seinää ja niiden ulkopuolella vesisade
on liikakilot ja finniongelma, pullukkavatsa ja miehen lantio

on vesisade ja hiljaisuus
minä täällä, minä vain
lattialla tavarat purkamatta
eikä ole mitään miksi

elämä liikkuu nyt kahdella tasolla
toinen taso on ihan hyvä
arkinen, iloinenkin
toinen on blaah
blaah blaah blaah
yksin ja sellaisten asioiden keskellä, joita ei voi ratkaista olemalla yksin
ja voimaton ja turhautunut hakeutumaan seuraan
tyytymätön ja väsynyt tyytymättömyyteen

päällimmäisenä aina häpeä

neurooseja neuroosien päälle
tällaisena päivänä se on vain niin

Talo

En tahdo mennä vanhan miehen taloon. Sen piha on rehevöitynyt: Hurmehappomarja-aita on hujahtanut kolmimetriseksi piikkiryteiköksi, nurmikko kasvaa monikymmensenttistä voikukkaa ja takapihalla kukoistaa juolavehnä. Vanhojen omenapuiden alus on ollut vuosia pelkkä sammalmatto. Kukkapenkkejä on yritetty pitää hengissä istuttamalla niihin kesäkukkia, mutta hoidon puutteessa ne näivettyvät jo pian juhannuksen jälkeen. Ja ruusupuska, näkisittepä sen, kolme karahkaa, joiden kärjistä joka kesä työntyy muutamia sinnikkäitä lehtiä ja tuoksuvia kukkia. Marjapensaat ovat kyllä hoidossa; mehunkeitosta vanha mies pitää kiinni.

Vanhan miehen vanhassa talossa on lukuisia makuuhuoneita. Niiden sängyissä on ollut samat lakanat kuukausia, vuoden. Yöpöydillä samat kirjat ovat kesken vuodesta toiseen. Ne ovat kerta kerralta pölyisempiä, eikä se ole ainoa syy olla tarttumatta niihin. Yöpymisten välillä on nimittäin niin pitkä aika, että samat teokset eivät enää seuraavalla kerralla kiinnosta. Makuuhuoneissa unohtuneet tavarat ovat niillä paikoilla, joille ne on aikoinaan laskettu. Tavarat eivät siirry; ne korkeintaan lisääntyvät.

Talossa, johon en tahdo mennä, oli kotoisa keittiö. Nyt pöydän toinen pää on täynnä sille laskettuja ja siihen unohdettuja tavaroita. Pölyisiä maustepurkkeja, kuihtuneita yrttejä, hylättyjä pääsiäismunan yllätyskoristeita joltakin menneeltä pääsiäiseltä. Puualustoja, lehtileikkeitä, ruoka- ja kahvitahroja. Hedelmäastiassa on pussissa veteläksi ja vihertäväksi menneitä mandariineja. Leipälaatikossa vähintään yksi homehtunut paahtoleipäpussi, josta on syöty ehkä kolmannes. Jääkaapissa haisevat mädät porkkanat ja viikkojen takaiset ruuantähteet.

Vanhan miehen talossa kaikki muistuttaa lahoamisesta. Kaapeissa on samat turhat asiat kuin kaksikymmentä vuotta sitten. Koko aikana ei ketään ole kiinnostanut siivota niitä. Vanhassa talossa vanha mies lahoaa, ja minä olen elänyt sitä lahoamista jo kymmenen vuotta sitten, ja minä haluaisin vihdoin elää, enkä minä voi elää kun minä käyn vanhan miehen talossa, siellä minä otan lahon itseeni tai pakenen sitä touhuamiseen ja suren sitten jälkikäteen, joka tapauksessa suren, vanha mies ja laho talo, siellä on kaikki se joka estää minua olemasta osa elämää, enkä minä halua mennä siihen taloon, vaikka kieltäytyminen tekee pahaa, vaikka sääli nousee kurkkuun ja silmiin, mutta minä en voi sanoa miten vanhan miehen pitäisi elää, minä en osaa puhua niin vanhan miehen kanssa eikä vanha mies varsinkaan minun kanssani enkä minä halua ottaa vastuuta siitä, että puhutaan ylipäänsä, minä haluaisin että vanha mies hoitaisi itse elämänsä.

Ehkä hän hoitaakin niin kuin riittäväksi näkee, mutta minä en näe sitä riittäväksi, minä haluaisin että kaikki olisi kauniimmin ja paremmin mutta minä en voi tehdä sitä sellaiseksi, minulla on oma elämä elettävänäni, ja siitä minä voin tehdä kauniin, ehkä sitten jaksan käydä myös tapaamassa vanhaa miestä.

Olo

Olen ollut vähän tyhjä. Odotellut, että se jokin tulisi, joka tekee tuloaan. Sellainen hieman levoton olo, tavallaan mukava ja toiminnallinen, mutta samalla aavisteleva. Jotakin on tulossa, mutta en tiedä mikä ja milloin.

Sitten se tuli. Se tuli kello kahdelta, kun baari sulkeutui ja iloisesti kuhisevat ihmiset jäivät ulkopuolelle miettimään jatkopaikkaa. Kun kaikki kuhisivat, siltä minusta tuntui, ja minä en puhunut kenellekään, koska en tuntenut, että minulla olisi mitään osaa tai arpaa siihen, mitä niissä juhlissa tapahtuu. Minulla vain oli lupa olla mukana. Omituista, miten en tunne, että minä olisin osa juhlia, että olisin mukana tekemässä niistä sellaiset kuin ne ovat, hauskat ja hyvät, vaan että on juhlat, joiden konseptiin minä yritän mahtua, yritän olla niin kuin niissä juhlissa ollaan, eikä sellaista tapaa ole, mutta kun ei ole riittävästi riittävän läheisiä ystäviä, en tiedä miten olen vain minä enkä juhlien ulkojäsen. Vaikka olisi selvästi kutsuttu juhliin, joskus jää sellainen olo, että pohjimmiltaan ei ole itsenään tervetullut, vaan vain osana vierasmassaa, jotta se massa olisi suuri ja vakuuttava ja jotta olisi yksi suu lisää kertomassa kuinka hulppeat juhlat joku on järjestänyt. Koska kun juhlivat ihmiset humaltuvat, eivät he jaksa viihdyttää kaikenlaisia vieraita, vaan saattavat tiivistää omaa pientä yhteisöään, omia yhteisöjä, joista mihinkään minä en kuulu, ja tunnen sen aivan liian vahvasti voidakseni unohtaa sen tai itseni ja olla vaan.

Kello kahdelta minä käännyin kotikadulle ja naama vääntyi jo matkalla, minä menin kotiin ja käpristyin matolle ulvomaan ja nykimään, ja minä sainkin aikaan aikamoisen limalammikon, ja hyvän, syvän unen. Kun se pääsee valloilleen, mitä on levottomasti odottanut, ei se lopu hetkessä, vaan se tulee oloksi moneksi päiväksi. Se purskahtaa esiin kun lukee kuolinilmoituksia, tai kun joku osoittaa myötätuntoa, se valtaa kehon kun aurinko menee pilveen tai kun katsoo sopivaa valokuvaa. Se on yksi olo, ja se on tässä, vihdoinkin tässä, eikä se kyllä haittaa yhtään mitään.

Kehykset

Mitä se sitten on, jos seurustelee? Miten paljon toisesta pitää tykätä, ja mistä sen tietää, tykkääkö oikeasti? Mistä tietää, millaista meillä pitäisi olla? Ja miten voi olla sillä tavalla, että ei mieti millaista pitäisi olla vaan on vaan? Miten vaan ollaan? Miten vaan tykätään? Mitä jos kaikilla muilla onkin enemmän rakkautta kuin meillä, enemmän iloa, enemmän kaikkea? Mitä jos kaikki mitä minä luulen ihmissuhteeksi onkin kärpäsenkakkaa? Miten voi uskoa siihen mitä itsellä on, mistä sen tietää että se riittää? Mitä jos minä elänkin väärin ja ne muut oikein? Mitä jos minä tyydyn liian vähään, jos olenkin ihan väärässä ihan kaikessa? Mitä jos me ei osatakaan tehdä niitä asioita, joita parit tekee? Mitä jos kesken pariskuntamökin minä huomaankin että en ole mitään sitä mitä siellä pitäisi olla? Mitä jos kesken sen, kun muut pitävät normaalisti hauskaa, minä haluankin karata yksiööni itkemään ja surkuttelemaan sitä, että minä en osaa enkä koskaan opikaan? Mitä jos minä en vain pysty?

Kaikessa tässä, minä tiedän, välkehtii se, että olisi tapoja joilla asiat ovat oikein. Että minun pitäisi löytää kaikkiin tilanteisiin sopivat kehykset. En ajattele että kaikkien pitäisi toimia samalla tavalla, mutta että kaikilla on jotkut oikealta tuntuvat kehykset, enkä minä näe niitä enkä siksi tiedä mitä tehdä. Tästä kaikesta kuultaa omia tuntemuksiani enemmän se, että muut hämmästyvät toimiani, tapojani, tunteitani. Kyllä minä itse jo aika nopeasti tiedän, miksi reagoin milläkin tavalla. En vain mitenkään tahdo uskoa, että muut voisivat hyväksyä reaktioni vaikka kertoisin, mikä sen aiheuttaa. Joskus sen selittäminen tuntuu vain hämmentävän ihmisiä entisestään. Kaikki eivät ymmärrä kaikkea.

Ehkä on olemassa inhimillisiä ihmeitä, ihmisiä, jotka ymmärtävät jotakin, jota ei ole kuvitellut kenenkään ymmärtävän. Ihmisiä, jotka hyväksyvät tyynesti kaikki reaktiot, ja minä huomaan sen, hei tuota ei haittaa vaikka minä käyttäydyn niin kuin käyttäydyn. Ehkä minä löydän ne kehykset, itsestäni tietysti, sillä ne taitavat olla uniikit, minun sisimmästäni rakennetut. Malttia, malttia, malttia.

Arvoituksen sisällä

Rationaalisuuden ylistys,
tunteiden kieltäminen
ympäristössä, joka aiheutti kovin paljon kovin hankalia tunteita

ja nyt kun haluaisin antaa tuntea
tunnen niitä kamalia tunteita
vihaa, pelkoa, surua, häpeää, itseinhoa

tunteita jotka eivät tunnukaan hyvältä
onko ajatus sittenkään oikea
tuleeko hyvä olo sittenkään antamalla tuntea

mutta tiedän ettei ole muutakaan tietä
muut tiet olen kävellyt
olen nähnyt ne tiet ja ne ovat päättyneet suohon

minä kävelen tätä tietä
omaa tietäni
ihan loppuun asti

Metsässä ovela kettu sanoi
Älä Odelma yritä ratkaista elämääsi; se on arvoitus
elä se ja ihmettele

ainoa velvollisuuteni

Elämää

Olen väsynyt jäämään yksin itkemään. Sillä surulla on koti minussa, pääsenkö siitä koskaan eroon? Pääsenkö siitä koskaan kauemmas? Ovatko kaikki elämän käänteet minulle kuin eteen satavia kalliolohkareita? Rakastaako minua kukaan koskaan? Muuttaako se mitään? Ja pystynkö minä vastaanottamaan rakkautta?

Minä heittäydyn suruun kuin antautuva koiranpentu. Minä tunnen sen, minä tiedän miten surraan. Minä en tiedä missä vaiheessa puhdistava suru lakkaa ja ahdistava alkaa, ja jossakin vaiheessa pelkään sen aina muuttuvan jälkimmäiseksi.

Jos kaikki ihastukset johtavat tähän, olisiko parasta vain vältellä koko ihastumista? Pitäisikö päättää: en anna rakkaudelle mahdollisuutta. En tiedä kuinka paljon nämä pään seinään lyömiset minua kehittävät, enkä tiedä, onko surun hälventäminen uuden rakkauden mahdollisuudella hyvä ratkaisu. Se on hyvä ratkaisu edellisen ihastuksen unohtamiseen, mutta auttaako se minua rakastamaan itseäni tai etsimään elämälleni suuntaa? Toisaalta tuntuu, että olen kyllä noussut yksin huterille jaloilleni jo monta kertaa, eikä se ole johtanut sen parempiin tuloksiin. Voi kyllä olla, että jalkani ovat viime aikoina vahvistuneet. Vaikka nyt ei tunnu siltä. Tai voihan olla, että yksinololla saavuttaisin vain eristynyttä turvallisuudentunnetta, joka katoaa taas kun kohtaan jonkun. Tai voihan olla että on turha pelätä laukausta sillä yksinäisyys saman reiän nakertaa...

Voi olla, että minun on vain pakko oppia elämään elämääni.
Tuntuu raskaalta.

Suru ja pelko

Taisin olla ihan pieni tyttö vielä, kun aloin hävetä ja piilotella tunteitani. Surua, vihaa, häpeää. Vain iloa ja myötäsukaisuutta halusin näyttää, ja ajoittain kiukkua.

Minua pelottaa, että tunteitani ei hyväksytä. Että tunteeni ovat kerta kaikkiaan liian voimakkaita, että muut eivät kestä niitä vaan hylkäävät minut, katoavat pikku hiljaa, alkavat karttaa ja puhua minusta kuin oudoista puhutaan. Että minä olen tunteideni vuoksi vääränlainen ja siksi ihmisten seura on vain teeskentelyä, he ovat minun kanssani niin kuin asiakkaiden kanssa ollaan kaupassa, pakosta, mutta kun aika täyttyy, he katoavat ansaitusti ja huokaavat helpotuksesta: velvollisuus täytetty. Ja tapaamisten välillä minä olen ilmaa ja hauskuus tapahtuu muiden kanssa; hauskuuden lomassa iloiset toiset laskevat minusta leikkiä tai tuomitsevat minut. No se nyt on sellainen.

Minua pelottaa. Minulla on tunteita, minulla on, ja ne ovat väkeviä. Joskus itkettää tuntikaupalla. Kymmenet nenäliinat täyttyvät räästä ja kyynelistä. Joskus tiedän miksi itkettää, useimmiten en. Minä en voi sille mitään, minulla on tunteita! Mutta minä olen vieraskorea: en minä silloin itke kun muut katsovat, minä en halua vaivata heitä. Ellei syy ole akuutti ja ymmärrettävä, useimmiten sydänsuru. Nimenomaan, minusta tuntuu että tunneilmaukseni ovat toisille vaivaksi. Ja tietenkään he eivät halua olla minun kanssani, jos se on vaivalloista.

Kun olen surullinen, tuntuu että mitään muuta ei olekaan. Surusta jää syyllisyys ja nöyristelevä olo pitkäksi aikaa: minä en ole sellainen kuin nuo luulevat. Minä piilotan sen, minä en puhu siitä koska sitä on vaikea ymmärtää, sitä on vaikea selittää kun se ei ole päällimmäisenä. Ja kun minä olen muiden kanssa, muutun automaattisesti rauhalliseksi, miellyttäväksi. Mutta suru jää, ei suru tule silloin hyväksytyksi.

Ihastus saa surun pulpahtelemaan esiin. Tunnen oloni hyväksytyksi, uskallan itkeä. Mutta jos itkua jatkuu liian pitkään, tulee pelko: olenko sittenkin vain surullinen, kuka tällaisesta välittäisi. Ja jos ihastus soittaa, tulee syyllisyys: Minä en ole sellainen kun olen antanut ymmärtää. Minä olen tuntenut väärin, minä olen ajatellut väärin. Minulla on jotakin mitä en ole kertonut, kuinka ihastus voisi minusta välittää. Ja järki sanoo että ei ole tarve kertoa kaikkea, ei vielä tarvitse, ja pelkään että pelotan jos kerron liian pian enkä tiedä mitä kerron, että minä olen välillä surullinen, mutta se tuntuu niin kamalalta että sitä kamaluutta ei voi kertoa, miksi se tuntuu kamalalta sitä minä yritän selvittää, ja ehkä minä jo tiedän mutta vielä minä en hyväksy, en vaikka haluaisin, enkä minä kai kaikkea voi yksin hyväksyäkään.

Vieläkin pieni tyttö luulee, ettei tunteitaan saa näyttää, sillä silloin on rasite toisille, eikä kukaan halua olla rasittavan tytön kanssa.

Ih-mi-syys

Kaikkien ihmisten ihmisyys
kaikissa se on, minä voin lähestyä sitä
minussa on ihmisyys, minä voin lähestyä ihmisiä ihmisinä

miksi ne vaikuttavatkin niin epäluotettavilta?
miksi tuntuu, ettei kukaan halua minua
ettei ketään kiinnosta minä
minä minun vuokseni
vain minä hyötynä, hyväksikäyttönä
siksi koska ne tarvitsevat minua
jonkin tehtävän suorittamiseen
jonkin kolon täyttämiseen
jonkin ajan viettämiseen

ja minä pelkään että se on vain väliaikaista
että koko ajan he tietävät että minä olen väline
että he menevät rakkaidensa luo ja nauravat minulle
kun minä olen typerä, kun minä luulen että hyvä on totta

miksi se on mennyt sellaiseksi?
miksi minusta on tullut niin kyyninen?
mitä minulle on tapahtunut?
mihin uskoni on kadonnut?
lapsenusko jo aivan lapsena
liian pienenä lapsena

Äiti

Äiti vastasi puhelimeen autossa. Oota mä laitan händsfriin. Mitä sulle kuuluu? Minä olen kotimatkalla ja matkalla sieltä ja täältä ja ne ja ne lähettivät terveisiä. Huomenna on sitä, siskosi ja veljesi tätä, isäkin tuota, mummun luona olin, mitäs sinä teet pääsiäisenä? Just joo vai niin, no nyt mä oonkin jo perillä, ei tässä kummempia, kuullaan, hei hei!

Äiti on sellainen. Sillä on paljon asiaa, sen elämässä tapahtuu paljon, se pitää siitä. Äiti on valtavan hauska ja spontaani, hulvaton ja ronski, rohkea ja itsenäinen. Ystävät on kiva esitellä äidille. Se ei ole koskaan pelottavaa tai noloa. Äiti on hauska.

Mutta äiti ei kuuntele. Ei se vain ymmärrä minua. Ei se osaa keskustella sillä tasolla, jolla minä haluaisin keskustella. En tiedä voiko puhelimessa koskaan keskustellakaan niin, mutta ei äiti oikein malta olla paikallaan kasvotusten niin kauan että keskustelu rauhoittuisi ja syvenisi. Se on kummallista: miten äiti voi vain lukea lehteä tai siivota tai nousta ja hörpätä teekupin loppuun ja lähteä silloin, kun minä vasta olisin pääsemässä asiaan?

Välillä se kiukuttaa, välillä sitä vain ihmettelee silmät ymmyrkäisinä. Välillä olen luopunut toivosta, välillä jaksan vielä uskoa että rauhallisia keskusteluhetkiä tulee. Nyt en jaksa välittää: äiti on sellainen. Se ei koskaan muutu siksi äidiksi josta minä haaveilen. Se äiti taitaa olla mahdottomuus.

Tärkeintä on, että minä kuuntelen ja arvostan itse itseäni - sitä arvostusta ei kukaan voi korvata, vaikka muut voivatkin vahvistaa sitä. Minun täytyy etsiä vahvistus muualta, se vain on minun tehtäväni. Kerätä ympärilleni sellaisia ihmisiä, joiden mielestä ajatukseni ja ajattelutapani ovat kiinnostavia. Se on vähän vaikeaa, kun ei toisaalta ole tottunut ystävystymään itse uusiin ihmisiin, ja toisaalta on halunnut pitää vanhoista ihmissuhteista kiinni kynsin hampain. Ne ovat kuitenkin tuttuja, turvallisia.

Voi olla, että yhteyteni itseeni on jo vahvempi ja uskallan kurkistaa uuteen. Ja höp, ei minulla ole aikomustakaan hylätä kaikkea vanhaa. Ehkä vain huonot roolit joihin olen itse liimautunut.

Vihasta

Olen löytänyt vihani. Se kuplii lihaksissani, erityisesti käsivarsissa, ja saa kehoni tuntumaan vahvalta ja suoralta. Silmäni kapenevat helposti viiruiksi ja sieraimeni laajenevat, leuka tulee vahvasti lähelle kaulaa ja silmistäni välähtää uhma, siltä ainakin tuntuu. Tahdon juosta, tahdon punnertaa, nyrkkeillä, ponnistella, tanssia väkevästi, puristaa tämän energian ulos kehostani.

Olen löytänyt vihan jopa siinä määrin, että ymmärrän väkivaltaa. Ymmärrän vihan välähdyksen, joka saa tarttumaan toiseen ihmiseen, joka saa purkamaan keräytyneen vihan voimakkailla, toistuvilla liikkeillä sitä onnetonta kohtaan, joka sattuu tuon vihan jollakin pienellä eleellään laukaisemaan. Usein kai tuo laukaiseva tekijä ei ole mitenkään suhteutettavissa väkivallan määrään, vaan kun vihan portit aukeavat, niitä ei ole helppo sulkea. Mutta niin on muidenkin tunteiden laita.

Minä ehkä ymmärrän väkivaltaa, mutta se ei tietenkään tarkoita että oikeuttaisin sen. Näen sen (nimenomaan ne yllättävät tapahtumat, joissa joku lempeänä tunnettu vain kuulee naksauksen päässään ja alkaa lyödä) purkautumattomana vihana, hyväksymättöminä kiukuntunteina, jotka eivät ole tulleet nähdyiksi tarpeeksi varhain. Eikä ihmiseen mahdu mitään tunteita rajattomasti; tunteet on tarkoitettu ilmaistaviksi! Siksi on niin tekopyhää väittää kaikkia väkivaltaa tehneitä pahoiksi. Itse asiassa, luulen, että heissä pelottaa paitsi se, mitä "he" voivat "meille" tehdä, myös se, millaisia tunteita meissä itsessämme piilee.

Olen löytänyt vihani ja tunnen itseni terveemmäksi. Surun jo osaan, nyt olen tutustunut vihaani, rakkaus, se on vaikea mutta saavutettavissa. Haluan löytää vielä ilon, kontrolloimattoman, vapaan ilon. Luulen että se on mahdollista löytää vasta vihan jälkeen, koska räiskähtelevä ilo voi olla äänekästä, epähienoa, tilaavievää - ja nuo piirteet on myös vihassa. Niin kauan kuin pelkään vihaani, pelkään muitakin tunteita. Jos lakkaan pelkäämästä vihaa, voin tuntea muutkin tunteet vapautuneemmin, ja sitä paitsi, luulen että vihan kontrollointi sitoo paljon energiaa joka nyt on vapautumassa, niin selfhelp-opaskieltä kuin se onkin, siltä minusta todella tuntuu.

Nyt on enää löydettävä itsestä ne asiat, joihin haluan energiani kanavoida. Se onkin kiperä kysymys.

Mun eka meemi!

Meni varmaan puoli vuotta aktiivista blogilukuaikaa ennen kuin hiffasin mistä tuossa omituisessa, silloin tällöin vastaan tulevassa meemi-sanassa on kyse. Ja toiset puoli vuotta kun joku lähetti minulle sellaisen, ja lähettäjänä vieläpä Veloena, blogi jota ensimmäisenä aloin seurata. Jee!

Katsotaanpa.

Säännöt:

1. Laita viisi linkkiä viiteen aikaisempaan blogipostaukseesi. Niiden tulee liittyä näihin viiteen teemaan alla:

Perhe : Joulu ja tarinat
Ystävyys : Ei ihan vielä kotona
Rakkaus : Onnea
Minä itse : Minä luulin, osa 2
Mitä tahansa: Sähkökäyttöisen hevosen selässä

2. Haasta viisi muuta bloggaajaa tekemään saman. Yritä löytää ainakin kaksi uudempaa tuttavuutta, joihin voit näin tutustua paremmin.

Haastan säännöistä poiketen kolme bloggaajaa: Hillan, Lupiinin, Sivuaskeleen.

3. Lue postaukset, ja jätä halutessasi kommentteja.

Itseeni olisin löytänyt vaikka mitä. Rakkauteenkin pari vaihtoehtoa. Ystävyys oli vaikein. Siinäpä hyvä kirjoitusaihe. Nyt ei enempää, koska elän aikaa jolloin ajatukset muhivat ja muotoutuvat mieluummin väreinä ja muotoina kuin ymmärrettävinä sanoina.

Kadoksissa

Olen ollut kateissa monta viikkoa. Olen liiskaantunut tenttikirjojen pinoon, liuennut loskaan, haalennut päivien harmauteen ja jakautunut pieniksi hiekoituskiviksi pitkin kaupungin jalkakäytäviä. Olen yrittänyt koota itseäni pienistä palasista, mutta jäänyt aina tyytymättömäksi tuloksen heikkouteen. Olen yrittänyt maanitella itseäni tutuilla keinoilla, kirjoittamisella, joogaamisella, paikallaanololla, mutta mikään niistä ei tunnu tarpeeksi vetovoimaiselta, jotta tulisin tähän, paikalleni. Kierrän kaikkia kohtaamiani tiloja hermostuneena ja lihakset piukeina. Olen kyllästynyt teenjuontiin, makeiset eivät saa minua innostumaan. En ole kiinnostunut televisiosta enkä elokuvista. Ulkonakäyminen - ehei. Minulla on paha olo, enkä halua enää mitään, mikä saisi sen muuttumaan hetkeksi paremmaksi. Minä tiedän että siihen on keinoja, kyllä minä voin vain reipastua hetkeksi, mutta en usko siihen. Minä en halua tehdä mitään, minkä joku muu väittää tuovan minulle hyvän ja reippaan mielen. Minä haluan kaivautua sinne missä pieni Odelma palelee, ja vähä vähältä taluttaa sen lämpimään. Mutta minä en tiedä mihin päin lähtisin.

Kaupungissa

Kirjoitin kerran, että haluaisin oppia rakastamaan jokaista vuodenaikaa, itseäni jokaisena vuodenaikana. Mutta minä tiedän, että talvella se on vaikeinta. Tai talvella ja talvella - näinä pitkinä talvikuukausina. Tammi- ja helmikuu ovat talviurheilua harrastamattomalle ei-mitään-kuukausia, aikoja jolloin ajan pitää vain kulua. En minä silloin jaksa nauttia, puhua ja iloita. Luonto ympärilläni ei elä, nauti, puhu eikä varsinkaan iloitse - miten ja miksi minäkään? Syksy tuntuu paremmalta, koska se menee joulua kohti, ja näköjään joululla on tärkeä sija minun vuodenkierrossani, vaikkei joulunaika yleensä mitään autuutta ole.

Ristiriita onkin siinä, että minä en elä luonnossa. Minä elän kaupungissa, vieläpä aivan keskustassa, eikä täältä ole helppo päästä luontoon. (Vaikeus on siis henkistä sorttia, ei täältä ole oikeaan metsään kuin ehkä kolme kilometriä.) En minä varmasti erämaassakaan olisi parhaimmillani, mutta haluaisin asua ympäristössä, jossa ulos astuessani näen enemmän puita kuin autoja. En tiedä onko kaipuuni naiivia nostalgiaa, Suomi-kirjoista tai romantiikasta imettyä takaisin luontoon -henkeä, mutta tunnen, että voisin paremmin jos eläisin enemmän luonnon rytmissä. Se tietysti tarkoittaisi ahkeruutta ja työskentelyä kesällä, mutta kesällä työskentelyssä onkin se hyvä puoli, että työn jälkeen jaksaa vielä oleilla ulkona, jutella, eikä astele päämäärätietoisesti kotiin, syömään ja epäsosiaaliseen horteeseen.

Ehkä rakkaudessa on mentävä vielä pidemmälle: ymmärrettävä, että ilo on erilaista eri aikoina. Talvella ilo on tasaisuutta ja kylläisyyttä, rauhallisia kyläilyjä ja pitkiä yöunia. Horteista kynttilöiden katselua ja lueskelua; leipomista. Verkkaista eloa. Ja kesällä, no, kesästä kerron vasta myöhemmin, koska muuten maalaan idyllin enkä kaipaa nyt idyllejä vaan oikean haluni ja oikean oloni.

Minusta tuntuu siltä, että kaupunki ei ole minua varten - ei kesällä eikä talvella. Enemmän kuin jatkuvaa tekemisen ja menemisen mahdollisuutta kaipaan rauhaa, ilmaa, tyytyväisyyden tunnetta siinä missä on. Ja kaupungissa on liikaa kaikkea, jotta voisin keskittyä tärkeimpiin. On lähdettävä. Ei ehkä kauas, mutta lähdettävä on.

Lauantaina

Kerran Veloena kirjoitti lauantaiolosta, ja minä tiesin tarkalleen. Kirjoitan nyt omastani, koska on lauantai ja sen mukainen olo. En tiedä, mitä tekisin lauantailla. Sanalla on minullekin kulttuurisesti iskostunut merkitys: vapaa, hemmottelua, rentoutumista, mukavaa. Sauna. Mutta oloni ei ole lauantaina yhtään muita päiviä parempi. Se on odotuksentäyteinen päivä ennen sunnuntaita, jolloin saa oikeasti levätä, kun ei mitään virallista voi tehdä. Työtäjumaloivassa kulttuurissamme sunnuntai on mielestäni ainoa päivä, jolloin työntekoa jopa paheksutaan. Mutta lauantai, mikä päivä sellainen on

Kesällä lauantailla ei ole väliä, koska muutenkin on lomaa. Se on hauska, koska maalle tulee myös täti ja ehkä jopa serkut. Jotakin tapahtuu, jotakin meidän perheen ulkopuolista. Mutta talviset lauantait. Äiti tekee töitä. Ehkä käydään konsertissa, vaikka nekin ovat yleensä sunnuntaisin. Sunnuntaina on todennäköisempää että äiti on kotona. Mutta lauantaina äiti lähtee aamulla tekemään töitä, se on varmaa, jos äiti ylipäänsä on kaupungissa. Isän kanssa käydään kaupassa, ja kohokohta on, jos saa manguttua isän ostamaan jotakin herkkuja: pullon limsaa tai pussillisen tuoreita lakuja. Toisaalta kaupassa isää joutuu koko ajan vähän häpeämään. Se tunne tulee vieläkin isän kanssa ostoksilla. Koska olen jo iso tyttö - olen tuntenut itseni niin kauan kuin muistan jo isoksi tytöksi - on häpeäkin häpeällistä, sehän on lapsellista. Häpeän tuplasti. Peitän häpeäni ja olen kuin kaikki olisi ihan okei.

Iltapäivä on isän tekemän lihapadan valmistumisen odotusta. Pois ei voi lähteä, koska kohta joutuisi tulemaan syömään, eikä ruualta voi missään tapauksessa olla pois. Isä suuttuu. Samoin, jos hänen valmistamaansa läskistä lihapataa ei syö. Keitetyt perunat ja porsaan lapa. Siinä minun lauantaini kaikessa juhlavuudessaan. Lisänä maitoa, raejuustoa ja keitetty kananmuna. Vanhemmiten aloin tehdä salaattia ja noukkia lihapadasta vain sipulit ja porkkananpalat. Lapsena nekin olivat kuvottavia. Kellon tikitystä. Päivä hämärtyy, ehkä televisiosta tulee jotakin. Lauantaisin minä en todellakaan kutsunut kotiini ketään, enkä minä yleensä myöskään harrastanut mitään. Saunasta sentään tykkäsin. Se oli sentään jonkinlainen tapahtuma. Murrosiässä lauantaita alettiin viettää vasta illalla. En tiennyt, oliko muiden lauantait mukavia. Ainakin kuvittelin niin. Oli minullakin varmasti mukavia lauantaipäiviä, mutta en muista yhtäkään.

En tiedä oikein vieläkään, mitä tekisin lauantailla. Olen mielelläni töissä, koska lauantai on kuitenkin lyhyt työpäivä ja samalla siihen saa jotakin ryhtiä, jonkinlaisen suunnitelman. Tai sitten menen ostoksille. Sielläkin ahdistun. Ehkä alan aktiivisesti viettää lauantaita jonkun kanssa, teen siitä mukavan vaikka väkisin. Koska pahinta lauantaissa on tyhjyys, yksinolo. Tuntuu, että lauantaina kaikki muut ovat läheistensä ja ystäviensä kanssa. Minä olen ostoksilla ja yritän miettiä tarvitsenko sitä ja tätä asiaa. Tulen kotiin odottamaan hämärää, odottamaan iltaa, odottamaan, että jotakin tapahtuisi. En oikein osaa nauttia hyvästä ruuastakaan lauantaina. Sitä paitsi, eihän herkuttelussa ole iloa yksin, ei ainakaan lauantaina. Päivän kalseus ja olon onttous tulevat lauantaina niin lähelle, ettei niitä voi paeta. On muutettava olosuhteita. Aion tehdä sen: lakata alistumasta lauantaille.