Vuoden alussa

En oikein tiedä mitä tekisin tämän tekemättömyyden kanssa.

On taas kausi, jolloin minulla ei ole mitään pakollista tekemistä (eli töitä), enkä oikein halua tehdä muutakaan. Työttömyyttä on jatkunut reilun kuukauden, ja siihenkin sisältyy joulun ajan kiireet ja hössötykset ja sukuloinnit ja juhlinnat. Taas tämä tylsyys ja halu vetäytyä talviunille. Mieluiten nukkuisin paljon, söisin paljon, ulkoilisin jonkin verran, tekisin vähän käsitöitä ja ruokaa ja muita kotitöitä. Ja voin tavata tuttuja ihmisiä myös, suht lyhyesti, ja käydä tutuissa paikoissa. Mutta kaikki uusi ja vieraita ihmisiä sisältävä tuntuu itkettävän vaikealta.

Onko joulu todella niin rankka, että se vie mehut kokonaan? Suuri romanttinen juhla keskellä pimeää, jonka jälkeen putoan kevättalven kelmeään, jäiseen syliin? Toivon, että pimeä jatkuisi. Ja että tällaiset sulat päivät todella tulisivat vasta vähän myöhemmin, en minä jaksa monen kuukauden kevätpelkoa. Tai jaksan, tietysti, olen uteliaskin sen suhteen. Mutta olen väsynyt yhtä kaikki. Taipuvainen vakavuuteen. Sisäänpäin kääntynyt. Pahinta aikaa työnhaulle, jossa pitäisi osoittaa olevansa utelias ja aktiivinen.

Mutta silti olen rauhallinen. Ehkä, kaiken kaikkiaan, vähemmän levoton? Tai ainakin siedän levottomuutta paremmin, tuskastumatta.

Haluaisin tuntea eron siinä, mitkä asiat tuntuvat periaatteessa kiinnostavilta ja mitä jossakin hetkessä olen todella valmis ja innostunut tekemään. Tuntuu, että monet esim. harrastukset tuntuvat hyvältä idealta, mutta kun aika koittaa, niihin lähteminen - joskus myös niissä oleminen - on vuorenkokoinen kammotus. On vaikeaa hyväksyä, että on okei olla tekemättä mitään, kun kuitenkin toisaalta tiedän, että haluan olla aktiivisempi ja joskus ne vaikeat ryhtymisen askelet täytyy ottaa. Usein kuitenkin valitsen lempeyden pakottamisen sijaan. Koska olen kyllä pakottanut itseäni kaikenlaiseen, mutta jos joutuu pakottamaan liikaa, ei jutuista saa mitään irti. Luotan siihen, että joskus vielä halu ylittää pelon. Pakotta, paniikitta.

Sitä minä vaan mietin, että kauankohan tämä en-tee-mitään-vastareaktio mahtaa kestää? On nimittäin vallinnut jo hyvän aikaa.

Kaupungissa

Kirjoitin kerran, että haluaisin oppia rakastamaan jokaista vuodenaikaa, itseäni jokaisena vuodenaikana. Mutta minä tiedän, että talvella se on vaikeinta. Tai talvella ja talvella - näinä pitkinä talvikuukausina. Tammi- ja helmikuu ovat talviurheilua harrastamattomalle ei-mitään-kuukausia, aikoja jolloin ajan pitää vain kulua. En minä silloin jaksa nauttia, puhua ja iloita. Luonto ympärilläni ei elä, nauti, puhu eikä varsinkaan iloitse - miten ja miksi minäkään? Syksy tuntuu paremmalta, koska se menee joulua kohti, ja näköjään joululla on tärkeä sija minun vuodenkierrossani, vaikkei joulunaika yleensä mitään autuutta ole.

Ristiriita onkin siinä, että minä en elä luonnossa. Minä elän kaupungissa, vieläpä aivan keskustassa, eikä täältä ole helppo päästä luontoon. (Vaikeus on siis henkistä sorttia, ei täältä ole oikeaan metsään kuin ehkä kolme kilometriä.) En minä varmasti erämaassakaan olisi parhaimmillani, mutta haluaisin asua ympäristössä, jossa ulos astuessani näen enemmän puita kuin autoja. En tiedä onko kaipuuni naiivia nostalgiaa, Suomi-kirjoista tai romantiikasta imettyä takaisin luontoon -henkeä, mutta tunnen, että voisin paremmin jos eläisin enemmän luonnon rytmissä. Se tietysti tarkoittaisi ahkeruutta ja työskentelyä kesällä, mutta kesällä työskentelyssä onkin se hyvä puoli, että työn jälkeen jaksaa vielä oleilla ulkona, jutella, eikä astele päämäärätietoisesti kotiin, syömään ja epäsosiaaliseen horteeseen.

Ehkä rakkaudessa on mentävä vielä pidemmälle: ymmärrettävä, että ilo on erilaista eri aikoina. Talvella ilo on tasaisuutta ja kylläisyyttä, rauhallisia kyläilyjä ja pitkiä yöunia. Horteista kynttilöiden katselua ja lueskelua; leipomista. Verkkaista eloa. Ja kesällä, no, kesästä kerron vasta myöhemmin, koska muuten maalaan idyllin enkä kaipaa nyt idyllejä vaan oikean haluni ja oikean oloni.

Minusta tuntuu siltä, että kaupunki ei ole minua varten - ei kesällä eikä talvella. Enemmän kuin jatkuvaa tekemisen ja menemisen mahdollisuutta kaipaan rauhaa, ilmaa, tyytyväisyyden tunnetta siinä missä on. Ja kaupungissa on liikaa kaikkea, jotta voisin keskittyä tärkeimpiin. On lähdettävä. Ei ehkä kauas, mutta lähdettävä on.

Lauantaina

Kerran Veloena kirjoitti lauantaiolosta, ja minä tiesin tarkalleen. Kirjoitan nyt omastani, koska on lauantai ja sen mukainen olo. En tiedä, mitä tekisin lauantailla. Sanalla on minullekin kulttuurisesti iskostunut merkitys: vapaa, hemmottelua, rentoutumista, mukavaa. Sauna. Mutta oloni ei ole lauantaina yhtään muita päiviä parempi. Se on odotuksentäyteinen päivä ennen sunnuntaita, jolloin saa oikeasti levätä, kun ei mitään virallista voi tehdä. Työtäjumaloivassa kulttuurissamme sunnuntai on mielestäni ainoa päivä, jolloin työntekoa jopa paheksutaan. Mutta lauantai, mikä päivä sellainen on

Kesällä lauantailla ei ole väliä, koska muutenkin on lomaa. Se on hauska, koska maalle tulee myös täti ja ehkä jopa serkut. Jotakin tapahtuu, jotakin meidän perheen ulkopuolista. Mutta talviset lauantait. Äiti tekee töitä. Ehkä käydään konsertissa, vaikka nekin ovat yleensä sunnuntaisin. Sunnuntaina on todennäköisempää että äiti on kotona. Mutta lauantaina äiti lähtee aamulla tekemään töitä, se on varmaa, jos äiti ylipäänsä on kaupungissa. Isän kanssa käydään kaupassa, ja kohokohta on, jos saa manguttua isän ostamaan jotakin herkkuja: pullon limsaa tai pussillisen tuoreita lakuja. Toisaalta kaupassa isää joutuu koko ajan vähän häpeämään. Se tunne tulee vieläkin isän kanssa ostoksilla. Koska olen jo iso tyttö - olen tuntenut itseni niin kauan kuin muistan jo isoksi tytöksi - on häpeäkin häpeällistä, sehän on lapsellista. Häpeän tuplasti. Peitän häpeäni ja olen kuin kaikki olisi ihan okei.

Iltapäivä on isän tekemän lihapadan valmistumisen odotusta. Pois ei voi lähteä, koska kohta joutuisi tulemaan syömään, eikä ruualta voi missään tapauksessa olla pois. Isä suuttuu. Samoin, jos hänen valmistamaansa läskistä lihapataa ei syö. Keitetyt perunat ja porsaan lapa. Siinä minun lauantaini kaikessa juhlavuudessaan. Lisänä maitoa, raejuustoa ja keitetty kananmuna. Vanhemmiten aloin tehdä salaattia ja noukkia lihapadasta vain sipulit ja porkkananpalat. Lapsena nekin olivat kuvottavia. Kellon tikitystä. Päivä hämärtyy, ehkä televisiosta tulee jotakin. Lauantaisin minä en todellakaan kutsunut kotiini ketään, enkä minä yleensä myöskään harrastanut mitään. Saunasta sentään tykkäsin. Se oli sentään jonkinlainen tapahtuma. Murrosiässä lauantaita alettiin viettää vasta illalla. En tiennyt, oliko muiden lauantait mukavia. Ainakin kuvittelin niin. Oli minullakin varmasti mukavia lauantaipäiviä, mutta en muista yhtäkään.

En tiedä oikein vieläkään, mitä tekisin lauantailla. Olen mielelläni töissä, koska lauantai on kuitenkin lyhyt työpäivä ja samalla siihen saa jotakin ryhtiä, jonkinlaisen suunnitelman. Tai sitten menen ostoksille. Sielläkin ahdistun. Ehkä alan aktiivisesti viettää lauantaita jonkun kanssa, teen siitä mukavan vaikka väkisin. Koska pahinta lauantaissa on tyhjyys, yksinolo. Tuntuu, että lauantaina kaikki muut ovat läheistensä ja ystäviensä kanssa. Minä olen ostoksilla ja yritän miettiä tarvitsenko sitä ja tätä asiaa. Tulen kotiin odottamaan hämärää, odottamaan iltaa, odottamaan, että jotakin tapahtuisi. En oikein osaa nauttia hyvästä ruuastakaan lauantaina. Sitä paitsi, eihän herkuttelussa ole iloa yksin, ei ainakaan lauantaina. Päivän kalseus ja olon onttous tulevat lauantaina niin lähelle, ettei niitä voi paeta. On muutettava olosuhteita. Aion tehdä sen: lakata alistumasta lauantaille.

Marraskuu, niinpä niin

Marraskuu vain tuntuu vaikeammalta. Mustemmalta, merkityksettömämmältä, lohduttomammalta. Kesän lämpö ei enää tunnu, mutta mieleni ihmettelee, minne kaikki kesäinen keveys katosi. Eikä vielä ole oikein aika odottaa jouluakaan, enkä oikein tiedä, mitä siltä odotankaan. Onko siinäkään keveyttä? Keveyttä tuntuu olevan vain kesässä, alkaen toukokuusta ja päättyen syyskuuhun.

Täytynee oppia keventämään muita vuodenaikoja, tai sitten rakastamaan myös talven raskautta. Tai ehkä se tekeekin kesästä niin keveän. Haluaisin kuitenkin oppia rakastamaan jokaista vuodenaikaa (tai itseäni jokaisena vuodenaikana, voiko niitä erottaa). Olemaan tyyni ja hyväksyvä kaikista kuukausista sellaisena kuin ne ovat. Ehkä jooga auttaa, tässäkin. Sen täytyy auttaa. On kylläkin onni, että tänään satoi lunta. Valkea maisema on lohdullinen ja kaunis.