keskiviikko 13. toukokuuta 2009

Päästää irti

Olen riidellyt äidin kanssa, ja olo on karmea. Ehkä riidellä on väärä termi, koska me emme esimerkiksi huuda toisillemme emmekä oikeastaan edes väittele mistään. (Minusta se onkin yksi pääsyy tähän joka tapauksessa tulehtuneeseen tilanteeseen.) On vain jotakin yritystä johonkin suuntaan, hätäisiä yrityksiä sanoa jotain kun on väärinkäsityksistä kummallisen paha olo, pyrkimys nopeasti kohti konsensusta, ja kun ei sitä tahdo syntyä, pari väärää lausetta joita seuraa loukkaantunutta mykkäkoulua ja itsepäisiä ratkaisuja. Toisin sanoen äiti käyttäytyy ärsyttävästi, minä haluan kertoa millainen olo minulle siitä tulee, äiti haluaa pyytää anteeksi, minä en halua antaa anteeksi koska mielestäni kukaan ei varsinaisesti ole tehnyt väärin. Ja koska minusta tuntuu että anteeksipyytämällä äiti haluaa ottaa mahdollisimman nopeasti minun kiukkuni tai kaikki mahdolliset negatiiviset tunteet pois, enkä minä sitä tarvitse, minä haluan käydä sen konfliktin läpi.

Ja keskellä kaikkea tätä ymmärrän, että minun kilahdukseni äidin käytöksestä tapahtuu täysin lapsen tai teini-ikäisen maailmassa. Minä reagoin täsmälleen niin kuin silloinkin reagoin, ja tiedän sen olevan typerää enkä oikein osaa sanoa miksi ärsyttää niin paljon, tai jos osaankin, en kehtaa koska siihen liittyy niin paljon kymmenen-viidentoista vuoden takaista kaunaa. Huh. Eikä äiti voi ymmärtää miksi minä tartun hänen tavallisiin toimiinsa niin ärhäkästi, miksi minua ärsyttää se, että hän jättää minut yksin tekemään jotakin jonka aivan hyvin hallitsen. Niin mutta en minä aina ole hallinnut! Sama kiukku siitä, että minulle lankeaa suurempi vastuu kuin uskallan, sama ärsytys, samat ajatuskuviot. Ja kun äiti palaa, hän on iloinen, hyväntuulinen, tyytyväinen siihen mitä olen tehnyt, ja minusta - aikuisesta naisesta - tuntuu naurettavalta valittaa siitä, että hän on jättänyt minut yksin vaikkapa siivoamaan paikkoja, jotka olen siivonnut jo kymmeniä ja kymmeniä kertoja.

Tavallaan tämä on hauskaa: ei ole ehkä koskaan ollut tai ainakaan en muista tilannetta, jossa haluan näin avoimesti olla olematta tekemisissä äidin kanssa, pysytellä etäällä hänestä. Tämä on uutta. Ja sitäkin on kiinnostavaa tarkkailla, kuinka vaikeaa ja kipeää on sanoa äidille, että en nyt voi auttaa häntä. Ilman syytä, ilman sellaista syytä että olen nyt luvannut olla muualla enkä voi tulla, olen kiireinen enkä voi; syynä vain en nyt voi, en nyt halua. Kuinka pelkään, että hän romahtaa tuon viestin jälkeen, että koko systeemi hajoaa ja kaikki äidin väärät teot - ne joista olen kantanut kaunaa - laskeutuvat painavana syyllisyyden taakkana hänen päälleen. Pelkään, koska luulen hänen syyllistävän itseään, vaikka itse en syyllistäisikään. Tai en tiedä, en kyllä ole antanut anteeksikaan. Mutta yhtä kaikki, kai jokaisen on itse kannettava oma syyllisyytensä?

Niin, pitkään on oikeastaan tuntunut, että minun täytyy suojella äitiä syyllisyydeltä. Tiedän hänen tunteneen huonoa omaatuntoa esim. poissaolostaan (äiti oli työnsä ja myöhemmin muiden haalimiensa velvollisuuksien vuoksi paljon poissa kotoa), ja epäilen hänen rahallisen avokätisyytensä olleen tuon omatunnon paikkaamista. Jotenkin haluan suojella äitiä ikäviltä tunteilta. Kamalaa! Tai ihan luonnollista tietysti, mutta se on kyllä vaatinut minulta aikamoista keskittymistä jonnekin ihan muualle kuin itseeni ja omiin haluihini.

Sunnuntaisen (äitienpäivä, tietysti...) sananvaihdon päätteeksi äiti oli hiljaa suuttunut, näin sen hänestä tietysti, ja lähti ulkotöihin. Minulle jäi kammottava olo: olen suututtanut äidin, äiti lähti, äiti varmaan vihaa minua, miten hän voi tehdä niin että lähtee ja jättää minut tähän pahaan oloon. Äiti lähti, mutta niin lähdin minäkin, kävelemään kilometrien päähän bussille ja sitä myöten omaan kotiin. Ratkaisu, joka sinetöi konfliktin olemassaolevaksi, ratkaisu joka tuntui typerältä mutta yhtä aikaa ainoalta itseäni kunnioittavalta ratkaisulta. Minä lähdin enkä enää epäröinyt. Samalla ymmärsin, että se kysymys, joka kalvaa jokaista rakkaussuhdetta - kysymys siitä, onko tämä hyvä suhde vai pitäisikö minun nyt heti lähteä ja jättää tuo mies - ei ehkä koskekaan niitä suhteita, vaan suhdettani äitiin. Ajattelin: on aika lähteä, jättää äiti. Pelottaa, mutta täytyy irrottaa.

sunnuntai 3. toukokuuta 2009

Suretus

Tietyllä tavalla minulle maailma on vankila. Maailma on täynnä muureja, täynnä esteitä, estoja ja häpeää. Minulle maailma on pakkoja ja täytyjä, ja sitten ei-pystyjä ja ei-haluja. Minulle ei maailma ole mahdollisuuksia, ei tilaisuuksia, ei haluja tai vapauksia. Minä en osaa haluta mitään.

Minun ystäväni on aktiivinen. Hän suhtautuu elämään positiivisesti, hän ei tunne paniikkia, hän uskoo osaamiseensa. Hän ei ole typerä tai naiivi eikä hänellä aina kaikki onnistu, ei nyt eikä aikaisemmin, mutta hän on läsnä elämässään ja luottaa siihen.

Minä tulen poissaolon jälkeen kotiin ja vihaan elämääni. Katson sitä, ja näen surkeutta, elähtäneisyyttä. Minä katson sitä, enkä uskalla tehdä sille mitään. Minä näen sen selvästi, minä näen nyt sen, mitä minä siitä olen jo pitkään ajatellut, ja se elämä ei ole sellainen, jonka haluan. Minä haluan muuttua, en paeta, muuttaa, muuttua.

Minun ystävälläni on harrastuksia. Hän menee paikkoihin, ihmisryhmiin, ja puhuu ihmisille. Ihmiset puhuvat hänelle, hän menee uudestaan harrastamaan, ja puhuu niiden ihmisten kanssa taas. Hän oppii, hän uskaltaa oppia, uskaltaa ihastua uuteen harrastukseen, uskaltaa kertoa harrastuksestaan. Hän nauttii harrastuksistaan, hän haluaa harrastaa ja siksi hän harrastaa, eikä siinä ole juuri mitään sen kummempaa.

Kun hän harrastaa, minä voisin haljeta raivosta. Minä voisin olla vihainen, koska hän harrastaa eikä ole minun kanssani niin kuin minä olisin hänen kanssaan, koska minulla ei ole harrastuksia. Minä voisin haljeta mustasukkaisuudesta, koska hänen aikansa kuluu toisaalla. Minä voisin haljeta kateudesta, koska hänellä on lupa harrastaa, mutta minulla ei ole. Minä voisin olla hiljaa loukkaantunut, koska minua ei näy harrastusten takaa.

Minä voisin, ja joskus minä teenkin jotain noista, mutta enimmäkseen minä tiedän, että ystäväni harrastukset ovat jotakin, mitä hän haluaa tehdä, jotakin hänelle tärkeää, osa hänen elämäänsä, eikä minulla ole oikeutta eikä mitään kunnon syytä kommentoida niitä tai häntä. Minä tiedän, että se, että minä en uskalla harrastaa, ei tarkoita sitä, ettei hänkään saisi uskaltaa. Tiedän että se, että minä en pidä elämästäni ei tarkoita sitä, ettei hänkään saisi pitää omastaan. Että jos minä en pidä itsestäni, hänkään ei saisi pitää itsestään. Jos en minä arvosta, ja niin edelleen.

Kun minä katson häntä hänen elämässään, minä näen kaikkea sellaista, jota olen aina halunnut. En tarkoita yksittäisiä harrastuksia, ei, se on yhdentekevää. Minä näen rohkeutta, luontaista uskallusta toimia. Minä näen ihmisen, joka menee paikkoihin eikä pyydä sitä anteeksi, eikä myöskään pöyhkeile sillä tai tee siitä numeroa, menee vain, menee ja tekee, tekee ja pitää tekemästään. Minä näen elämän, ja minä tulen valtavan surulliseksi, koska näen toiveen, josta luovuin jo kauan sitten.

Minä näen kauan sitten tekemäni ratkaisun, etääntymisen toiminnasta, toiminnan halveksumisen. Minä näen että tein sen jotta rohkeuden puute ja häpeä sen tilalla eivät vaivaisi minua enää vaan olisin oikeastaan fiksumpi kuin kaikki muut enkä todellakaan haluaisikaan mitään harrastuksia mitä muilla ikinä sattuikaan olemaan. Minä ratkaisin sen niin, koska vajavuuden vuoksi erkaantuminen tuntui liian pahalta.

Mutta ei minun toiveeni lakannut olemasta olemassa, toiveeni elämästä, toiveeni kuulumisesta, toiveeni yhtenäisyydestä, toiveeni harrastuksesta. 12-vuotiaana minä luulin, että on jo myöhäistä aloittaa lentopallon pelaaminen. Tunsin myös olevani myöhässä, kun olin kai jo 10 kun aloitin pianonsoiton. Eikä sillä väliä, oliko minulla harrastuksia vai ei, olihan minulla joitakin, mutta tunsin itseni kaikissa enemmän tai vähemmän sivulliseksi. En uskaltanut kehittyä, en tiennyt että minulla olisi lupa, en voinut heittäytyä. Jossakin takana oli aina ihmeellinen tieto siitä, että en minä kuitenkaan ihan oikeasti tätä opi. Eikä silloin opi, jos tietää jo entuudestaan, ettei opi.

Kummallista on tietysti se, että minä osasin. Minua kehuttiin ainakin yhtä paljon kuin muita. Ei sillä väliä, tunsin kuitenkin olevani aina huonompi. Jollakin merkillisellä tavalla, jotakin aina oli, jokin teki minusta lähtökohtaisesti vääränlaisen, mahdottoman hyväksyä, mahdottoman olla joukon tasa-arvoinen jäsen.

Ja minä näen nyt ystäväni tasa-arvoisena monissa joukoissa, rohkeana, innokkaana, hyväksyttynä, ja minua surettaa kaikki se, mitä minä olen menettänyt, kun olen pitänyt itseäni niin vääränä. Minä näen toiveeni, ja minua surettaa kuinka olen hylännyt sen. Minua surettaa se, kuinka ikävältä elämäni tuntuu, kun tiedän, että elämästä voi pitää ja se on ihan totta. Surettaa että elämässä on monia asioita joista iloita, enkä minä ole osannut. Surettaa kaikki mukavat asiat, jotka minulta ovat menneet ohi. Minua surettaa, ja minä suren.