Työt ja yöt ja unelmat

Viimein helpottaa työntäyteisen viikonlopun jälkeen. Tai, kolme tuntia molempina päivinä, ei kai se ole työntäyteistä, mutta opetustyö on jotenkin niin kuluttavaa. Kaikki täytyy valmistella alusta saakka, eikä tyhjiä hetkiä saisi tulla, eikä epävarmuutta saisi näyttää - se on ehkä kaikkein vastenmielisintä koko ajatuksessa opettajana olemisesta. Koska nuoret (minä opetan nyt lukiolaisia, ja vain kerran viikossa, mutta yläasteikäisten kanssa olisi varmaan paljon pahempaa) ovat julmia ja tarkkaavaisia opettajaa kohtaan; joku kyllä huomaa sekoilun nimien ja papereiden kanssa ja virnuilee. No, ehkä oikein fiksu opettaja osaisi kääntää sen niin, että oppilaat tajuaisivat, että opettajatkin ovat ihmisiä. Mutta siis, minusta kaikkein epäilyttävintä opettajana olemisessa on se, että pitäisi näyttää olevansa jaksava ja pystyvä ja ehjä ja kokonainen, ja edustaa vielä jollakin lailla tietoa, kun itsestä tuntuu, että tietää yhä vähemmän, tai ehkä että tieto ei olekaan kaikkein olennaisinta ja pelastavinta ja tärkeintä täällä olemisessa. Tuntuu ikävältä olla se, joka asettaa vaatimuksia siitä, mitä pitäisi oppia, kun samalla ajattelee, että ihan sama mitä opitte, kunhan elätte ihmisiksi, olette hyviä toisillenne ja kunnioitatte itseänne ja kaikkea elävää. Ja kaikkea. Vähät siitä, osaatteko käyttää puolipistettä oikein tai tunnetteko draaman lajit, kunhan uskallatte rakastaa.

Olen mennyt ihmeellisen jumiin tästä opetustyöstä (niin kuin taidan mennä vähän kaikesta työstä). Tai, jos ihan tarkkoja ollaan, en ajattele sitä (ainakaan enää) niin, että työllä olisi jokin ominaisuus, joka saa minut lukittumaan, vaan että työ nostaa esiin joitakin vaatimuksia, pelkoja, uhkia, tuntemuksia, joita minulla on. Oikeastaan tämä kerran viikossa -työ on ollut sopiva sitä ajatellen, että en mene aivan toiseen velvollisuusmoodiin koko ajaksi (kuten kävi jossain vaiheessa syksyä, kun olin harjoittelussa) ja ole lähinnä tuskainen ja suorittava ja odota työrupeaman loppumista. Nyt epämiellyttäviä tunteita on annosteltu siedettävämmissä määrissä; silti niiden epämiellyttävyys ja voimakkuus ovat yllättäneet.

Työ itsessään on sujunut hyvin, ja se lohduttaa. Se vahvistaa käsitystäni siitä, että tämä tuskaisuus ei johdu siitä, miten oikeasti tai tällä hetkellä suoriudun, vaan se on jäänne joistakin aiemmista suoriutumisista. Todennäköisesti joistakin, jotka eivät edes liity kouluun (jokin tällainen paniikki on sisältynyt itsenäisiin suorituksiini aina, sellaisiin, joissa on paljon itse rakentamaani; ei mikään harvinainen paniikki varmaan). Yöt ovat menneet hikoillessa: vaihdoin viime viikolla hiestä märän paidan parhaimmillaan kolme kertaa yössä. Hiki muuttuu kylmäksi, sitten palelen. Päänsärystä päätellen puren myös hampaita yhteen. Ja näen piinallisia unia. Yhdessä odotin jo, miltä kuoleminen tuntuu. Ei ihme, että hikoiluttaa.

Jotakin tapahtuu. En ole siitä peloissani, vaan oikeastaan iloinen. Toivon vain, että työkestävyyteni paranisi. Haluaisin elättää itseni ja toteuttaa joitakin unelmia. Ehkä unelmat auttavat jaksamaan työssä, antavat sille merkityksen. Olen ehkä pikkuhiljaa oivaltanut joitakin asioita, joiden haluaisin kuuluvan elämääni. Suunnistan niitä kohti.

Juhlat

Tänään on jännittävä ilta: emännöin isohkoja juhlia. Onneksi en yksin, vaan kolmen muun kanssa. Silti osa vieraista on minun vieraitani, joiden ilta minun täytyy tehdä mukavaksi. Mikä paine! Tunnen samaa hermostuneisuutta kuin aina, mutta nyt, hähää, en halua enää painaa epämukavaa tunnetta piiloon ja syyllistää itseäni siitä, puhua itselleni konsteista, joilla hermostus menisi pois - mahdollisimman nopeasti ja mahdollisimman kauas. Koska sen olen oppinut, että sen ehkä saa pois nopeasti, mutta nopeasti se palaakin (huomenna) ja vielä ikävämmässä muodossa. Ja niin, kauas sitä tuskin enää saan, mutta vaikka se onnistuisikin, kaukana sitä on vaikeampi selvittää, kun ei menneiden pikkujuttujen sillä lailla kuuluisi kaivella.

Jännitys on tekemisissä alkoholin kanssa. Olen painottanut tätä enemmän niin, että alkoholi on ongelman keskiössä, mutta ongelma taitaakin olla siinä, mitä alkoholi pakottaa piiloon. Tai mitä minä pakotan piiloon alkoholin avulla, tai no, yritän pakottaa, tai vielä: mitä olen yrittänyt pakottaa. (Ja onhan alkoholilla omat vaikkapa serotoniinia heittelevät vaikutuksensa, ei sitä käy kieltäminen...) Tunnen niin paljon pelkoa ja jännitystä, enkä ole ollut siitä lainkaan tietoinen. Olen tiedostanut erilaisia epämukavia oloja, mutta ne liittyvät niin moniin tilanteisiin, että olen tottunut niihin. Enkä tietenkään ole halunnut kuulostella niitä, koska ne ovat jotenkin vääriä ja ikäviä, enkä ole uskonut, että ne sillä lailla lähtisivät. Olen nauranut tai ainakin ollut täydellisen ymmärtämätön ihmisten pelolle kävellä pimeässä tai olla yksin kotona, pilkannut typeräksi, jos joku ei halua mennä yksin vaikkapa konserttiin. Olen aina pystynyt tekemään kaiken tuon yksin, enkä kuvitellutkaan että voisin pelätä. Järjen vastustus on ollut niin tehokasta, että pelot ovat jääneet tulematta tietoisuuteeni. Mutta heko-heko sille luulolle, ettei pelkoja näin ollen olisi...

Viime vuosina olen kyllä antanut itseni huomata sen, että esim. juhlatilanteet, jonkinasteiset sosiaalisuuden pakot hermostuttavat minua. Ja tiedostanut usein senkin, että alkoholi ei suoraan auta siihen hermostukseen. Olen avannut viinipullon myöhemmin, olen juonut vähemmän, yrittänyt lievittää hermostusta muilla keinoilla kuin perskänneillä. Hyvä niin. Ja olen myös huomannut, että oikein hermostuneena alkoholikaan ei auta, tai että en tule humalaan, tulen vain "normaaliksi" mutten välttämättä iloiseksi ja vapautuneeksi, vaikka olisin juonut tukevastikin. Mutta yhtä kaikki tiedän, että juodessani alkoholia menetän väkisin kontaktin alkuperäiseen tunteeseeni sitä käsittelemättä, siihen todellista, turvaa tuottavaa ratkaisua löytämättä. Enkä haluaisi enää yhtään jättää tunteitani huomiotta, olen tehnyt sitä ihan tarpeeksi. (Tämä taitaakin olla vähintään osasyy siihen, miksi minua on aina häirinnyt poikaystävien - tai minkä lie säätöjenkin - alkoholinkäyttö: ajattelen, että niin kuin minä, he pakenevat epämukavuutta ja kadottavat otteen itseensä enkä minäkään silloin voi olla kosketuksissa heidän aitoon, luotettavaan puoleensa, ja se hermostuttaa minua. Olen vaarassa menettää luottohenkilöni!) En tarkoita sitä, että jokainen tunne olisi mahdollista laittaa poikki ja pinoon kun se tulee vastaan ja jatkaa sitten mukavaa elämää, ei, mutta vaikkapa juhlatilanteissa tunnen sosiaalisen paineen niin vahvana, että alan paniikinomaisesti tehdä itsestäni jotakin - hyvää emäntää tai ainakin hyvää tyyppiä. Ja tiedättehän, hyvät tyypit on ongelmattoman sosiaalisia, iloisia seurassa kuin seurassa, eivät sylje mukiin, chit-chattailevat mutkattomasti ja viihtyvät ihmisten keskellä. Jeah right. Ei siinä tilanteessa voi mennä omaan huoneeseen ja venytellä ja kuunnella silmät kiinni musiikkia, kirjoittaa blogia tai päiväkirjaa, soittaa ja kertoa kummallisista tunteistaan. Ei, silloin pitää mennä ja rentoutua, viihtyä saatana vaikka väkisin.

Tilanne on vaikeampi siksi, että olen kutsunut monenlaisia ihmisiä ympäriltäni, myös sellaisia, joiden kanssa harvoin kahden keskustelen (koska se olisi hermostuttavaa, tuntuu ettei ole mitään sanottavaa), mutta jotka kuuluvat porukkaan ja joiden juhlissa olen itse ollut monta kertaa. Jotenkin tuntui tällä kertaa helpommalta ratkaisulta kutsua kaikki kuin tavata monta kertaa viikossa porukassa, josta osan kutsuin ja osaa en. Mutta nuo semitutut ovat sellaisia, joiden seurassa on vaikea olla oma itsensä - jostakin syystä, ehkä he ovat penseitä ja kanssaan on hankala puhua, ehkä välimme ovat joskus menneet oudoiksi, ehkä olemme vain erilaisia tai koen, että he eivät hyväksyisi sitä mitä olen - voi kamala mitä juuri kirjoitin, miksi hitossa he eivät hyväksyisi sitä mitä olen ja mitä minä niistä tyypeistä sitten edes välitän!

Onneksi on tulossa myös lähiystäviä, luotettavia, kiinnostavia. On koetettava ajatella jokainen ihminen erikseen eikä joukkona. (Vähän vaikeaa kun kuten äsken sanoin, olen kutsunut osan nimenomaan osana joukkoa - no ehkä voimme lähentyä, ehkä he ottivat kutsun kädenojennuksena ja luottamuksen osoituksena.) On muistettava: minun koti, minun juhlat, minun elämä, minun ystävät. Tietysti toivon että kaikilla on mukavaa, mutta ei se kyllä mitään haittaakaan, jos juhlista tulee keskinkertaiset. Ehkä olen mieluummin keskinkertainen kuin bile-eläin. Niin tosiaan, ehkä tämä liittyy myös siihen, että haluaisin olla ihan tosi hyvä ihan kaikissa rooleissa, ja tämä bilerooli on viimeaikoina ollut niin vähällä harjoituksella että täydellisyyttä nyt on ihan turha tavoitella :D Jospa riittäisi vain olla sellainen kuin on tänään?

Oma tahto

Maailmaani on ilmaantunut pieni työhaaste. Mahdollisuus vasta, mutta sellainen, jonka vuoksi saan jo tehdä hieman työtä. Olen iloinen, tietysti, työ on sellaista, jota olen toivonut, mutta myös huolissani. Kaikki epävarmuudet nousevat pelkoina ja kysymyksinä mieleen - tietoiseen ja tiedostamattomaan. Unessa seuraa painostava olo, että olen ansassa tai minua varjostetaan. Työn mahdollisuuskin tuntuu paineena kaiken yllä, vie minulta vapauden, kuristaa minut muottiin. Huomaan ahdistavan paljon uhrautuvasta tavastani elää, elää muiden sääntöjen keskellä, elää sanattomien sääntöjen varjossa.

Olen tiedostanut tuon tavan jo pitkään ja tavoitellut epämääräistä 'omaa elämää', mutta siitä on vaikea päästä eroon. On tavattoman hankalaa löytää mitään omaa tahtoa, kun paine ympärillä tuntuu raskaana, melkein kuin kohtalona. Eikä kukaan ole (ainakaan aikoihin) sanonut minulle, miten minun pitäisi elää, mutta minä poimin ne määräykset milloin mistäkin ympäriltäni vaikka väkisin; en minä osaa etsiä suuntimia sisältäni. Tai ehkä olen jo vähän oppinut, tai opettelen ainakin (suuntaava keskeneräisyys on niin helppo nähdä ei-osaamisena, mutta kai sekin on jo jotain että osaa huomata tällaisia tasoja elämästään): sanon, kun minusta tuntuu pahalta, ja yhä useammin kipeänkin tunteen vallitessa en ajattele oloa sellaisena, joka tuhoaa minut ja jota pitää paeta mutta joka yhtä kaikki jää tuhon uhkana leijumaan huoneeseeni, vaan sellaisena, jota voin katsella ja kuunnella ja elää sen kanssa, eikä minun niin ollen tarvitse pelätä sen iskevän seuraavana heikkona hetkenä. Nuo suuntimet ovat vain niin syviä ja alkukantaisia, että niiden yhteyttä arkipäivään ("haluatko pukeutua näin vai näin" tai "mitä mieltä olet tästä ja tästä" tai "tuohan on hieno harrastus eikö vain") on vaikea nähdä.

Olen toivonut, että voisin tehdä päätöksiä yhtä helposti ja varmasti kuin ympärilläni näkemäni ihmiset näyttävät tekevän (sehän tuo tietysti turvaa, teen oikein kun teen näin, mutta viime aikoina tämäkin on johtanut paineeseen, hirveän voimakas tahto katsoa miten ihmiset toimivat ja toimia sitten itse samalla tavalla). Vaikka kai se on harhaa: ei kenenkään toiminta ole vain syvän yksilöllisyyden tuotosta. Useimpia ei vain kiinnosta heidän omat motiivinsa tai he eivät uskalla katsoa niitä. Minun on pakko, koska minussa elää suuri rehellisyyden kaipuu, ja olen tullut tieni päähän matkimisessa: sen huomaaminen, että en oikeastaan ole innoissani oiken minkään suhteen elämässäni, koska kaikki tuntuu niin ulkokohtaiselta, on kertakaikkisen tyrmistyttävää. Sitä paitsi olen sellaisessa elämäntilanteessa, että ympäröivät viitekehykset murenevat tai muuttavat muotoaan niin radikaalisti, että en voi enää nojautua niihin: täytyy itsenäistyä, muotoilla oma elämänsä. Kaikkein suurimmissa ja elämää vaikkapa ajan ja paikan ja läheisimpien ihmisten kautta määrittävissä kysymyksissä ei vain voi toimia niin kuin joku muu tai jotkut muut. Hitto, se kaikki pitää ratkaista itse, mutta minun on oltava kärsivällinen ja lempeä, koska harjoittelen vasta edellytyksiä sille, että oman tahdon tunnistaminen on ylipäänsä mahdollista.

Yksinolosta ja taloudellisesta itsenäisyydestä ja perheestä

Kun on päiviä yksin, niissä tuntuu kaikissa olevan tyhjiä ja toivottomia kohtia.
Kun tekee mieli ostaa jotain (jotain mitä tarvitsee tai ei) ja tajuaa, että ei ole varaa, pitäisi hakea työ. Kun surffaa netissä ja tietää, että pitäisi etsiä työ mutta vaikka kuinka etsii, ei välttämättä löydä. Tulee oikeastaan aika varmaksi siitä, ettei löydä, ja silloin ei oikein jaksaisi toden teolla etsiäkään. Tai kun on surffannut työsivuilla ja lukenut blogeja tosi kauan eikä tehnyt yhtään gradua, ja väsyttää, ja tuntuu ettei sitä gradua voi vaan ruveta noin vaan tekemään. Ja jos sitä ei koskaan tee, ei se koskaan valmistu, eikä niitä töitäkään koskaan tule, ja aina on vain välimaastossa, ulkopuolella, ja yksin.

Kuulostipa se julmalta. Mutta toivo on niin paljon helpompi menettää, kun on yksin, kun pitää kannatella koko itseä koko ajan, ja miettii miten se onnistuu jos ei taloudellisestikaan pysty kannattelemaan. Jotenkin kaikki järjestyy. Tätä rahakremppailua vaan on jatkunut niin pitkään. Se liittyy siihenkin, tietysti, että minun on vaikea nähdä itseäni työssä. On helppo unohtaa kaikki ne ajat, jolloin olen työskennellyt. Työpaikat ovat niin vaativia, ja vaikka työpaikka olisi mukava ja ilmapiiri hyvä, jo se, että joka ikinen päivä pitää mennä sinne, mennä ja toimia roolissa, jo sekin tuntuu niin raskaalta. Ja tuntuu, etten minä uskalla mennä mihinkään akateemiseen työhön (siis sellaiseen, jossa koulutuksestani olisi hyötyä), en minä osaa, en minä voi sanoa että minä osaan jos en minä usko niin.

En minä sitäkään halua, että minua elätettäisiin. En minä tiedä mitä minä haluan, minusta tuntuu että täällä pitäisi olla niin paljon etten minä mitenkään jaksa, ja itsenäisyyden vaade on se höyhen joka katkaisee kamelin selän, ei sitä, ei sitäkin, en minä jaksa kaikkea, en minä jaksa yksin. Eikä tämä ole koeaikaa, ei valtio enää anna minulle rahaa, minun pitää ansaita se itse, minun pitää mennä töihin ja minun pitää valmistua, miksi hitossa tämä tuntuu niin vaikealta, saada jokin työ, kun olen mitä mainioin työntekijä kun kerran saan töitä.

Pelottavinta on jäädä kyvyttömyyteen makaamaan. Näköalattomuuteen, jonka kotoa opin. Miten minun tarvettani olla lähellä ja saada rohkaisua ei koskaan huomattu? Minä tiesin koko ajan, että jotakin puuttuu, vaikken osannut nimetä sitä, kiukuttelin vaan milloin mistäkin syystä, paiskoin ovia, ja myöhemmin lakkasin senkin ja olin hiljaa katkera, ja sitä ettei huomioitu tarpeeksi ja oikealla tavalla, on vaikea hyväksyä, vaikea antaa anteeksi. Sitä että äiti ei nähnyt, että samoista syistä kuin hän ei halunnut olla isän lähellä, en minäkään halunnut. Kun lapsena kavereiden kanssa käytiin keskusteluja siitä, kummalle menisit, jos vanhempasi eroaisivat, en voinut käsittää kuinka jotkut tahtoivat elää isänsä kanssa. Meillä se ei olisi tullut kuuloonkaan! Ei minulla ollut mitään tunnesidettä isään! Eivätkä vanhempani koskaan virallisesti eronneet (eivät edelleenkään ole), mutta niin vain kävi, että minä jäin isän kanssa kahdestaan asumaan äidin vain vieraillessa ankeassa elämässämme. Enkä minä koskaan kehdannut sanoa, kuinka häpesin isää. Mutta se kaikki tuli (ja tulee) myöhemmin vastaan, tietenkin.

Tämä kirjoitus taitaa olla katkonainen ja sekava, mutta ajattelin ettei se haittaa, koska haluaisin oppia pitämään elämästäni sellaisena, katkonaisena ja sekavana, ja luopua siitä unelmasta, että siitä joskus tulisi kaunis kuin toisten elämä, ulkoa katsottu.

Välimaastossa

Viikonlopun poissaolon jälkeen tarvitsisin aina pienen karanteenin, tai pehmeän laskun omaan elämääni. Tai minun pitäisi muistaa, että paikasta toiseen liikkuminen kestää (enemmän kuin bussimatkan verran) eikä säikähtää outoa oloa.

Olen taas viipynyt vuorokauden jossakin välimaastomaisemassa, levottomassa elämässä joka ei ole se, johon olen viime aikoina onnistunut tutustumaan paremmin. Tunne ei ehkä ole yhtä vahva kuin Hillan kuvaama oman elämänsä keskiöstä liikahtaminen, mutta sukua sille. Kaikki on ihan normaalisti ja periaatteessa tietää, mitä pitää tehdä ja mitä haluaa tehdä, mutta olo ei ole vielä asettunut omaan kotoisaan uomaansa. (Mikäli minulla sellainen uoma on...)

Olen saanut olla niin paljon omassa rauhassa ja tehdä asioita omaan tahtiini, että kouluaikatauluun - vaikkakin hyvin väljään sellaiseen - sopeutuminen tuntuu stressaavalta. Solahdan helposti tuttuun kuvitelmaan, että kun minulla on päivittäin tekemistä, joku vaatisi sitä minulta ja minun olisi parasta olla varuillani. Mutta kun nyt on kuitenkin kyse mukavista kursseista, joille haluan osallistua. Muut ihmiset, aikataulut, ne vain saavat minut nyt hermostuneeksi. Ja kieliopintojen läksyt, se, että joku määrää päivän, jolloin minun pitäisi tehdä kolme kotitehtävää, ärsyynnyn ajatuksestakin.

Onneksi huomenna on tiistai, ja tiistai on tunnetusti hyvä päivä. Jospa silloin muistan vähän paremmin, että tämä on minun maailmani, jossa ketään ei oikeastaan niin kovasti kiinnosta mitä minä teen, kunhan minä itse pidän siitä. Ja minä elän edelleen omaa elämääni, vaikka käynkin vaikkapa päivittäin yliopistolla ja tapaan siellä ihmisiä. Minä saan jatkaa elämäni muotoilemista haluamaani suuntaan. Minun täytyy, elääkseni.