Elämä sysii eteen vuoron perään valtavan hyvää ja valtavan huonoa oloa. Viikonloppuna olin miehen ystävien juhlissa ja noin kahden ja puolen vuoden satunnaisten tapaamisten jälkeen rentouduin vihdoin heidän seurassaan niin, että ilta oli hauskin ties kuinka pitkään aikaan. Pelasimme pelejä ja minä innostuin laulamaan singstaria ja päädyimme jopa yökerhoon ja sekin oli hauskaa. Ilo vain kupli kuplimistaan.
Kun palasin kotiin maanantaina, tein pihassa virhearvion koiran kanssa ja ja sain kanssaulkoiluttajalta melkoisen vihaista palautetta. Mitään ei tapahtunut, eikä ole väliä mitä tein tai jätin tekemättä, ja kaikki mitä toinen ulkoiluttaja sanoi, oli kyllä totta. Mutta hän reagoi niin vihaisesti, että en osannut muuta kuin häkeltyä ja tuijottaa häntä. Pyysin häntä odottamaan hetken jotta voisimme jutella, mutta kun olisin ollut siihen taas valmis, hän oli jo jatkanut matkaansa. En siis saanut mahdollisuutta pyytää anteeksi, mikä olisi ollut ainoa asia minkä olisin voinut tehdä.
Murruin täysin. Romahdukset tulevat odottamatta. Eikä se haittaa, eikä se, että niitä ylipäänsä tulee. Jotain niistä aina oppii. Se mekanismi vain hämmentää, että usein nämä äärilaidat seuraavat toisiaan. Kun tunnen päässeeni eteenpäin ja saavuttaneeni uudenlaista rentoutta ja luottamusta, ehkä uskallan ottaa vastaan myös kriisejä ja elämä järjestää niin, että henkinen kehitys solahtaa aivan uudenlaisille raiteille. (En oikein millä nimellä kutsuisin tätä prosessia jota tunnen eläväni ja josta haluan eniten kirjoittaa: kehitys, paraneminen, prosessi, matka; jotain, mikä kuuluu olennaisesti elämään mutta joka etenee elämän tapahtumien alla niiden kanssa tiiviissä yhteistyössä. Vaikea antaa sille nimeä, joka ei olisi kauhean naiivi. Siihen uskominen kuitenkin auttaa minua valtavasti.)
Murtuminen toi mukanaan alakulon ylipäätään, samoine vanhoine kysymyksineen. Yritän muotoilla alakuloa: Olen ollut työtön maisteri yli vuoden. Siitä kahdeksan kuukautta osallistuin työllistämiskurssille, jossa harjoiteltiin työnhakua ja johon kuului kaksi harjoittelua. Harjoittelin koulutustani vastaavia asioita asiallisissa työpaikoissa, kustantamoissa, tosin etätyöläisenä. Minulla on mukiinmenevä CV ja kirjoitan erinomaisia työhakemuksia. Olen viime aikoina seuloutunut isosta joukosta jopa työhaastatteluihin. Ne menevät ihan hyvin. Mutta jotenkin tiedän - osin toivonkin - etten tule valituksi. Moni asia on kohdallaan, mutta jokin viimeinen silaus puuttuu. Jos olisin työhönottaja, en ehkä itsekään valitsisi itseäni.
Puute liittyy itseluottamukseen, tahtoon ja innostukseen. Jotenkin tunnen olevani työnhakijana mainio paketti, joka on osoittanut hallitsevansa monenlaisia asioita. Kokemusta ei ole valtavasti, mutta ei se haittaisi, jos tyyppi vaikuttaa sopivalta. Mutta minä en osaa tai halua tai pysty vakuuttamaan haastattelijaa innosta tai tahdosta, koska suuri osa minusta ei vain yksinkertaisesti tunne mitään sellaista. On vaikea nähdä mitään työtä kovin merkityksellisenä. Vaikea innostua jostakin niin paljon, että olisin valmis antamaan sille itsestäni oikein kovasti. Mikä kai tarkoittaa, etten luota - itseeni enkä toisiin. Hatarasti tuntuu, että niin säntillisesti kuin jotkut asiat hoidankin, on myös jokin omaan elämään liittyvä vastuu, jonka kantamisesta kieltäydyn kategorisesti. Se tuntuu jostain syystä niin pelottavalta. Vaikken tarkalleen tiedä, mikä se se on.
Kun ensimmäisinä opiskeluvuosina tuli aika miettiä opintolainan ottoa, kävin suuria sisäisiä keskusteluja siitä, voinko hakea lainaa, kun en ole lainkaan varma onko minusta ikinä mihinkään päivätyöhön, tuleeko minusta koskaan mitään (silloin todennäköisimmältä näytti äidinkielenopettajan ammatti), pystynkö koskaan maksamaan lainaa takaisin. Järkeilin kriisin läpi, silloin luulin vielä että syvältä kuuluvat epäilyksen äänet voi ja kannattaa vaientaa, jos järki selittää asiat toisin.
Olen sittemmin antanut itselleni aikaa ja rakkautta ja ollut pakottamatta itseäni mihinkään. Kaikki on vielä auki, mutta olen hakenut myös toisenlaiseen, ammatilliseen koulutukseen. Pakottomuus ja uuden suunnan mahdollisuus on tuntunut hyvältä, mutta se myös epäilyttää aika ajoin: saako näin todella tehdä? Menetänkö kaiken oppimani? Jos en tee akateemisia töitä, mitä sitten teen? Olenko vieraantunut liikaa muunlaisesta maailmasta? Onko ei-akateeminen työ yhtään sen vähemmän stressaavaa? Puuttuuko minusta kyky ottaa vastuu elämästäni riippumatta siitä, missä ammatissa työskentelen?
Toisaalta voin hirveän hyvin ja olen oppinut paljon, mutta tuntuu surulliselta jäädä jälkeen. Niinpä, jäädä jälkeen niistä, joiden kanssa eli opiskeluaikana, vaikken haluakaan kuulua heidän laumaansa: pelottaa, mitä muut ajattelevat, ja samalla tuntuu surulliselta huomata, miten paljon se ohjaa elämää; miten kaukana vielä olenkaan oman tahtoni tunnistamisesta, kun kaikki energia menee olettamieni odotusten rikkomiseen. Tuntuu, että olen pyöritellyt näitä asioita hirveän pitkään ja antanut kovasti aikaa, mutta ne eivät tunnu ratkeavan. Miksi olen tässä jumittavassa tilanteessa, miksi olen tahdoton ja innoton ja milloin kaikki muuttuu.
