Syksy ja tyytyväisyys

Elämäni on muuttunut.

Kaikki on tapahtunut hiljaa, vähentäen. Niin, oikeastaan olen vähentänyt kaikkea. Ihmisiä. Tekemistä. Liikuntaa. Lukemistakin. Juhlimista. Yrittämistä. Joogaamista.

En tunne enää olevani pakosalla. Tai nyt huomaan, kuinka kovasti olin aiemmin pakosalla. Aiemmin, eli ehkä vielä neljä vuotta sitten. Olisin kernaasti vielä vähemmän pakosalla, mutta ei tavoistaan pääse niin vain. Nyt vain huomaan pakohetket, tai jatkuvan pakenemisen, mutta huomatessani sen muistutan itseäni siitä, että ei minun tarvitse paeta. Tai osaan kysyä, että onko parempi paeta vai olla tässä. Järkyttävää kyllä, olen huomannut, miten kokonaisvaltaisesti elämäni on rakentunut pakenemiselle. Paeta voi niin monella tavalla; minä en ole käyttänyt päihteitä sairaalloisesti enkä laihduttanut tai lihonut tai himoinnut seksiä. Vaan kaikkea vähän. Olen paennut normaaliuteen ja vähänparemmuuteen, luoja miten olen halunnut lapsesta saakka olla normaali. Tai vähänparempi ja hyväksytty. Sellainen, jota ei kyseenalaistettaisi. Ja tavoiteltavaa on kaikki, mitä sellaiset ihmiset tekevät tai ovat, jotka näyttävät olevan hyväksyttyjä, tai mielellään vielä vähänparempia, ihailtuja.

En edelleenkään osaa useinkaan sanoa mitä haluan. En välitä siitä; kysyn sitä itseltäni yhä harvemmin. Tavoitteellisuus ja ratkaisukeskeisyys ovat aina aiheuttaneet minussa vastareaktion. Koetan tehdä asioita, jotka tuntuvat hyvältä tai jotka tuntuvat siltä, että ne auttavat näkemään jotakin tärkeää, ehkä kipeää. (Tärkeät asiat tuntuvat usein vähän kipeiltä, mutta niitä kohti menee, koska niillä on tärkeä opetus.) Koetan rajata tekemiseni mahdollisimman vähäisiksi, jotta ehtisin kuunnella itseäni, jotta tekisin ilolla ne asiat jotka teen mieluiten enkä alkaisi suorittaa hankalampia juttuja. Enkä varsinkaan mukavia juttuja; kokemuksesta tiedän, että niinkin käy kovin helposti.

Esimerkiksi nyt tämä syksy. Huomasin, kuinka helpottunut olin, kun kesä päättyi ja syksy alkoi. Tuntui, että vihdoinkin saan vain olla eikä tarvitse miettiä joka ilta, mitä kivaa tänäänkin olisi voinut tehdä jos olisi reipas ja oikeanlainen. Vaikka rakastan lämpöä ja aurinkoa ja pidän uimisesta ja muista kesäasioista. Olen vain onnistunut jossain vuosien kuluessa rakentamaan kesästä vaatimusten ajan: kesällä ei saa olla väsynyt, kesästä pitään nauttia vaikka väkisin. Ja tuo uskomus leijailee uhkana päälläni kaiken kesää: kesä ei ole minun, kesä on nautinnon vaatimuksen. Mutta syksy, syksy on tarkoitettukin rauhalliseen oloon. Pimeys laskeutuu ja on oikeutetumpaa levätä ja olla rauhassa.

Ehkä minä ensi kesänä osaan ottaa rennommin. Tänä kesänä oli niin paljon tekemistäkin: ei lomaa lainkaan ja viikonloputkin (suku)juhlissa. Aina matkalla vähintään perjantaista sunnuntaihin.

Syksy on ollut rauhallisempi, mutta huomasin silti, etten ole oikein kysynyt itseltäni, mitä minulle kuuluu. En ole tuntenut siihen niin suurta tarvetta. Se on mielestäni kyllä hyvä merkki, koska huonona aikana en oikein osaa muuta kuin tunnustella oloani, pyöriskellä alakulon itsekeskeisyydessä - niin, sitä se mielestäni on, mutta sanon sen hyvin neutraalisti, en syyttävästi missään tapauksessa. Minulle on ollut tärkeää tajuta, että onnettoman maailma on siinä(kin) mielessä vinoutunut, että itsestä tulee kaiken keskipiste. Mutta siis, pidän kuitenkin tärkeänä muistaa pohtia omaa tilaansa, omaa elämäntilannettaan ja tyytyväisyyttään siihen.

Osaan vastata vain epämääräisesti: olen tyytyväisempi kuin aikoihin, kai onnellinen. Onnellisempi kuin aikohin, ehkä koskaan. Päivittäin ylitseni pyyhkäisevät valtavat epävarmuuden ja häpeän aallot, ja minä seison ja katson kuinka ne kuohuvat, katson minne niiden virta minut kuljettaa. En tahtoisi minkään olevan toisin.

Syksy tuli.

Joskus pidin syksystä.

Siihen liittyi uuden alku, kavereiden tapaaminen, uudet vaatteet, sukkahousut. Neulonnan aloittaminen ja omenapiirakka. Kesän loppuun liittyi haikeus, mutta siitä päästyä olin iloinen syksystä.

Tämä kesä ei koskaan alkanutkaan. Siksi se ei loppunut, enkä ollut haikea. Päätin vain olla enää odottamatta kesää. En alkanut odottaa syksyäkään, koska tämä syksy tarkoittaa minulle työtä. Tämä syksy tuntuu tarkoittavan arjen ja puurtamisen vankilaa vailla aitoa iloa. Tunnen työn (jolla tarkoitan siis sekä gradun edistämistä että palkkatyötä) laskeutuvan päälleni paksuna huopana, ja olen sen alla ainakin jouluun saakka, hellittämättä, eikä välillä saa iloita. Jos iloitsenkin, se on humaltumalla saatu ilo, ja siitä seuraa kahta kauheampi syyllisyys ja paine, koska työ on se todellisuus, joka elämässäni vallitsee. Työ ja velvollisuudet. Pahimmillaan kaikki muukin tekeminen alkaa tuntua velvollisuudelta. Ulkoilu, jooga, ihmisten tapaaminen, siivous, elokuvissa käynti.

Siksi minä pidän kesästä: se on vailla velvollisuuksia. Silloin kaiken voi tehdä vapaammin, eikä tekemisissä ole suorituksen tuntua. En tiedä miksi ero kesästä syksyyn on niin totaalinen. (Syksyllä äiti ei ole kotona, syksyyn on mentävä yksin. Nyt katson opintonsa aloittavia ja huokaan: onneksi en joudu tuohon asemaan. Nuo tilanteet ovat niin täynnä uutta, ja osaan olla vain hädissäni siitä, hyväksytäänkö minua, ja siksi hössötän sosiaalisena ja piilotan jännitykseni, se laukeaa vain kotona ja yksin, ja koko koulun alun aikaa leimaa teeskentelyn tuntu; hirveä tsemppaus ettei jäisi mistään paitsi, että ei tulisi suljetuksi viileimmän porukan ulkopuolelle. Ja kun on aikuinen ja aloittaa opiskelun, on oltava reipas ja mentävä yksin, kyllä minä osaan, katsokaa, minulle kyllä riittää tämä kaikki kiva mitä uudessa koulussa on.)

Miksi minä en osaa elää? Vai enkö minä vain ole pitänyt tarpeeksi lomaa? Vai aiheuttaako ihmissuhde minulle vielä enemmän paineita kaikkeen? Vai tarvitsenko syksyllä ja talvella työn vastapainoksi vain enemmän omaa, hiljaista tilaa ja aikaa? Tai ehkä tarvitsen elämääni muitakin tavoitteita kuin gradun ja taloudellisen pärjäämisen. Usein tunnen itseni niin heikoksi ja kyvyttömäksi että en uskalla toivoa mitään muuta.

Sähkökäyttöisen hevosen selässä

Viikonloppuna istun junassa joka laukkaa kuin hevonen.

Ymmärrän: on uneksittava voidakseen tulla todellisuuteen.

Koti, jossa kukaan ei odota, mutta jossa on rauhan avaimet, on parempi kuin koti, jossa väärät ihmiset odottavat väärällä tavalla.

Mutta uneksumista en halua julistaa. Se on salaisuus, joka pitää itse löytää sisältään. Se on salaisuus, josta jotkut kirjoittavat kirjainten välissä ja kaupunkien välissä ja ilmeiden välissä.

Juna laukkaa, ja osa koivuista on enää rankoja, mutta kelta on silti siellä, maisemassa kerroksittain. Ja vihreä on sameaa, jo harmaan täplittämää.

Ja perillä, pimeän laskeuduttua, voi luulla että lumi on jo satanut rauhansa maahan.

Viha odottaa hedelmiään

Muutaman välilläkuumeisen, väsyneen ja särkyisen päivän jälkeen luulen tämän olevan hyvä päivä. Päivän täytyy olla vähintään kohtalainen, jos sen onnistuu aloittamaan aurinkotervehdyksillä!

Syksy tekee minut onnelliseksi. Tunnen olevani turvassa oransseissa lehdissä. Vesisade ei haittaa kun se ei ole joka-aamuista, sillä pyöräily sateessa luennolle on inhottavaa. Varsinkin kun siinä vaiheessa on aina kiire, niin olen aamujeni ajan tottunut käyttämään. Vaikka harvemmin olen tosi myöhässä, useimmiten viime tingassa.

Sen sijaan vanhempieni ajattelu ei tee minua onnelliseksi. Haluaisin pysytellä hyvän aikaa etäällä heistä. On helpompaa olla etäällä silloin kun ajattelen heistä kurjuuksia, ja se on minulle välttämätöntä nyt, mutta vaikeampaa on sitten kun he soittavat, vaikeaa on olla normaali tai vastata heidän normaaliuteensa loukkaamatta, sillä luulen heidän kuitenkin soittavan minulle hyvissä aikeissa. Vaikeaa vastata loukkaamatta, noudattaen hyvän sosiaalisen kanssakäymisen periaatteita.

Luulen, että olen oikeilla jäljillä: nyt on oltava etäällä, nyt on pohdittava, nyt on vihattava, loitonnuttava. Sitten on ehkä unohduksen aika, ja suhtauduttava heihin vaikkapa niin kuin aikuisiin tuttaviin: annettava heidän olla sellaisia kuin he ovat ja olla ottamatta heidän kamalia ominaisuuksiaan itseensä. Pitäydyttävä sillä hyvän sosiaalisen kanssakäymisen tasolla. Sillä luulen, että nämä vyyhdet ovat sellaisia, joita ei riita, keskustelu tai muutamat selvitä. Varsinkaan meidän perheen kommunikaatiovalmiuksilla.

Tänään haluan sanoa: minä vihaan heitä.