Hyvästi laastarit

Huomaan yhtäkkiä - tai itse asiassa taas -, miten elämääni on pitkään - ehkä aina - määrittänyt tunteiden kieltäminen. Että pitää olla niin kuin tunteita ei olisikaan, ja niitä alkaa oikeastaan ennakoida jo hyvin kaukaa. Kaikenlaisia tunteita. Raivoa. Häpeää. Kaipausta. Rakkautta. Koska kukaan ei kuitenkaan ota niitä vastaan, koska niiden kanssa jää kuitenkin yksin, koska ne ovat tavalla tai toisella naurettavia, noloja. Pitää olla kuin tunteita ei olisikaan, ja kun niitä alkaa vältellä, niihin kadottaa yhteyden kokonaan. Kadottaa yhteyden kuhunkin yksittäiseen tunteeseen: ei erota raivoa häpeästä eikä häpeää rakkaudesta, kaikista tunteista tulee yksi kielteinen ahdistuspilvi, jonka aistii jo kaukaa edeltä, ja jota toisaalta kuin magneettisesti lähestyy, ja jonka toisaalta tietää vaikeaksi ja vältettäväksi. Että olisi parempi vain pysytellä erossa. Todella, kaikista tunteita herättävistä asioista tulee pelottavia, ja alkaa elää niin ettei vain törmäisi mihinkään sellaiseen, ja pian alkaa elää niin kuin ei eläisikään, kuin valmiiksi joka puolelta laastaroituna ja laastareiden alla bebanthenia tai betadinea tai hydrocortisonia tai iktyol-salvaa, varmuuden vuoksi. Mutta kuitenkaan ei voi vastustaa sumupilvien vetovoimaa, ja törmäilee, saa lisää naarmuja ja arpia ja näppylöitä, eikä ymmärrä että miksi, ja yrittää vain laastaroida lisää.

Ja kun välttelee tarpeeksi, kun ei päästä mitään tärkeää ulos, kun ei voi tunnustaa: olen rakastunut, todella, minä olen rakastunut, tai minua hävettää, miten minua hävettääkin, tai että olen raivoissani, helvetin perkele miten raivoissani minä olen, kun kaikki tämä jää laastareiden alle, ja laastareiden päällä ehjä pinta, niin ennen pitkää alkaa tunnekasaumat räjähdellä, ja se tekee tunteista edelleen pelottavampia, kun mikä tahansa saa aikaan räjähdyksen, ei kutittelevaa jännitystä tai selkeää suuttumusta, vaan hallitsemattoman ahdistusmöhkäleen, ja tunteet liukenevat yhä kauemmas.

Kunnes päättää kestää kaiken.

Niin, oivalsin, kuinka olin rakastunut vaaleaan kiharatukkaiseen, ja kuinka pelkäsin sitä, kuinka ei olisi tullut mieleenikään sanoa niin hänelle, tai ystävilleni, kuinka kiertelin, kuinka yritin pysytellä faktoissa: mitä meidän välillämme olikaan tapahtunut, kuinka odotin merkkiä häneltä, jotta olisin voinut oikeuttaa omat tunteeni, jotta rakkauteni olisi saanut olla olemassa - ikään kuin minä olisin ollut jotenkin syypää siihen. Oivalsin myös, kuinka häpesin sitä, kuinka tunne oli minusta jotenkin nolo, se ei olisi ollut nolo, jos toinenkin olisi tuntenut niin, mutta kaikki hänen tunteistaan eroava - kuin hän olisi tunteissaan jotenkin oikeamielinen ja puhdas - olisi ollut noloa. Niinpä minä kielsin itseäni tuntemasta niin, ja olin onneton, koska se oli kiellettyä. Ja ehkä häneen liittyvien asioiden vaikeus on siinä, että olen yhä häpeissäni siitä, että ihastuin kovemmin kuin hän, ja hän ja muut tietävät sen. Että minä olin se hupsu, joka luuli liikoja. Paskat, en minä luullut, minä toivoin, ja mitä pahaa on toivossa; minä rakastuin, ja minkä minä sille voin.

Kuinka monta kertaa toistinkaan tuota kieltoa: ihastuin, jopa rakastuin ihmiseen, jolle en saanut näyttää tunteitani. En saanut, en voinut, en uskaltanut. En ehkä olisi osannut, en minä tällä sitä tarkoita, että se olisi niiden toisten vika. Mutta en minä olisi uskaltanut kertoa jollekulle, että olen rakastunut, jos en olisi melko varma, että toinenkin tuntee niin. Tai ehkä sanoinkin, mutta jo varmana siitä, että toisella on eri mieli. Tiesin, että tunnen voimakkaasti, mutta häpesin sitä, en rakastanut omaa tunnettani ja itseäni sen myötä. Ja ne, jotka minulle tunnustivat rakkauttaan - en minä heistä piitannut. Heissä oli jotakin typerää. Heidän suoruutensa oli lapsellista, heidän tunteellisuutensa etovaa. Ja kuitenkin nautin siitä, tarvitsin sitä, hyödyin siitä, paistattelin siinä, salaisesti. Otin heidän rakkautensa kunnianosoituksena, ja se teki suhteemme erityislaatuiseksi - se on rakkauden tehtävä, luoda merkityksiä - mutta suhdetta heidän kanssaan en voinut ajatellakaan.

Kuinka avara on maailma, jossa saa tuntea; kuinka helppo on maailma, jossa tulee toimeen tunteidensa kanssa.

P.S. Varmaan aina kirjoittaessa mietin, pitäisikö luopua tuosta 'elämä' -tagista, kun se kuuluu vähän kaikkiin kirjoituksiin, mutta kuitenkin pidän siitä, niin että ehkä se jatkaa olemassaoloaan, vaikka sitten joka postauksessa.

Työt ja yöt ja unelmat

Viimein helpottaa työntäyteisen viikonlopun jälkeen. Tai, kolme tuntia molempina päivinä, ei kai se ole työntäyteistä, mutta opetustyö on jotenkin niin kuluttavaa. Kaikki täytyy valmistella alusta saakka, eikä tyhjiä hetkiä saisi tulla, eikä epävarmuutta saisi näyttää - se on ehkä kaikkein vastenmielisintä koko ajatuksessa opettajana olemisesta. Koska nuoret (minä opetan nyt lukiolaisia, ja vain kerran viikossa, mutta yläasteikäisten kanssa olisi varmaan paljon pahempaa) ovat julmia ja tarkkaavaisia opettajaa kohtaan; joku kyllä huomaa sekoilun nimien ja papereiden kanssa ja virnuilee. No, ehkä oikein fiksu opettaja osaisi kääntää sen niin, että oppilaat tajuaisivat, että opettajatkin ovat ihmisiä. Mutta siis, minusta kaikkein epäilyttävintä opettajana olemisessa on se, että pitäisi näyttää olevansa jaksava ja pystyvä ja ehjä ja kokonainen, ja edustaa vielä jollakin lailla tietoa, kun itsestä tuntuu, että tietää yhä vähemmän, tai ehkä että tieto ei olekaan kaikkein olennaisinta ja pelastavinta ja tärkeintä täällä olemisessa. Tuntuu ikävältä olla se, joka asettaa vaatimuksia siitä, mitä pitäisi oppia, kun samalla ajattelee, että ihan sama mitä opitte, kunhan elätte ihmisiksi, olette hyviä toisillenne ja kunnioitatte itseänne ja kaikkea elävää. Ja kaikkea. Vähät siitä, osaatteko käyttää puolipistettä oikein tai tunnetteko draaman lajit, kunhan uskallatte rakastaa.

Olen mennyt ihmeellisen jumiin tästä opetustyöstä (niin kuin taidan mennä vähän kaikesta työstä). Tai, jos ihan tarkkoja ollaan, en ajattele sitä (ainakaan enää) niin, että työllä olisi jokin ominaisuus, joka saa minut lukittumaan, vaan että työ nostaa esiin joitakin vaatimuksia, pelkoja, uhkia, tuntemuksia, joita minulla on. Oikeastaan tämä kerran viikossa -työ on ollut sopiva sitä ajatellen, että en mene aivan toiseen velvollisuusmoodiin koko ajaksi (kuten kävi jossain vaiheessa syksyä, kun olin harjoittelussa) ja ole lähinnä tuskainen ja suorittava ja odota työrupeaman loppumista. Nyt epämiellyttäviä tunteita on annosteltu siedettävämmissä määrissä; silti niiden epämiellyttävyys ja voimakkuus ovat yllättäneet.

Työ itsessään on sujunut hyvin, ja se lohduttaa. Se vahvistaa käsitystäni siitä, että tämä tuskaisuus ei johdu siitä, miten oikeasti tai tällä hetkellä suoriudun, vaan se on jäänne joistakin aiemmista suoriutumisista. Todennäköisesti joistakin, jotka eivät edes liity kouluun (jokin tällainen paniikki on sisältynyt itsenäisiin suorituksiini aina, sellaisiin, joissa on paljon itse rakentamaani; ei mikään harvinainen paniikki varmaan). Yöt ovat menneet hikoillessa: vaihdoin viime viikolla hiestä märän paidan parhaimmillaan kolme kertaa yössä. Hiki muuttuu kylmäksi, sitten palelen. Päänsärystä päätellen puren myös hampaita yhteen. Ja näen piinallisia unia. Yhdessä odotin jo, miltä kuoleminen tuntuu. Ei ihme, että hikoiluttaa.

Jotakin tapahtuu. En ole siitä peloissani, vaan oikeastaan iloinen. Toivon vain, että työkestävyyteni paranisi. Haluaisin elättää itseni ja toteuttaa joitakin unelmia. Ehkä unelmat auttavat jaksamaan työssä, antavat sille merkityksen. Olen ehkä pikkuhiljaa oivaltanut joitakin asioita, joiden haluaisin kuuluvan elämääni. Suunnistan niitä kohti.

Vähän arkea

Tuntuu, että pitäisi ehkä kirjoittaa useammin. Tai että voisin ainakin kokeilla sitä, vähän arkisempaa ja ruutiininomaisempaa lähestymistapaa tähän kirjoittamiseen (ehkä olen yrittänyt sitä jo joskus aiemmin, en ole ihan varma). Kaipaan ajatustenvaihtoa, purkamista, pohdiskelua, keskustelua. Nyt kun asun täällä uudessa kaupungissa, sitä kaikkea tapahtuu aivan liian harvoin. Mies kyllä kuuntelee, jos haluan puhua, mutta hänellä on aika paljon toimintaa, hän itse harvoin asettuu pohdiskelemaan.

Välillä tuntuu yksinäiseltä, tai säälittävältä, kun olen niin paljon yksin eikä minulla ole kovin paljon tekemistä. Mutta suurimmaksi osaksi ei. Tämä tuntuu kuitenkin parhaalta mahdolliselta: luulen kulkeneeni tätä rauhaa kohti. Hiljaisuutta, josta voi nousta jotakin. Asioiden pikku hiljaa kokeilemista. On niin vaikea olla tässä ja olla tyytyväinen siihen kehitykseen, johon on päässyt, kun joskus päässä surisee niin kovaa se ihminen, joka olen salaa toivonut olevani. Se on kai se, joka harrastaa ja tutustuu ja tekee ja menestyy, se jolle mikään ei olisi vaikeaa paitsi ehkä ihan sopivan vaikeaa, mutta juuri oikealla tavalla (miten se sitten olisi vaikeaa jos se ei olisi vaikeaa?), ja siksi minä kerta toisensa jälkeen petyn, kun minä en olekaan se tyyppi, vieläkään, se jolle maailma on helppo.

Vaikka olenkin oppinut jo paljon.

Esimerkiksi menemään koirapuistoon, vaikka en tiedä kaikkea koirista ja vaikka siellä voi aina sattua jotakin ja Otto ei välttämättä kuuntele minua yhtään ja vaikka kaikki toiset koiranomistajat voivat silloin ajatella että mikä pösilö ei osaa olla koiransa kanssa ja vaikka se kaikki on joskus kovin hermostuttavaa, minä silti menen sinne ja olen siellä ja kestän hermostukseni, vaikka millä tavoin mutta minä uskallan hermostua ja katsoa mitä tapahtuu. Niin, olenkin viettänyt paljon aikaa koiran kanssa, ja olen oppinut siitä paljon. Siitä kaikesta. Siinä pitää kuitenkin ottaa vastuuta ja myös näyttää koiralle kuka on pomo. Ja se taas liittyy siihen, mitä antaa muiden tehdä itselleen, mihin vetää oman sietokyvyn rajan. (Ja tämä koira kyllä testasi minun sietokykyäni.) Silloin on helpompi olla.

Tämän takia kai en ole jatkanut aiemmin tiivistä kirjoittelua kovin pitkään: kun kirjoitan ilman valtavaa sanomisen tuskaa, tuntuu, että lavertelen ja höpöttelen ihan huolimattomasti. Vaikka kun muut kirjoittavat niin, eivät heidän tekstinsä tunnu kovin sekavilta. Tai ei se ainakaan haittaa. No, katsotaan mitä seuraavina päivinä tapahtuu. Tuntuu kuitenkin, että olisi tärkeää saada ilmaistua myös tällaista arkiminää; se syvästi tunteva minä on ainakin saanut paljon tukea tästä kirjoittelusta.