torstai 27. joulukuuta 2007

Joulu ja tarinat

On kulunut monta päivää vieraisilla. Niin, vaikka olenkin yöpynyt kahdessa talossa, jotka ovat tämän kodin jälkeen eniten koteja. Ainoat kodit, joihin minulla on avaimet. Mutta minä en enää asu niissä taloissa. Vaikka se olen minä joka lapsuudenkotiini menee, hyvin nopeasti siellä alkaa asua se tyttö, joka vietti siellä lapsuutensa ja nuoruutensa. Enkä minä enää ole se tyttö.

Sen tytön ympärillä on muurit, vaikka niitä tuskin näkee, ja lisäksi tyttö kasvattaa piikkistä mutta kaunista ruusuköynnöstä niiden ympärille. Tyttö kasvattaa, koska muurit ei ole hänen itsensä rakentamat eikä hän pidä niistä. Mutta hän ei mahda niille mitään, siihen hän on aivan liian pieni ja heikko. Niinpä tyttö tyytyy ruusujen kasvatukseen, ja hän onkin siinä taitava. Hän on hyvin monissa asioissa taitava. Se näyttää ystävien äitien mielestä hyvältä. Mutta muurien yli ei näe, niiden läpi ei tuule eikä niiden lähellä voi oikein hengittääkään. Muurien ulkopuolella kasvavat kukat kukoistavat, mutta sisäpuolelle jäävät eivät saa valoa, vettä eivätkä ravinteita. Ne pysyvät hengissä, mutta niiden terälehdet ovat haaleat ja lehdet harvat ja kellertävät. Tyttö yrittää keskittyä ulkopuolella kasvaviin, terhakoihin ruusuihin, jotka näyttävät juuri niin kukoistavilta kuin pitää. Välillä hän onnistuukin, ja pysyy reippaana ja iloisena pitkän aikaa. Sitten hän kuitenkin muistaa kituvat ruusut, ja lannistuu. Sitä on niin vaikea selittää, kun muut näkevät vain loistoa.

Minusta tuntuu, että olen ollut lahjapaketti perheen nurkassa. Paketin päällä on kaunis, suuri rusetti, ja minä sen sisällä odotan, ja odotan, että joku tulisi ja nykäisisi oikeasta nauhasta, ja rusetti aukeaisi ja minä pääsisin esiin. Mutta kukaan ei ole tullut, kukaan ei ole nykäissyt riittävän kovasti. Minä olen välillä tempoillut kääreideni sisällä, mutta mitä enemmän aikaa on kulunut, sitä tiukemmaksi rusetti on käynyt. Ja sitä suuremmaksi vastuu sille, joka tulee lähelleni ja jonka näen mahdollisena nauhojen avaajana. Olen kyllä jo ymmärtänyt sen vastuun liian suureksi kenellekään toiselle; toisethan ovat omien solmujensa kimpussa. Niinpä minä avaan itse oman rusettini, mutta kääreiden alta se on vaikeaa ja vie aikaa.

Jälkimmäisen tarinan minä kerroin siskolle joulusaunassa. Ja paljon muutakin, mitä perhe, joulu ja aamuinen joogaharjoitus toivat mieleeni, sellaisia asioita, joita en voinut vain pitää sisälläni. Pelastaessani oman mieleni melkein pilasin siskoni joulun, koska ei ole kivaa kuunnella ikäviä ajatuksia omista vanhemmistaan. En tunne syyllisyyttä, koska sisko vaikutti iloiselta. Emme ehtineet puhua enempää.

Lähes viikon vierailuputki sai minut etäälle itsestäni. Rauhoittuminen on vaikeaa. Syön huvikseni ja saan patistaa itseäni joogaamaan, vaikka keho on jäykkä ja henki ahdas. Huomenna on lähtö taas melkein viikon matkalle. Mietin, kuinka saan säilytettyä mieleni hyvänä, rauhallisena, omanani.

2 kommenttia:

Veloena kirjoitti...

Minulla ainakin yksi paketin solmuista on tuosta (ehkä epäreilusti) tunnistamani ajatus siitä, että murheista avautuminen pilaisi toisten mielialan. Ja kuitenkin, aika harvoin niin käy. Viimeisen kahden ja puolen vuoden aikana olen saanut äidille ja isälle sanottua monia pitkään haudottuja seikkoja - ja yllättynyt siitä, kuinka harvoista niistä he yllättyvät.

Luulen, että se kaikki on tavallaan blogin ansiota. Kun asiat jäsentää sanoiksi ensin itselleen kaikessa rauhassa, niistä on helpompi puhua rauhallisesti, niin että toiset ymmärtävät, ettei kyse ole mielivaltaisesta syyttelemisestä vaan aidosti kokemusta haittaavista ristiriidoista.

Odelma kirjoitti...

Tuossa oikeastaan unohdin, että niin saattaa käydä että toinen ei halua kuulla kaikkea...mutta oikeasti en koe tehneeni mitään väärää, ehkä sitten väärään sävyyn tai jotain. Vanhempien kanssa muistan sen kyllä liiankin hyvin enkä välttämättä päästä edes mieleen niitä asioita jotka kaikkein eniten kaipaisivat pöydälle nostamista.