lauantai 28. marraskuuta 2009

Kaikenlaisia vuoria sitä pitääkin ylittää

Mies opiskelee, soittaa keikoilla, harrastaa. On ryhmissä niin helposti. Menee ja tekee, ehtii. Minä olen kotirouva, paitsi etten herää aamulla laittamaan miehelle ruokaa. Teen sen vasta illalla. Päivällä hoitelen asioita, hoidan kotia ja ulkoilutan koiraa. Tuumailen, odottelen.

Olen etsiytynyt tähän. Olen halunnut miehen luokse ja haluan edelleen olla täällä. Halusin myös tyhjyyttä, väljyyttä. Ensin vähän lomaa ja kaupungin tunnustelua. Kaikkea tätä surua ja itsesääliä en odottanut, en tiennyt että se iskee näin kovasti. Mutta kivut iskevät aina kipeästi, eivät ne muuten olisi kipuja.

Osasin kyllä odottaa, että jotakin tulee vastaan, kun ei enää ole mitä kaivata, ei kaipuuta toisaalle eikä etäsuhteen rytmittämää tunnevuoristorataa. Arvelin, että sitten sitä vasta onkin kysymystä kerrakseen, kun kaikki on käsilllä mutta kysymys mitä minä haluan on edelleen ilman vastausta. Että sitten minä vasta joudun tai pääsen asioiden ytimeen, kun olosuhteet ovat kunnossa, kun minulla on kaikki mitä tarvitsen mutta en silti osaa elää.

Tässä sitä ollaan, saappaita myöten suossa. On kaikki aika ja mahdollisuudet, tila ja vapaus, rahaakin vähän kerrankin, enkä osaa sanoa taikasanaa. Mitä minä haluan? ja tyhjyyttä, tyhjyyttä, ja lopulta itkua, katkeruutta, itsesääliä. Verrokkina, vieressäni nukkuu mies, jolle kaikki tekeminen tuntuu olevan selvää, helppoa. Hänellä ei ole sitä mitä minulla: vakaata uskoa siihen, ettei uskalla, voi, pysty, kykene, saa. Kun hän tulee illalla kotiin ja minä kuvittelen miten hauskaa hänellä on ollut, tuntuu niin pahalta että teeskentelen nukkuvaa. Myöhemmin herään valvomaan pahaa oloa.

Olen jumissa omassa kykenemättömyydessäni. Olen pyöritellyt sitä jo jonkin aikaa, mutta sille ei tunnu löytyvän mitään ratkaisua. (Vaikken varsinaisesti mihinkään ratkaisuihin uskokaan, enemmän näihin läpimenemisiin, elämisiin, sietämisiin.) Aamulla tajusin kirkkaammin kuin ennen, kuinka kärsimys ja ulkopuolisuus ovat minulle ehkä vahvimpia itseäni määrittäviä asioita. Sellaisia syviä, sellaisia kuka minä pohjimmiltaan olen -määreitä. Ne ajavat yli niin monen muun määreen. Ja niiden avulla minä näen itseni erityisenä ja niiden avulla minä uskon saavani läheisimmiltäni erityishuomiota. Tässä valossa on helpompi nähdä, miksi niistä on niin kamalan vaikeaa luopua. Ilman niitä minulle ei jäisi riittävästi minää, ja ilman niitä en tiedä millaista huomiota saisin muilta tai saisinko ollenkaan.

Luulen, että minulla on kyllä kasassa jo aika paljon muutakin identiteettimateriaalia. Oikeastaan tämä tuska ei yleensä liity mihinkään nykyhetken kokemukseen (paitsi joskus ostamiseen, yök, ostopäätökset ovat aina vaan turkasen hankalia), ainakaan kokemukseen joukossa olemisesta tai elämään osallistumisesta, vaan hyökkää kuin jokin kauhu-kammotus joka pelottelemaan kaiken kivan ja toiveikkaan jälkeen.

Niin, ehkä sitten tarvitsen vain lisää aikaa (suuret laivat kääntyy hitaasti, ehhehe), ja lisää hyviä kokemuksia, niin paljon että joskus uskallan irrottaa ulkopuolisuudesta ja kykenemättömyydestä ja iloita. Minä tiedän jo, että on olemassa paljon iloista, näen sen aina välillä mutta en niin usein että tietäisin vielä että siihen voi nojata.

keskiviikko 11. marraskuuta 2009

Tässä

Väsymys ja surumus ja saamattomuus. Lumihiutaleet leijailevat tuskallisen hitaasti, niin että niitä on pakko jäädä katsomaan keskittyneesti ja tajuta se suru, joka elämän päällä lepää. Se, että olen koko elämäni ajalta onnellisin ja tyytyväisin ja kiitollisin nyt, saa näkemään paksun surun, joka kietoutuu nauhana ihmisten ympärille. Tässä turvallisessa tilanteessa uskallan nähdä sen surun. Se on minussa, mutta ei pelkästään minun suruani, sillä minä olen surrut omia surujani jo paljon. On minullakin vielä surematonta, ja uutta surua tulee jatkuvasti, pientä ja suurta. Enimmäkseen tuntuu, että tulee häpeää, joka pikku hiljaa muuttuu suruksi kun sitä katselee. Ei se haittaa. Suru on levollista. En ole ahdistunut.

Enemmän on läheisten surua. Ja ehkä sitä ei voi kovin tarkasti erottaa omasta surusta. Tuntuu että näen niin monien surun ja tuskan, sellaisten, jotka eivät niitä itse suostu tai halua tai osaa tuntea. Minä näen sen enkä oikein silloin osaa nähdä muuta. Tai en osaa unohtaa surua, jota toisilla on. Toivottavasti tämä ei kuulosta siltä, että minä tietäisin paremmin, mitä muiden pitäisi tuntea tai mikä heissä on aitoa. Mutta ihmisistä huomaa (jos heidät tuntee, en minä suinkaan katsele kadulla kulkevien ihmisten tunneprofiileja röntgenkatseella), jos he piilottavat jotakin, jos he eivät uskalla näyttää haavoittuvinta puoltaan edes itselleen. Se elämästä etäännyttävä pelko vain tekee minut surulliseksi.

Tuntuu hyvältä, kun olen päässyt sellaiseen paikkaan, jossa uskallan olla surullinen. Olen tarpeeksi vahvoilla sen suhteen, että oma elämäni voi jotenkin järjestyä, jotta minun ei enää tarvitse piilottaa omaa surullisuuttani. Täytyy sietää paljon ahdistusta, jotta pääsee suruun saakka. Ja mitä kauempana ahdistus on surun kokemuksesta, sitä vähemmän suru pelottaa, sitä ystävällisemmältä, rauhallisemmalta ja elämään kuuluvammalta suru tuntuu. Se ei tunnu väärältä vaan se on helppo hyväksyä. En tiedä, minä en ole menettänyt ketään enkä mitään, minä olen vain saanut lisää ja maailma on alkanut aueta, ehkei tämä ole edes surua, mutta melankolista kaunista kuitenkin. Sellaista joka itkettää aika ajoin. Vaikea erottaa tunteita toisistaan, kun ne yhä vahvemmin näyttävät olevan vain toistensa yksinkertaisesti olemassaolevia kääntöpuolia, kristallin erilaisessa valossa välkähteleviä säteitä.

torstai 5. marraskuuta 2009

Vetelänä

Olen muuttanut toiseen kaupunkiin, tai oikeastaan kolmanteen. Uusi koti on saanut minut veteläksi. Olen odottanut sen vetelöittävää vaikutusta jo viikkoja, ehkä kuukausia. En minä heti vetelöitynyt, mutta pian kuitenkin: pari päivää olin vähän turtana ja hämilläni siitä, mitä olenkaan tehnyt. Menee vähän aikaa tottua siihen, että asuu jonkun kanssa, siihen, että asuu perheessä, siihen että voi olla millainen on ja se on ihan okei, ja siihen että ympärillä on rakkautta, muun muassa sellaisiin seikkoihin. Minä totuttelen nyt ja varmaan vielä pitkään.

Ainakin olen vetelöitynyt. Se on vähän tylsää ja saamatonta mutta kuitenkin parempaa kuin kireä hektisyys. Tai ehkä se on vain tutumpaa. Molemmissa on kai taustalla haluttomuus tehdä jotakin, tai kyvyttömyys haluta, tai epätietoisuus siitä mitä haluaa. Hektisenä tunnen, että minun on pakko tehdä jotakin, jota en halua, tai sitten tunnen syyllisyyttä siitä, etten ole niin innostunut kuin pitäisi olla siitä mitä teen. Vetelänä taas en tee mitään sen vuoksi, että en halua tehdä mitään, en innostu riittävästi että alkaisin touhuta (niin, ja kyllä se tekemättömyytenikin jotakin sisältää, puuhastelua ja käveleskelyä ja ruuanlaittoa nyt ainakin, mutta jonkun muun intoon verrattuna se on tosi vetelää ja laimeaa). Joskus kyllä tunnen syyllisyyttä siitä, etten tee mitään, että vain olen typerä sen innottomuuteni vuoksi, jotenkin nyt kun valita voisi oikeastaan mitä tahansa maan ja taivaan väliltä ja kaikkien pitäisi tehdä itsestään brändejä, on maailman epäkiinnostavinta, jos joku ei haluakaan tehdä mitään, toimia pää sauhuten jonkin asian eteen.

Olen yrittänyt lähestyä tuota haluttomuuttani (kolmisen vuotta sitten tiedostin tekeväni tosi paljon asioita jonkun muun odotusten mukaisesti, yleensä sellaisten laveiden cooliuskäsitteiden mukaisesti, ja minusta nousi vastareaktio, eli mitä enemmän joku painosti johonkin suuntaan että kyllä sun nyt kannattaisi kokeilla ja kokea ja mennä ja nähdä, sitä vähemmän minulla oli aikomuksia kokeilla ja kokea ja mennä ja nähdä). Olen yrittänyt olla sen äärellä ja katsella sitä, tyyntyä siihen, että minä nyt en vain halua asioita, ja siihen on varmaan jokin syy, tai sitten minä en vain huomaa niitä asioita joita haluan, tai sitten minun haluni ovat jostakin syystä aivan erilaisia kuin esim. ikätovereillani. Itse asiassa hävettää haluta niin paljon sellaisia tylsyyksiä kuin turvallisuus, rakkaus, hyväksyntä ja koti. Hävettää pelätä niin paljon, vaikka toisaalta itse yritän ymmärtää, että minulla on siihen syyni. Jollakin tasolla harmittaa, että on vasta vastaanottamassa perustaa sille, että saa elää, kun niin monet voivat vaivatta rakentaa sen perustan päälle vaikka millaisia kuvioita, ottaa vastaan vaikka millaisia haasteita.

On niin kaunista, kuinka tästä asunnosta pikku hiljaa tulee koti, kuinka kotoisalta ja tavalliselta ja turvalliselta täällä tuntuu, kuinka hellyyttävää on saada koira ovella vastaan ja antaa sen painautua sohvalla reittä vasten torkkumaan. Ja tietää, että mies tulee kotiin, ja on täällä huomenna ja ylihuomenna ja jos lähteekin pois, tulee takaisin, ja minäkin välillä lähden, ja tulen takaisin, ja elämässä on jatkuvuus, ei pelkkää katkeamista, lähtemistä ja pelkäämistä. Olen tullut tähän enkä tiedä mihin tästä menen, tulevaisuus on pian enkä siltikään tiedä, olen vetelä ja ihmettelen laiskasti, otan varovaisia askelia (eikun polkaisuja, uudella pyörällä) ulkomaailmaan ja kun pelottaa, palaan kotiin, yritän keskittyä omaan elämääni yritän rauhoittua hyväksymään tämän kaiken, yritän olla kärsivällinen ja levollinen, ja kun olen levoton, yritän olla olematta vihainen siitä, yritän uskoa itseeni ja tottua vähitellen siihen, että kaikesta ei tarvitse tuntea syyllisyyttä.

Se on vaikea tehtävä.