Näytetään tekstit, joissa on tunniste kevät. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste kevät. Näytä kaikki tekstit

perjantai 11. helmikuuta 2011

Raivokausi

Sisälläni on alkanut taas kiehua. Jotenkin olen kai antanut kaikkeni, ollut marttyyri viimeiseen pisteeseen saakka, niin että en enää vastaanottaisi oikein mitään. Huudan isälle, huudan äidille, huudan miehelle, huudan koiralle. Tuiskahduksia. Pidäkkeettömämmin kuin ennen. Ilmaisen, miltä minusta tuntuu. Usein tosi lapsellisesti. Mutta niin vain tapahtuu, tai siis en ole erityisemmin yrittänyt noita tuiskahduksia pidätelläkään. Tunnen raivon niin selvästi, ettei sitä huvita pidätellä.

Se tuntuu joskus hyvältä ja joskus pahalta. Hyvältä, jos saa osoitettua oman tahtonsa ja rajansa. Pahalta siksi, ettei aina tiedä vastaanottajan kykyä käsitellä ärjäisyäni. Koiran koulutuksessa ein karjuminen ei ole kovin rakentavaa. Ihmiset kaiketi selviävät, vaikken ole siitäkään aina varma. Pakkohan heidän on. Tai toivoisin ainakin että he kertoisivat, jos se tuntuu erityisen pahalta ja kestämättömältä. (Inhoan muuten isän reaktiota äidin ihan mihin tahansa kritiikkiin. Äidin seurassa isä todennäköisesti on hiljaa ja myöntyy äidin tahtoon, ja kertoo sitten minulle kun asia - josta olen useimmiten äidin kanssa samaa mieltä - tulee esiin: "Juu, äiti jo minut haukkuikin siitä." Jokainen yritys keskustella asioista tai muuttaa niitä on haukkumista, mutta suoraan toiselle ei sanota mitään. No, eivät he kai vain pysty. He ovat sellaisia.)

Olen joogannut aika usein, ja se saa tuttuun tapaan tunnekanavat pulppuamaan. Raivon lisäksi on löytynyt kaikenlaista muutakin. Mutta olen ajatellut, että nyt minulla on siihen aikaa. Ja - kunpa tämän voisi laittaa CV:hen - henkisen kehityksen edistäminen on helvetinmoista työtä. Siihen tarvitaan aikaa ja energiaa. Totta kai koko ajan jokin prosessi on käynnissä, mutta syvimpien alhojen kahlaaminen vie erityisen paljon aikaa ja energiaa. Ja olen antanut nyt sen tapahtua. Siihen CV:hen siis voisi tämän aukon kohdalle kirjoittaa: Omien pelkojen ja ahdistusten kohtaamista. Tyhjyyden katsomista silmästä silmään. Henkistä kasvua. Itsetuntemuksen syventämistä.

Toivottavasti tämä raivo on alku. Ainakin nyt tunnistan sen itsessäni. Toivottavasti viha auttaa löytämään omat rajat ja omat voimat ja sitä kautta mahdollistaa anteeksiannon. Toivottavasti joskus opin elämään omaa elämääni enkä tarkkailemaan mitä muut tekevät oikein ja väärin. On mykistävää löytää itsestään elämänmittainen katkeruus.

Sadas postaus, muuten.

maanantai 10. tammikuuta 2011

Vuoden alussa

En oikein tiedä mitä tekisin tämän tekemättömyyden kanssa.

On taas kausi, jolloin minulla ei ole mitään pakollista tekemistä (eli töitä), enkä oikein halua tehdä muutakaan. Työttömyyttä on jatkunut reilun kuukauden, ja siihenkin sisältyy joulun ajan kiireet ja hössötykset ja sukuloinnit ja juhlinnat. Taas tämä tylsyys ja halu vetäytyä talviunille. Mieluiten nukkuisin paljon, söisin paljon, ulkoilisin jonkin verran, tekisin vähän käsitöitä ja ruokaa ja muita kotitöitä. Ja voin tavata tuttuja ihmisiä myös, suht lyhyesti, ja käydä tutuissa paikoissa. Mutta kaikki uusi ja vieraita ihmisiä sisältävä tuntuu itkettävän vaikealta.

Onko joulu todella niin rankka, että se vie mehut kokonaan? Suuri romanttinen juhla keskellä pimeää, jonka jälkeen putoan kevättalven kelmeään, jäiseen syliin? Toivon, että pimeä jatkuisi. Ja että tällaiset sulat päivät todella tulisivat vasta vähän myöhemmin, en minä jaksa monen kuukauden kevätpelkoa. Tai jaksan, tietysti, olen uteliaskin sen suhteen. Mutta olen väsynyt yhtä kaikki. Taipuvainen vakavuuteen. Sisäänpäin kääntynyt. Pahinta aikaa työnhaulle, jossa pitäisi osoittaa olevansa utelias ja aktiivinen.

Mutta silti olen rauhallinen. Ehkä, kaiken kaikkiaan, vähemmän levoton? Tai ainakin siedän levottomuutta paremmin, tuskastumatta.

Haluaisin tuntea eron siinä, mitkä asiat tuntuvat periaatteessa kiinnostavilta ja mitä jossakin hetkessä olen todella valmis ja innostunut tekemään. Tuntuu, että monet esim. harrastukset tuntuvat hyvältä idealta, mutta kun aika koittaa, niihin lähteminen - joskus myös niissä oleminen - on vuorenkokoinen kammotus. On vaikeaa hyväksyä, että on okei olla tekemättä mitään, kun kuitenkin toisaalta tiedän, että haluan olla aktiivisempi ja joskus ne vaikeat ryhtymisen askelet täytyy ottaa. Usein kuitenkin valitsen lempeyden pakottamisen sijaan. Koska olen kyllä pakottanut itseäni kaikenlaiseen, mutta jos joutuu pakottamaan liikaa, ei jutuista saa mitään irti. Luotan siihen, että joskus vielä halu ylittää pelon. Pakotta, paniikitta.

Sitä minä vaan mietin, että kauankohan tämä en-tee-mitään-vastareaktio mahtaa kestää? On nimittäin vallinnut jo hyvän aikaa.

keskiviikko 10. maaliskuuta 2010

Kevään merkit

On kevät, on todellakin kevät. On ilo ja valo ja rauhattomuus, niin, valo: kello seitsemän heräämiset. (En ole vielä asentanut tuplaverhoja, joiden ansiosta voin nukkua vähän pidempään.) Ja innostus, se on tullut elämääni sisustustahdon muodossa. Haluan rakentaa pesää, haluan että koti on koti, haluan vihdoin sen sopivankokoisen ja -värisen päiväpeiton, haluan laittaa tyynyt sängyn päälle ja suunnittelen paikkaa tauluille, joita en tämän asunnon väliaikaisuuden vuoksi aiemmin edes ajatellut ripustaa. Mutta olen kyllästynyt väliaikaisuuteen: haluan kodin, joka näyttää kodilta. Kodiltani. Kotoisalta. Haluan estetiikan, haluan estetiikkani.

Ei kai siinä ole mitään väärää?

Ajattelin, että jos nyt kerran tahdon jotakin, en ala sensuroimaan sitä. Jos minulle on tärkeää, miltä kodissani (jossa muuten vietän valtavan paljon aikaa) näyttää ja tuntuu, silloinhan minun kannattaa käyttää siihen aikaa ja rahaa. Ja siis, olen iloinen siitä, että tahdon jotakin, haluan, ja haluan toteuttaa toiveitani. Aloitan läheltä: omasta sängystä.

On innostus saanut muitakin muotoja. Olen ostanut vaaleanpunaista kynsilakkaa, olen alkanut neuloa (suloisia villahousuja kokoa 56) ja askarrella. Suunnittelen kevätasioita, kuten siemeniä ja taimia. Olen uskaltautunut suunnittelemaan, vaikka pelko ja epäilys sen kaiken oikeutuksesta ja toteutettavuudesta ja toteutuvuudesta ja sujuvuudesta ovatkin läsnä. Ne eivät kuitenkaan peitä innostusta kokonaan, vaan se pääsee purskahtelemaan silloin tällöin, silloin kun aurinko paistaa.

Mutta kevään tunnistaa muustakin: onnettomuudesta. Surusta ja väsymyksestä, vierauden ja vääryyden tunteesta, toivottomuudesta. En tiedä, onko se syvempää kuin muulloin, vai näkyykö se vain kontrastina kaikelle innostukselle. Tänään nia-tunnilta kävellessä olin tunnistavinani jonkin perusoloni. Siinä on vahva positiivisuus, vahva tieto siitä, että kaikki on hyvin. Sellainen järkevä tieto, joka luettelee hyvin olevat asiat, ja on oikeasti sitä mieltä, että ne ovat hienoja ja hyviä asioita, ja että on etuoikeus saada pitää niitä elämässään. Mutta samalla siinä olossa on vahva epäilys siitä, että se olo ei ole totta, että siihen ei voi luottaa, että minä hetkenä hyvänsä se saattaa olla mennyttä. Siksi siihen ei voi nojata. Epäilys on enemmän tunne: sitä ei voi oikein perustella. Kaikki perusteet voisi kumota. Mutta niin paljon kuin haluankin ja yritänkin ja ajattelenkin sallivasti ja kannustavasti, en ole vielä päässyt irti siitä ahdistavasta tunteesta. Se on kuin dystopia sisälläni, niin kaikennielevä, ettei sitä voi unohtaa. Mutta siitä on vaikea puhua; sille ei ole sanoja, sille ei ole tapahtumia. Ja jos onkin, ne voi ohittaa näkökulmaeroilla. Ne voi puhua toisiksi, ne voi puhua sosiaalisuudeksi, kommunikaatioksi, sellaiseksi, jonka muut ymmärtävät.

Tai ehkä tarkalleen ottaen en ole yrittänyt. Koska edellä kuvaamani tapa on helpompi. On helpompi puhua asiat muiden oletusten mukaisiksi, noin suurin piirtein. Ja oikeastaan, minulla ei ole ollut sanoja sille vaikeammalle kokemukselle. Eikä minulla ole vieläkään, kun se kokemus tuntuu niin abstraktilta, se ei liity mihinkään ja kuitenkin se leijuu kaiken yllä, vähintään uhkana. Siksi tuntuu jo aika tyhmältä kirjoittaa siitä. Mutta minä voin yrittää, niin, siihen minä tässä kirjoituksessa nyt pääsin, siihen, että voin alkaa huomioida dystopiaani, voin alkaa katsella ja pehmentää sitä.

torstai 19. maaliskuuta 2009

Kauhu eli kaikki ne asiat, jotka voivat erottaa minut toisista

Heräsin eilen päiväunilta kamalaan maailmaan. Se oli olemassa vain hetken, ehkä minuutin, mutta paljasti jotakin siitä, mitä olen paennut. Tunne oli silkkaa kauhua, pelkoa siitä, että kaikki, aivan kaikki, on menetetty, ei ole pelastusta. Ei ole selvää eikä merkityksellistä, onko se itseaiheutettua vai minusta riippumatonta, mutta ehkä syy kallistuu hiukan minuun itseeni. Ehkä sitä luonnehtii kohtalonomaisuus, kamala paine, jota ei saa pois, ei, koska se on minun osani. Kauhun vallassa tuntuu, että oikeastaan elämässäni on lähinnä minua muista erottavia asioita, ja vain muutamia (teeskennellysti saavutettuja ja ulkokohtaisia) asioita, jotka yhdistävät minut ihmisiin. Ja nimenomaan niin, että asiat pitävät, tai minä pidän asioiden kautta kiinni ihmisistä, mutta he eivät pidä kiinni minusta, koska ei ole mitään, miksi minusta kannattaisi pitää kiinni.

Kun kauhu uhkaa (ja se on uhannut paljon, suoraan tai epäsuoraan, ja jos sen unohtaa, se hyökkää kun vähiten odottaa enkä minä pidä yllätyksistä), on vaara ryhtyä toimiin, harrastuksiin, työhön, ihmissuhteisiin, ajan viettämiseen ja elämän rakentamiseen toisten tavalla, siksi että tulisi pidetyksi kiinni, siksi ettei tulisi hylätyksi, ettei jäisi yksin. Eikä oikeastaan ole toista tapaa, koska ei ole mitään minun tahtoani, ei ole kompromisseja vaan vain toisten tarpeita, joihin on mukauduttava, sillä vaikkei jonkun muun ajatus miellyttäisikään minua, en osaa sanoa, miten minä sitten tahtoisin. Turha narista, jos ei ole esittää parempaa ehdotusta (miten vihaan tätä ajatusta, miten vanhemmat sisarukset ja heidän liittolaisensa käyttivät tätä hyväksi halutessaan ajaa pienemmän lapsen pelon ja epävarmuuden yli). Enkä minä ole niin omapäinen (pikemminkin miellyttämisenhaluinen!) että tietäisin niin varmaksi, mitä tahdon, että voisin tehdä sen tai päättää tahtoni mukaisesti silläkin uhalla, että toimiani ei hyväksytä. Mitä sitten jää, jos muut kääntävät minulle selkänsä? Miten sellaisen kestää?

Miellyttäminen on kierre: mitä enemmän tekee toisten mieliksi tai yleisen mielipiteen mukaisesti, sitä vaikeampi on nähdä, mitä itse haluaa. Mitä pidemmälle elää jonkun toisen elämää, sitä vaikeampaa on pysäyttää pyörä. Vaikka kyllä se stoppi jossakin vaiheessa tulee...en vain haluaisi hakata päätäni tarpeettoman paljon seinään vain siksi, että en tiedä mitä tahdon ja koska pelkään tulevani hylätyksi. (Vain siksi? Ehkä tuo kuitenkin on aika painava syy.) Luojan kiitos siitä on jo aikaa, kun vähensin pahinta porukassakulkemistani, luojan kiitos olen jo jollakin matkalla, luojan kiitos ihan kaikkea ei tarvitse aloittaa alusta.

Terve vaan, kauhu, jutellaan kun taas tavataan.

keskiviikko 18. helmikuuta 2009

Suosta

En kaipaa aurinkoa syyspuolella, unohdan sen mahdollisuuden ja uinun pimeisiin iltoihin. Vasta keväällä huomaan, että kas, maailmassa voikin olla valoa, ja sitten valon ja pimeän ristiriita onkin jo heilahtanut melkoiseksi. Huomaan auringon tulevan viimeisellä hetkellä; silloin, kun tietämättäni olen jo valahtanut suonsilmäkkeeseen uskoen, että suo on kaikki mitä on.

Suonsilmäkkeille ei tunnu olevan loppua eikä helpotusta. On turhauttavaa, kun niihin luisuu joka kevättalvi. Hätä on sellainen, että on helppo menettää toivo. Kainaloita myöten liejussa unohtaa, miltä tuntuu kun askeleet kantavat ja vievät paikasta toiseen; liejussa unohtaa, että aikansa poljettuaan sieltä nousee ylös ja matka jatkuu. On vaikea nähdä omassa maailmassa tapahtunut muutos, kun tavoitteisiin on vielä matkaa, ja kun kuitenkin vielä putoilee suonsilmäkkeisiin.

Eteneminen on niin hidasta, ja vaikka kuopasta nouseminen on alku, ovat vaatteet vielä märät ja painavat ja muistuttavat, että kuoppia on, ja niihin voi aina pudota. Ja kun tottuu kovalle maalle, tahtoo unohtaa, että syviä, toivottomia kuoppia onkaan, ja putoaminen tulee aina yllätyksenä. Tuntuu, että jos muistaa sen mahdollisuuden eikä kiellä niitä, niin ne ovat varmasti edessä. On vaikea hyväksyä, että ne nyt vain ovat ja niillä on jokin mieli, vaikken sitä ymmärrä.

Hyväksyminen, se onkin vaikeinta. Katkeruuden jättäminen, anteeksi antaminen, myöntyminen, unohtaminen. Kuinka paljon hyvää olenkaan menettänyt päättämällä, että en voi vastaanottaa vanhemmiltani mitään, koska olen heille katkera siitä, etteivät he koskaan olleet sellaisia kuin olisin toivonut. Mutta minä luulin, että se on rehellisyyttä (hylätä kokonaan, jos ei voi rakastaa kokonaan)! Eikä minulla ollut mitään muuta mihin tarttua, vain katkeruus.

Hyväksyminen. Miten vaikeaa!

sunnuntai 20. toukokuuta 2007

Onnea

Tänään puut kahisivat tuulessa ensimmäistä kertaa. Lehdet ovat kasvaneet kesän kokoisiksi. Aamulla pihassa tuoksuu tuntemattomat puut, ja illalla yliopistolla tuomet. On otettava oksa kotiin, vaikka puut taitavat olla suojeltuja. Ihmeellinen onnentunne kello kaksi yöllä.

Ei haittaa, vaikka kojun keskinkertainen riisi-kasvisannos maksaa kuusi euroa. Kaivan kiltisti euron kolikon kaksikymppisen lisäksi, kun kuulen paistajan pyytävän sitä edelliseltäkin asiakkaalta. Lyhyellä kotimatkalla alkaa sadella, mutta ei se haittaa, olen onnellinen, onnellinen illasta ja kotiinmenosta ja keväästä ja elämästä ja musiikista (näitä päiviäni rytmittää Jonna Tervomaan uusin, kaunis) ja töistä ja linnuista.

Voi seesteisyyttä. Kuukauden tai kaksi vuodessa... Mutta toukokuun takia kannattaa odottaa, muistan sen taas.Romantiikan olen unohtanut hetkeksi, mutta sekin tekee tuloaan taas, luulen. Jospa uskaltaisin, jospa voisin.

Aamulla oksa tuoksuu maljakossa ja rakastan elämää edelleen. Toukokuu on ihmisen parasta aikaa.

lauantai 14. huhtikuuta 2007

Taivas on korkea ja sininen

Kuinka kaunista on kävellä. Kuulla satojen lokkien kirkuna lahdella ja nähdä niiden levoton kaartelu kirkkaalla taivaalla. Tuntea aurinko armeliaana, luonnollisena, ei vaativana kuten kaupungissa bussien kiihdytyksen säestämänä.

Tapasin koiran, joka ensin piti kepistä enemmän kuin minusta, mutta juoksi kuitenkin perääni. Isäntä oli ylpeä ja rauhallinen. Myöhemmin näin jäniksen. Se loikki. Kamerasta loppui akku.

Tuntemattomille on joskus yllättävän helppo sanoa muutama sana. Mutta miksi en osaa puhua puolitutuille. En osaa ystävystyä, vaan pidättelen jääkimpaletta itseni ja tuttavani välissä. Osaan puhua vain niin kauan kuin on asiaa. (Joku voisi pitää sitä hyveenä.) Itse kuitenkin toivoisin että olisin rennompi ja voisin olla puhelemalla. Koska vain harvojen kanssa on oikeasti viihtyisää hiljaa. Tilanteissa vain päässäni ei ole yhtään ajatusta, yhtään puheenaihetta, ainakaan sellaista, joka ei olisi mielestäni jollakin tavalla outo tai väärä.

Ehkä opin, jos oikein kovasti olen rohkea, ja lisäksi, hakeudun sellaisten ihmisten seuraan, joiden kanssa ei ole niin väliksi jos sanoo jotakin typerää. Tai ehkä kenenkään seurassa ei ole. Ehkä opin sen. Haluaisin olla enemmän myös eläinten seurassa.

keskiviikko 21. maaliskuuta 2007

Kevätpäiväntasaus

Päivän Helsingin sanomat uutisoi: "Bulgariassa karhut eivät menneet tänä vuonna lainkaan talviunille."

Kuinka karhujen sitten käy? Ovatko ne kuitenkin tankanneet koko talven vararavintoa, odottaen että kohta se talvi tulee, pian mennään maate? Vai onko ruoan etsintä kuitenkin ollut niin vaikeaa, että ne ovat yhtä nälkäisiä kuin talviunien jälkeen? Vai ovatko ne nyt helvetin väsyneitä, väsyneempiä kuin koskaan, kun eivät ole nukkuneet kunnolla? Ja simahtavatko ne sitten juhannuksena lopen uupuneina, ja jättävät lapsensa heitteille? Onko meillä sitten huoli sadoista vauvakarhuista, joita alamme hädissämme tuttipulloruokkia?

Milloin isä- ja äitikarhut sitten taas heräävät? Herättyään ne ovat varmasti taas nälkäisiä (kun ei tullut ennen nukahtamista kerättyä vararavintoa) ja mustasukkaisia, kun niiden pennut ovatkin menneet ihmisten hoiviin. Silloin meillä vasta on perseeseen ammuttuja karhuja, vaikka laukaustakaan ei olisi ammuttu.

Minusta tuntuu omituiselta, kun on jo niin kevät. Viikonlopun räntäsade tuntui huojentavalta: vielä vähän aikaa saa olla talviuninen, vielä vähän aikaa voi keskittyä opiskeluun ja tavallisuuteen ennen kuin aurinko herättää hormonit ja mielen ja kukat ja kauneuden. Koska kun on oikeasti kevät ja luonto herää, en halua nukkua, koska kasvun aika on kauneinta, toivorikkainta. Tämän talven muistan talvena, jolloin talvi ei koskaan tullut - tai ainakaan ollut. Toivottavasti muistan, eivätkä talvet tästä edespäin ole aina tällaisia. Ja toivottavasti minun kesästäni ei tule talviunettoman kesä, ja toivottavasti karhutkaan eivät mene sekaisin.