Olen aina elänyt vankilassa, huomaan, erilaisissa vankiloissa. Olen tehnyt niitä itselleni. Niin: olen tehnyt elämästä itselleni vankilan. Minä en ole osannut elää, minä olen osannut vain rakentaa muureja. Sellaisen huomaaminen tekee surulliseksi ja hieman järkyttyneeksi.
Kotini oli vankilani.
Isä oli vankilani.
Erikoinen perhe oli vankilani.
Erikoinen nimi.
Se, ettei minulla ollut poikaystävää, sekin oli vankilani.
Sitten poikaystävästäni tuli vankilani.
Sitten siitä, että minä en pysty olemaan lähellä.
Ja sitten siitä, että enemmän kuin mitään muuta, haluan olla lähellä, mutten voi kun en osaa.
Opinnot, kesätyöt, harrastukset; ystävät, matkat, asunnot.
Lopulta vankiloita oli niin paljon, ettei mistään tahtonut tulla mitään. (Ei se ehkä muille siltä näyttänyt, mutta minä sen tiesin.)
Minä en halua elää niin, että aina haluan pois, että aina odotan seuraavaa hetkeä. Siitä tulee vain niskat kipeiksi, kun on koko ajan otsa edellä menossa seuraavaan asiaan. Seuraavalle nettisivulle, seuraavaan päivään, seuraavaan viikonloppuun, seuraavaan tenttiin seuraaviin ihmisiin. Minä huomaan sen kaiken nyt, huomaan kuinka olen paennut tätä hetkeä, sitä ainoaa joka minulla on. Ja kuinka paljon on täytynyt oppia ennen kuin on päässyt tähän asti: että huomaa sen, mitä on, että edes huomaa pakenevansa, ja että pystyy suhtautumaan siihen hyväksyvästi ja edes joskus harvoin huomattuaan pysähtymään.
Ja minä haluan, että ihmiset ovat minulle lepo, ei vankila. Minä haluan olla seurassa niin, etten ole niin kiihtynyt että sanon mitä sattuu ja olen miten sattuu, että sanon sellaista jonka takana en varmasti ole, ja etten ole levoton, että alan hosua ja käyttäytyä niin kuin luulen muiden toivovan minun käyttäytyvän.
Tiedän että olen jo pitkällä, kun huomaan tämän kaiken, ja tiedän, että voin olla vain luottavainen ja kärsivällinen. Olen myös täynnä kurjia tunteita kaikesta siitä, millainen olen pelkoni vuoksi ollut. Miten vaikea sitä on selittää, että on voinut huonosti, vaikka on näyttänyt ihan hyvältä, mutta ei kuitenkaan kadu sitä mitä on ollut, koska ei olisi voinut olla mitään muuta, ja vain sen vuoksi, mitä on ollut, on sitä mitä nyt on. Enkä minä oikeastaan haluaisi olla kukaan muu; luulen, että häpeän ja vihan alta pilkottaa ihan hieno tyyppi.
En näe sitä vielä, mutta uskon siihen. Uskon vaikka tekee kipeää. Ja vaikka vieläkin olen vankilassa, olen jo ymmärtänyt, että voin kävellä näiden muurien läpi.
Näytetään tekstit, joissa on tunniste häpeä. Näytä kaikki tekstit

torstai 16. heinäkuuta 2009
tiistai 9. kesäkuuta 2009
Suku on pahin
Isä sairastaa. Se ei ole sinänsä järkyttävää, koska hän on jo iäkäs. Minä, siskoni ja veljeni synnyimme isän toiseen avioliittoon isän ollessa jo viisikymppinen. Silti se on kova juttu, tietenkin. Täsmällinen ja tarkka isä ei muista mitään tunnuslukuja, tai miten hänen vuosia käyttämänsä radio ja televisio menevät päälle. Eikä isä muista syödä. Mikään uusi tieto ei välttämättä pysy hänen mielessään, ei ainakaan tarkasti, eikä siihen voi luottaa. Neuvon television käynnistämisen kolmena peräkkäisenä iltana. Iltaisin isä kysyy varmuuden vuoksi, mikä olikaan hänen makuuhuoneensa.
Minulla on kaksi täyssisarusta ja kolme keski-ikäistä sisarpuolta. Äitini on naimisissa isäni kanssa. He eivät elä yhdessä, vaikka ovatkin jatkuvasti tekemisissä toistensa kanssa. Minä olen nuorin, ja asuin viimeiset kotonaolovuoteni käytännössä kahden isän kanssa. En ole koskaan oikein pitänyt isästä, mutta en ole koskaan oikein kertonut siitä kenellekään. Ei sellaista voi todeta silloin, kun on pakko elää jonkun kanssa, ja kun on tämän elätettävänä. Ja kun tahtoo olla mieliksi. Tai kun luulee, että on pakko olla mieliksi. Ei sellaista vastaan voi kapinoida, joka tavalla tai toisella osoittaa, että ei siedä kapinointia.
Isä oli vanha ja vanhuudenvaivainen jo minun asuessani kotona. Minusta sitä oli kamalaa katsoa. Tein joitakin konkreettisia asioita: hoidin pyykkejä, siivoilin, olin huolellinen. Kävin isän kanssa kaupassa. Olin mieliksi. Se oli kamalaa. Minä en uskaltanut tehdä mitään, mitä halusin. Ei, minä en osannut haluta mitään, koska isä oli onneton ja kotona ja yksin, ja minä halveksuin häntä, mutta olin tyyni, tyynesti onneton, tyynesti syyllinen. Se tunne on vahva vieläkin: minä en voi tehdä mitään. Minä en tiedä miten haluta nukkua, tai miten tuntuisi hyvältä hengittää. Minä en halua tehdä sellaisia asioita, jotka olisi isälle mieliksi, koska tekisin ne hänen vuokseen, enkä pidä hänestä niin paljon että tekisin hänen vuokseen asioita. Minä en halua tehdä asioita, joita isä ei hyväksy, koska, no niin, isä ei hyväksy niitä. Minä en halua tehdä asioita, joita ystäväni tekevät, koska en halua tehdä mitään siksi, että joku muu tekee niin. Minä en voi vapautua tekemään iloisia asioita, koska ne muistuttavat siitä, että isä on yksin ja onneton ja minä olen unohtanut hänet. Ja kai pelkään syyllisyydentuntoani enkä siksi tee oikein mitään. Ettei syyllisyys tulisi. (Näistä ajatuksista kiitos Neiti Ihaalle.) Minä teen kaiken velvollisuudesta, ja jos ei ole velvollisuutta (minä itse en ole tarpeeksi voimakas velvoite itselleni), en osaa tarttua mihinkään. En halua kääntyä mihinkään, koska jokaisessa suunnassa odottaa painajainen.
Niinpä minä olen omassa kodissani, kaukana isän kodista, enkä tee mitään. Luen sähköposteja lukemasta päästyäni, siivoilen, hääräilen. Minä en osaa tarttua omaan elämääni. Ote isään pitää säilyttää koko ajan. Mieleni karkaisi vain siihen, onko isällä jokin hätänä. Kuinka vihaan tätä kuviota. Tosin nyt se alkaa kirkastua, se on hyvä. Se on myös järkyttävää. Eikä ketään oikein voi syyttää, ei niin että se ratkaisisi mitään. Sukupolvien ketjut eivät katkea, ellei joku niitä katkaise; raivostuttaa olla se, joka tekee sen työn. Raivostuttaa, etteivät muut ole osanneet, että minun täytyy käyttää tähän näin paljon aikaa ja energiaa. Vaikka uskon kyllä sitä myöten saavani suuremman vapauden kuin muut.
Veljet että on vaikeaa irrottaa sellaisesta, joka ei oikeasti pärjää yksin. Vaikka kai reittejä itsenäisyyteen on monenlaisia. Ehkä tätäkin tietä pääsee perille. Tai oikealle tielle. Olo on turta.

Tunnisteet:
häpeä,
itsenäisyys,
perhe,
syyllisyys,
uskomukset
sunnuntai 3. toukokuuta 2009
Suretus
Tietyllä tavalla minulle maailma on vankila. Maailma on täynnä muureja, täynnä esteitä, estoja ja häpeää. Minulle maailma on pakkoja ja täytyjä, ja sitten ei-pystyjä ja ei-haluja. Minulle ei maailma ole mahdollisuuksia, ei tilaisuuksia, ei haluja tai vapauksia. Minä en osaa haluta mitään.
Minun ystäväni on aktiivinen. Hän suhtautuu elämään positiivisesti, hän ei tunne paniikkia, hän uskoo osaamiseensa. Hän ei ole typerä tai naiivi eikä hänellä aina kaikki onnistu, ei nyt eikä aikaisemmin, mutta hän on läsnä elämässään ja luottaa siihen.
Minä tulen poissaolon jälkeen kotiin ja vihaan elämääni. Katson sitä, ja näen surkeutta, elähtäneisyyttä. Minä katson sitä, enkä uskalla tehdä sille mitään. Minä näen sen selvästi, minä näen nyt sen, mitä minä siitä olen jo pitkään ajatellut, ja se elämä ei ole sellainen, jonka haluan. Minä haluan muuttua, en paeta, muuttaa, muuttua.
Minun ystävälläni on harrastuksia. Hän menee paikkoihin, ihmisryhmiin, ja puhuu ihmisille. Ihmiset puhuvat hänelle, hän menee uudestaan harrastamaan, ja puhuu niiden ihmisten kanssa taas. Hän oppii, hän uskaltaa oppia, uskaltaa ihastua uuteen harrastukseen, uskaltaa kertoa harrastuksestaan. Hän nauttii harrastuksistaan, hän haluaa harrastaa ja siksi hän harrastaa, eikä siinä ole juuri mitään sen kummempaa.
Kun hän harrastaa, minä voisin haljeta raivosta. Minä voisin olla vihainen, koska hän harrastaa eikä ole minun kanssani niin kuin minä olisin hänen kanssaan, koska minulla ei ole harrastuksia. Minä voisin haljeta mustasukkaisuudesta, koska hänen aikansa kuluu toisaalla. Minä voisin haljeta kateudesta, koska hänellä on lupa harrastaa, mutta minulla ei ole. Minä voisin olla hiljaa loukkaantunut, koska minua ei näy harrastusten takaa.
Minä voisin, ja joskus minä teenkin jotain noista, mutta enimmäkseen minä tiedän, että ystäväni harrastukset ovat jotakin, mitä hän haluaa tehdä, jotakin hänelle tärkeää, osa hänen elämäänsä, eikä minulla ole oikeutta eikä mitään kunnon syytä kommentoida niitä tai häntä. Minä tiedän, että se, että minä en uskalla harrastaa, ei tarkoita sitä, ettei hänkään saisi uskaltaa. Tiedän että se, että minä en pidä elämästäni ei tarkoita sitä, ettei hänkään saisi pitää omastaan. Että jos minä en pidä itsestäni, hänkään ei saisi pitää itsestään. Jos en minä arvosta, ja niin edelleen.
Kun minä katson häntä hänen elämässään, minä näen kaikkea sellaista, jota olen aina halunnut. En tarkoita yksittäisiä harrastuksia, ei, se on yhdentekevää. Minä näen rohkeutta, luontaista uskallusta toimia. Minä näen ihmisen, joka menee paikkoihin eikä pyydä sitä anteeksi, eikä myöskään pöyhkeile sillä tai tee siitä numeroa, menee vain, menee ja tekee, tekee ja pitää tekemästään. Minä näen elämän, ja minä tulen valtavan surulliseksi, koska näen toiveen, josta luovuin jo kauan sitten.
Minä näen kauan sitten tekemäni ratkaisun, etääntymisen toiminnasta, toiminnan halveksumisen. Minä näen että tein sen jotta rohkeuden puute ja häpeä sen tilalla eivät vaivaisi minua enää vaan olisin oikeastaan fiksumpi kuin kaikki muut enkä todellakaan haluaisikaan mitään harrastuksia mitä muilla ikinä sattuikaan olemaan. Minä ratkaisin sen niin, koska vajavuuden vuoksi erkaantuminen tuntui liian pahalta.
Mutta ei minun toiveeni lakannut olemasta olemassa, toiveeni elämästä, toiveeni kuulumisesta, toiveeni yhtenäisyydestä, toiveeni harrastuksesta. 12-vuotiaana minä luulin, että on jo myöhäistä aloittaa lentopallon pelaaminen. Tunsin myös olevani myöhässä, kun olin kai jo 10 kun aloitin pianonsoiton. Eikä sillä väliä, oliko minulla harrastuksia vai ei, olihan minulla joitakin, mutta tunsin itseni kaikissa enemmän tai vähemmän sivulliseksi. En uskaltanut kehittyä, en tiennyt että minulla olisi lupa, en voinut heittäytyä. Jossakin takana oli aina ihmeellinen tieto siitä, että en minä kuitenkaan ihan oikeasti tätä opi. Eikä silloin opi, jos tietää jo entuudestaan, ettei opi.
Kummallista on tietysti se, että minä osasin. Minua kehuttiin ainakin yhtä paljon kuin muita. Ei sillä väliä, tunsin kuitenkin olevani aina huonompi. Jollakin merkillisellä tavalla, jotakin aina oli, jokin teki minusta lähtökohtaisesti vääränlaisen, mahdottoman hyväksyä, mahdottoman olla joukon tasa-arvoinen jäsen.
Ja minä näen nyt ystäväni tasa-arvoisena monissa joukoissa, rohkeana, innokkaana, hyväksyttynä, ja minua surettaa kaikki se, mitä minä olen menettänyt, kun olen pitänyt itseäni niin vääränä. Minä näen toiveeni, ja minua surettaa kuinka olen hylännyt sen. Minua surettaa se, kuinka ikävältä elämäni tuntuu, kun tiedän, että elämästä voi pitää ja se on ihan totta. Surettaa että elämässä on monia asioita joista iloita, enkä minä ole osannut. Surettaa kaikki mukavat asiat, jotka minulta ovat menneet ohi. Minua surettaa, ja minä suren.

torstai 5. maaliskuuta 2009
Yksinolosta ja taloudellisesta itsenäisyydestä ja perheestä
Kun on päiviä yksin, niissä tuntuu kaikissa olevan tyhjiä ja toivottomia kohtia.
Kun tekee mieli ostaa jotain (jotain mitä tarvitsee tai ei) ja tajuaa, että ei ole varaa, pitäisi hakea työ. Kun surffaa netissä ja tietää, että pitäisi etsiä työ mutta vaikka kuinka etsii, ei välttämättä löydä. Tulee oikeastaan aika varmaksi siitä, ettei löydä, ja silloin ei oikein jaksaisi toden teolla etsiäkään. Tai kun on surffannut työsivuilla ja lukenut blogeja tosi kauan eikä tehnyt yhtään gradua, ja väsyttää, ja tuntuu ettei sitä gradua voi vaan ruveta noin vaan tekemään. Ja jos sitä ei koskaan tee, ei se koskaan valmistu, eikä niitä töitäkään koskaan tule, ja aina on vain välimaastossa, ulkopuolella, ja yksin.
Kuulostipa se julmalta. Mutta toivo on niin paljon helpompi menettää, kun on yksin, kun pitää kannatella koko itseä koko ajan, ja miettii miten se onnistuu jos ei taloudellisestikaan pysty kannattelemaan. Jotenkin kaikki järjestyy. Tätä rahakremppailua vaan on jatkunut niin pitkään. Se liittyy siihenkin, tietysti, että minun on vaikea nähdä itseäni työssä. On helppo unohtaa kaikki ne ajat, jolloin olen työskennellyt. Työpaikat ovat niin vaativia, ja vaikka työpaikka olisi mukava ja ilmapiiri hyvä, jo se, että joka ikinen päivä pitää mennä sinne, mennä ja toimia roolissa, jo sekin tuntuu niin raskaalta. Ja tuntuu, etten minä uskalla mennä mihinkään akateemiseen työhön (siis sellaiseen, jossa koulutuksestani olisi hyötyä), en minä osaa, en minä voi sanoa että minä osaan jos en minä usko niin.
En minä sitäkään halua, että minua elätettäisiin. En minä tiedä mitä minä haluan, minusta tuntuu että täällä pitäisi olla niin paljon etten minä mitenkään jaksa, ja itsenäisyyden vaade on se höyhen joka katkaisee kamelin selän, ei sitä, ei sitäkin, en minä jaksa kaikkea, en minä jaksa yksin. Eikä tämä ole koeaikaa, ei valtio enää anna minulle rahaa, minun pitää ansaita se itse, minun pitää mennä töihin ja minun pitää valmistua, miksi hitossa tämä tuntuu niin vaikealta, saada jokin työ, kun olen mitä mainioin työntekijä kun kerran saan töitä.
Pelottavinta on jäädä kyvyttömyyteen makaamaan. Näköalattomuuteen, jonka kotoa opin. Miten minun tarvettani olla lähellä ja saada rohkaisua ei koskaan huomattu? Minä tiesin koko ajan, että jotakin puuttuu, vaikken osannut nimetä sitä, kiukuttelin vaan milloin mistäkin syystä, paiskoin ovia, ja myöhemmin lakkasin senkin ja olin hiljaa katkera, ja sitä ettei huomioitu tarpeeksi ja oikealla tavalla, on vaikea hyväksyä, vaikea antaa anteeksi. Sitä että äiti ei nähnyt, että samoista syistä kuin hän ei halunnut olla isän lähellä, en minäkään halunnut. Kun lapsena kavereiden kanssa käytiin keskusteluja siitä, kummalle menisit, jos vanhempasi eroaisivat, en voinut käsittää kuinka jotkut tahtoivat elää isänsä kanssa. Meillä se ei olisi tullut kuuloonkaan! Ei minulla ollut mitään tunnesidettä isään! Eivätkä vanhempani koskaan virallisesti eronneet (eivät edelleenkään ole), mutta niin vain kävi, että minä jäin isän kanssa kahdestaan asumaan äidin vain vieraillessa ankeassa elämässämme. Enkä minä koskaan kehdannut sanoa, kuinka häpesin isää. Mutta se kaikki tuli (ja tulee) myöhemmin vastaan, tietenkin.
Tämä kirjoitus taitaa olla katkonainen ja sekava, mutta ajattelin ettei se haittaa, koska haluaisin oppia pitämään elämästäni sellaisena, katkonaisena ja sekavana, ja luopua siitä unelmasta, että siitä joskus tulisi kaunis kuin toisten elämä, ulkoa katsottu.

tiistai 9. joulukuuta 2008
Suhde ja pelkoja.
Etäsuhde on vaikea laji. Tosin aikuisiälläni minulla ei ole ollut oikeastaan yhtäkään ei-etäsuhdetta, eivätkä etäsuhteenikaan ole olleet vakaita tai pitkäkestoisia tai luotettavia. Luottamusta on niin vaikea säilyttää viikkoja tapaamatta. Onhan puhelin, mutta ei siinä näe ilmeitä, eikä siinä voi silittää poskea eikä käpertyä syliin, ei olla pitkään hiljaa eikä tuntea kaikkea sitä sanatonta, mikä vahvistaa tai ainakin ylläpitää luottamusta silloin, kun voi tavata. Ja kun luottamus horjuu, horjuu kaikki: kuka tuo on ja mitä hän tekee minulle ja miksi, onko kaikki tässä, täytyykö taas hyvästellä ei ei ei en halua; enkö minä merkitse mitään, onko väärin tarvita toista näin, kuinka paljon saa kaivata ja entä jos kaipaan yli rajan, pelotanko silloin, taas, ja jään yksin, taas?
Enkä minä halua vaipua. En nyt, en vielä. En halua, että aikaisemmat pelkoni ja menetykseni tulevat tuhoamaan tätä suhdetta. Ja silti tiedän, nyt, että se vyöry odottaa aikaansa, mutta toivon sen tulevan silloin, kun kestän sen paremmin, kun en ole kaikesta niin epävarma että päivään ei mahdu muuta kuin itkua ja pelkoa siitä, että hajoaa kappaleiksi eikä koskaan enää voi saavuttaa sitä mitä oli ennen vyöryvää mustaa. Ja pelkään, että tunteeni voima pelottaa toiset kauas, että kun kiharatukkainen näkee minut suruni syövereissä, viimeistään silloin hän pakenee, kammoaa minun möhkälemäistä olemustani, hulluuttani, tai halveksuu kontrolloimattomuuttani, tai ei yksinkertaisesti tiedä mitä muuta voi tehdä kohdatessaan jotain niin väkevää kuin paeta.
Voinhan päättää nyt, että annan aikaa (etenkin, kun sain puhelimessa eilen myöhään taitettua terän pahimmalta tähän suhteeseen liittyvältä pelolta) surullisille ajatuksille siitä, mistä tämä pelko kumpuaa. Ehkä se helpottaa surua joskus, kun uskallan sitä tuntea. Tai voin nyt muistella erilaisia muotoiluja siitä, että suru en ole minä; valmistautua kestämään tunteen voimistamalla tietoisuutta siitä, että tunne tulee ja menee ja että sen voima johtuu edeltävästä elämästäni, ei suoraan tästä hetkestä. On niin kauan siitä kun olen viimeksi voinut joogata, että noista ajatuksista on vaikea saada kiinni. On yritettävä siihen suuntaan, vaikka usko ei tahtoisi riittää.

maanantai 23. kesäkuuta 2008
Nurin-kurin-kurjuus
ei ole mitään, miksi
ei se ketään kiinnosta
on neljä seinää ja niiden ulkopuolella vesisade
on liikakilot ja finniongelma, pullukkavatsa ja miehen lantio
on vesisade ja hiljaisuus
minä täällä, minä vain
lattialla tavarat purkamatta
eikä ole mitään miksi
elämä liikkuu nyt kahdella tasolla
toinen taso on ihan hyvä
arkinen, iloinenkin
toinen on blaah
blaah blaah blaah
yksin ja sellaisten asioiden keskellä, joita ei voi ratkaista olemalla yksin
ja voimaton ja turhautunut hakeutumaan seuraan
tyytymätön ja väsynyt tyytymättömyyteen
päällimmäisenä aina häpeä
neurooseja neuroosien päälle
tällaisena päivänä se on vain niin

keskiviikko 11. kesäkuuta 2008
Talo
En tahdo mennä vanhan miehen taloon. Sen piha on rehevöitynyt: Hurmehappomarja-aita on hujahtanut kolmimetriseksi piikkiryteiköksi, nurmikko kasvaa monikymmensenttistä voikukkaa ja takapihalla kukoistaa juolavehnä. Vanhojen omenapuiden alus on ollut vuosia pelkkä sammalmatto. Kukkapenkkejä on yritetty pitää hengissä istuttamalla niihin kesäkukkia, mutta hoidon puutteessa ne näivettyvät jo pian juhannuksen jälkeen. Ja ruusupuska, näkisittepä sen, kolme karahkaa, joiden kärjistä joka kesä työntyy muutamia sinnikkäitä lehtiä ja tuoksuvia kukkia. Marjapensaat ovat kyllä hoidossa; mehunkeitosta vanha mies pitää kiinni.
Vanhan miehen vanhassa talossa on lukuisia makuuhuoneita. Niiden sängyissä on ollut samat lakanat kuukausia, vuoden. Yöpöydillä samat kirjat ovat kesken vuodesta toiseen. Ne ovat kerta kerralta pölyisempiä, eikä se ole ainoa syy olla tarttumatta niihin. Yöpymisten välillä on nimittäin niin pitkä aika, että samat teokset eivät enää seuraavalla kerralla kiinnosta. Makuuhuoneissa unohtuneet tavarat ovat niillä paikoilla, joille ne on aikoinaan laskettu. Tavarat eivät siirry; ne korkeintaan lisääntyvät.
Talossa, johon en tahdo mennä, oli kotoisa keittiö. Nyt pöydän toinen pää on täynnä sille laskettuja ja siihen unohdettuja tavaroita. Pölyisiä maustepurkkeja, kuihtuneita yrttejä, hylättyjä pääsiäismunan yllätyskoristeita joltakin menneeltä pääsiäiseltä. Puualustoja, lehtileikkeitä, ruoka- ja kahvitahroja. Hedelmäastiassa on pussissa veteläksi ja vihertäväksi menneitä mandariineja. Leipälaatikossa vähintään yksi homehtunut paahtoleipäpussi, josta on syöty ehkä kolmannes. Jääkaapissa haisevat mädät porkkanat ja viikkojen takaiset ruuantähteet.
Vanhan miehen talossa kaikki muistuttaa lahoamisesta. Kaapeissa on samat turhat asiat kuin kaksikymmentä vuotta sitten. Koko aikana ei ketään ole kiinnostanut siivota niitä. Vanhassa talossa vanha mies lahoaa, ja minä olen elänyt sitä lahoamista jo kymmenen vuotta sitten, ja minä haluaisin vihdoin elää, enkä minä voi elää kun minä käyn vanhan miehen talossa, siellä minä otan lahon itseeni tai pakenen sitä touhuamiseen ja suren sitten jälkikäteen, joka tapauksessa suren, vanha mies ja laho talo, siellä on kaikki se joka estää minua olemasta osa elämää, enkä minä halua mennä siihen taloon, vaikka kieltäytyminen tekee pahaa, vaikka sääli nousee kurkkuun ja silmiin, mutta minä en voi sanoa miten vanhan miehen pitäisi elää, minä en osaa puhua niin vanhan miehen kanssa eikä vanha mies varsinkaan minun kanssani enkä minä halua ottaa vastuuta siitä, että puhutaan ylipäänsä, minä haluaisin että vanha mies hoitaisi itse elämänsä.
Ehkä hän hoitaakin niin kuin riittäväksi näkee, mutta minä en näe sitä riittäväksi, minä haluaisin että kaikki olisi kauniimmin ja paremmin mutta minä en voi tehdä sitä sellaiseksi, minulla on oma elämä elettävänäni, ja siitä minä voin tehdä kauniin, ehkä sitten jaksan käydä myös tapaamassa vanhaa miestä.

lauantai 5. huhtikuuta 2008
Suru ja pelko
Taisin olla ihan pieni tyttö vielä, kun aloin hävetä ja piilotella tunteitani. Surua, vihaa, häpeää. Vain iloa ja myötäsukaisuutta halusin näyttää, ja ajoittain kiukkua.
Minua pelottaa, että tunteitani ei hyväksytä. Että tunteeni ovat kerta kaikkiaan liian voimakkaita, että muut eivät kestä niitä vaan hylkäävät minut, katoavat pikku hiljaa, alkavat karttaa ja puhua minusta kuin oudoista puhutaan. Että minä olen tunteideni vuoksi vääränlainen ja siksi ihmisten seura on vain teeskentelyä, he ovat minun kanssani niin kuin asiakkaiden kanssa ollaan kaupassa, pakosta, mutta kun aika täyttyy, he katoavat ansaitusti ja huokaavat helpotuksesta: velvollisuus täytetty. Ja tapaamisten välillä minä olen ilmaa ja hauskuus tapahtuu muiden kanssa; hauskuuden lomassa iloiset toiset laskevat minusta leikkiä tai tuomitsevat minut. No se nyt on sellainen.
Minua pelottaa. Minulla on tunteita, minulla on, ja ne ovat väkeviä. Joskus itkettää tuntikaupalla. Kymmenet nenäliinat täyttyvät räästä ja kyynelistä. Joskus tiedän miksi itkettää, useimmiten en. Minä en voi sille mitään, minulla on tunteita! Mutta minä olen vieraskorea: en minä silloin itke kun muut katsovat, minä en halua vaivata heitä. Ellei syy ole akuutti ja ymmärrettävä, useimmiten sydänsuru. Nimenomaan, minusta tuntuu että tunneilmaukseni ovat toisille vaivaksi. Ja tietenkään he eivät halua olla minun kanssani, jos se on vaivalloista.
Kun olen surullinen, tuntuu että mitään muuta ei olekaan. Surusta jää syyllisyys ja nöyristelevä olo pitkäksi aikaa: minä en ole sellainen kuin nuo luulevat. Minä piilotan sen, minä en puhu siitä koska sitä on vaikea ymmärtää, sitä on vaikea selittää kun se ei ole päällimmäisenä. Ja kun minä olen muiden kanssa, muutun automaattisesti rauhalliseksi, miellyttäväksi. Mutta suru jää, ei suru tule silloin hyväksytyksi.
Ihastus saa surun pulpahtelemaan esiin. Tunnen oloni hyväksytyksi, uskallan itkeä. Mutta jos itkua jatkuu liian pitkään, tulee pelko: olenko sittenkin vain surullinen, kuka tällaisesta välittäisi. Ja jos ihastus soittaa, tulee syyllisyys: Minä en ole sellainen kun olen antanut ymmärtää. Minä olen tuntenut väärin, minä olen ajatellut väärin. Minulla on jotakin mitä en ole kertonut, kuinka ihastus voisi minusta välittää. Ja järki sanoo että ei ole tarve kertoa kaikkea, ei vielä tarvitse, ja pelkään että pelotan jos kerron liian pian enkä tiedä mitä kerron, että minä olen välillä surullinen, mutta se tuntuu niin kamalalta että sitä kamaluutta ei voi kertoa, miksi se tuntuu kamalalta sitä minä yritän selvittää, ja ehkä minä jo tiedän mutta vielä minä en hyväksy, en vaikka haluaisin, enkä minä kai kaikkea voi yksin hyväksyäkään.
Vieläkin pieni tyttö luulee, ettei tunteitaan saa näyttää, sillä silloin on rasite toisille, eikä kukaan halua olla rasittavan tytön kanssa.

lauantai 12. tammikuuta 2008
Lauantaina
Kerran Veloena kirjoitti lauantaiolosta, ja minä tiesin tarkalleen. Kirjoitan nyt omastani, koska on lauantai ja sen mukainen olo. En tiedä, mitä tekisin lauantailla. Sanalla on minullekin kulttuurisesti iskostunut merkitys: vapaa, hemmottelua, rentoutumista, mukavaa. Sauna. Mutta oloni ei ole lauantaina yhtään muita päiviä parempi. Se on odotuksentäyteinen päivä ennen sunnuntaita, jolloin saa oikeasti levätä, kun ei mitään virallista voi tehdä. Työtäjumaloivassa kulttuurissamme sunnuntai on mielestäni ainoa päivä, jolloin työntekoa jopa paheksutaan. Mutta lauantai, mikä päivä sellainen on
Kesällä lauantailla ei ole väliä, koska muutenkin on lomaa. Se on hauska, koska maalle tulee myös täti ja ehkä jopa serkut. Jotakin tapahtuu, jotakin meidän perheen ulkopuolista. Mutta talviset lauantait. Äiti tekee töitä. Ehkä käydään konsertissa, vaikka nekin ovat yleensä sunnuntaisin. Sunnuntaina on todennäköisempää että äiti on kotona. Mutta lauantaina äiti lähtee aamulla tekemään töitä, se on varmaa, jos äiti ylipäänsä on kaupungissa. Isän kanssa käydään kaupassa, ja kohokohta on, jos saa manguttua isän ostamaan jotakin herkkuja: pullon limsaa tai pussillisen tuoreita lakuja. Toisaalta kaupassa isää joutuu koko ajan vähän häpeämään. Se tunne tulee vieläkin isän kanssa ostoksilla. Koska olen jo iso tyttö - olen tuntenut itseni niin kauan kuin muistan jo isoksi tytöksi - on häpeäkin häpeällistä, sehän on lapsellista. Häpeän tuplasti. Peitän häpeäni ja olen kuin kaikki olisi ihan okei.
Iltapäivä on isän tekemän lihapadan valmistumisen odotusta. Pois ei voi lähteä, koska kohta joutuisi tulemaan syömään, eikä ruualta voi missään tapauksessa olla pois. Isä suuttuu. Samoin, jos hänen valmistamaansa läskistä lihapataa ei syö. Keitetyt perunat ja porsaan lapa. Siinä minun lauantaini kaikessa juhlavuudessaan. Lisänä maitoa, raejuustoa ja keitetty kananmuna. Vanhemmiten aloin tehdä salaattia ja noukkia lihapadasta vain sipulit ja porkkananpalat. Lapsena nekin olivat kuvottavia. Kellon tikitystä. Päivä hämärtyy, ehkä televisiosta tulee jotakin. Lauantaisin minä en todellakaan kutsunut kotiini ketään, enkä minä yleensä myöskään harrastanut mitään. Saunasta sentään tykkäsin. Se oli sentään jonkinlainen tapahtuma. Murrosiässä lauantaita alettiin viettää vasta illalla. En tiennyt, oliko muiden lauantait mukavia. Ainakin kuvittelin niin. Oli minullakin varmasti mukavia lauantaipäiviä, mutta en muista yhtäkään.
En tiedä oikein vieläkään, mitä tekisin lauantailla. Olen mielelläni töissä, koska lauantai on kuitenkin lyhyt työpäivä ja samalla siihen saa jotakin ryhtiä, jonkinlaisen suunnitelman. Tai sitten menen ostoksille. Sielläkin ahdistun. Ehkä alan aktiivisesti viettää lauantaita jonkun kanssa, teen siitä mukavan vaikka väkisin. Koska pahinta lauantaissa on tyhjyys, yksinolo. Tuntuu, että lauantaina kaikki muut ovat läheistensä ja ystäviensä kanssa. Minä olen ostoksilla ja yritän miettiä tarvitsenko sitä ja tätä asiaa. Tulen kotiin odottamaan hämärää, odottamaan iltaa, odottamaan, että jotakin tapahtuisi. En oikein osaa nauttia hyvästä ruuastakaan lauantaina. Sitä paitsi, eihän herkuttelussa ole iloa yksin, ei ainakaan lauantaina. Päivän kalseus ja olon onttous tulevat lauantaina niin lähelle, ettei niitä voi paeta. On muutettava olosuhteita. Aion tehdä sen: lakata alistumasta lauantaille.

tiistai 16. lokakuuta 2007
Minä luulin
Minulle ei kukaan kertonut, että maailma on näin epätäydellinen paikka. Minä luulin, että kaikkien on oltava jokseenkin täydellisiä. Aika pitkään luulin, että on suuri täydellisten joukko, ja sitten pieni epäonnistuneiden joukko. Onni on täydellisiä varten, ja epäonnistuneet ansaitsevat onnettomuutensa, eikä heitä täydellinen onni kohtaa milloinkaan. Minä luulin, kun ei minulle muuta kerrottu. Ja sitten huomasin olevani epäonnistuneiden joukossa, ja miten hyväksyä ensinnäkin se, ja vähän myöhemmin sitten se, ettei kukaan olekaan täydellinen; ja toisaalta kuitenkin huomata ympärillään niin paljon onnellisempia ihmisiä, ovatko he kuitenkin sitä täydellisten joukkoa, johon ilmeisesti minun koko perheeni ei kuulu, vaikka luulin että no isä ja äiti nyt ainakin, he taisivat huijata minua, ja hyvin hataralla pohjalla on edelleen se tieto, että onni kuuluu kaikille, millä ihmeen perusteella minulle, minussa on paljon vikoja, tai ainakin se, että masennun, ja kaikki fyysiset vikani, ja minun besserwissertyylini, ja mitä vielä. Millä ihmeen perusteella onni kuuluu minulle, kun ei näyttäisi vanhemmillenikaan kuuluvan vaikka heidänhän piti olla niitä liki täydellisiä, ja jos joku muu sitten onkin täydellinen, miten hän voisi huolia minut ja ymmärtää minun epätäydellisyyttäni, sillä itsepintaisesti haluan edelleen täydellisen miehen, mutta samalla unohdan että täydellisyys on tässäkin kohtaa suhteellista, että joku voi olla täydellinen minulle, mutta objektiivisesti täydellistä ei ole, sen vanhempani unohtivat kertoa, sekä tietysti sen, että heidän katseensa ei ole objektiivinen. Meillä puhutaan totuuksilla, ei mielipiteillä.
Minä en ole koskaan ymmärtänyt, että täydellinen ja hyvä, hyväksytty eivät tarkoita samaa. Edellinen kuulostaa jotenkin jälkimmäisen parannetulta versiolta, kasista kymppiin, ja hei, kaseja saa kuka vaan, mutta meidän lapset kymppejä, ainakin minä, kymppejä, fiksu tyttö. Aina voi yltää kymppiin, ja siihen minä olen pyrkinyt, olemaan niin hyvä ettei ole parempaa, ettei kenelläkään ole naputtamista, ettei isä tölväise mitään, ettei Samuli ole taas parempi, ettei kukaan olisi parempi kuin minä, silloin olisin niin hyvä ettei minun kenenkään edessä tarvitsisi hävetä, nöyristellä. Voi vanhemmat, taisitte unohtaa ohjata minua elämässä, miten paljon enemmän olisin tarvinnut rakkautta, lempeyttä, hyväksyntää, huolenpitoa.

maanantai 15. lokakuuta 2007
Kodeista
Kotiinpaluu on ihanaa. Kotiin, joka tarkoittaa 26 neliömetrin yksiötä keskellä Jyväskylää, minun kroonisesti viemäriltä haiskahtavaa koppiani, jonka lattiaa peittää muovimatto ja seiniä halvin mahdollinen, kohokuvioinen, hailu tapetti; jonka kylppäri on niin pieni että suihkussa voisi käydä pytyllä istuen, lastenkoon pytyllä, ja kädet on pestävä lavuaarissa jossa yhdenkään maajussin kouria ei mahtuisi kääntelemään ja jonka keittiöseinän kaapit ovat eri sarjaa kuin allaskaapit, täysin väärän kokoiset ja väärällä kohdalla. Minun klohmuinen mutta kodikas kotini, asumalla kotoiseksi tehty. Oleilemalla.
Kotiinpaluu on väsyttävää. Paluu entisestä kodista, joka tarkoittaa kolmikerroksista omakotitaloa keskellä pirkanmaalaista 50-luvun omakotitaloaluetta, kroonisesti pahalta haisevaa, lahoavaa linnaa, jonka nurkkiin on kasautunut kymmenien vuosien vaate- ja muuttoröykkiöt, jonka hyllyt natisevat pölyisistä kirjoista ja jonka kokolattiamattojen erimuotoiset läikät kertovat hurjien juhlien jälkeisestä välinpitämättömyydestä; jonka tapetit ovat vanhoja, nuhruuntuneita, taulunreikiä täynnä ja tummenemia ja vielä väärään paikkaan jääneitä tauluja. Entinen koti, jonka huoneissa elävät edelliset elämänvaiheet roinana ja huolehtimattomuutena, pinttyneenä pölyn hajuna, jossa elää jokin olemisen oikeutus, mutta ei elämisen mahdollisuus. Koti, jossa on kuljettava silmät sidottuina, jottei näe kaiken ilon ja kiinnostuksen hiipumisen merkkejä jokaisen oven takana; koti, joka työntää pölyn keuhkojen sisään ja silmiin ja sydämeen, jos sinne jää liian pitkäksi aikaa, jonne ei halua viedä ketään rakasta, ei vain halua, ja vierasta vielä vähemmän.
Nyt on uusi koti, ja selitys sille, miksi uusi koti on niin tärkeä: se on koti, se näyttää kodilta ja tuntuu siltä, ja sinne tulevat vain sellaiset ihmiset, jotka kutsutaan, ja sellaiset tavarat ja sellaiset ruuat, jotka kutsutaan. Ja siellä voi olla, olla nauttien päiviä, ja jos sitten onkin pakko poistua, ei se johdu kodista, ei tästä tilasta jossa viihdyn vaan jostakin muusta.
Kotia ei tietenkään tee vain sijainti, tila, huonekalut, tavarat musiikki ruoka tuoksut, vaan ihmiset.
Niitä täällä ei ole. Minä vain. Mutta se ei ole nyt huono, ei nyt, nyt se on hyvä. Mutta siksi tähän ei voi tyytyä.

sunnuntai 22. heinäkuuta 2007
Ovella?
Törmään itsessäni itsepintaiseen ajatukseen: jos joku, itse asiassa jotkut, suunnilleen samanlaisissa olosuhteissa kasvaneet ja samanlaisessa ympäristössä elävät ihmiset, nuoret naiset yleensä, voivat pahoin pahoin pahoin eivätkä koskaan ponnisteluistaan huolimatta pääse rannalle vaan räpiköivät henkensä edestä loputtomiin kunnes hukkuvat, niin miksi minä en hukkuisi? Miksi minä olisin se, joka nousee rantaan ja kävelee omin jaloin ja suorin selin kotiinsa?
Samalla törmään kyllä myös itsepintaiseen terve-sairas tai nouseva-hukkuva -dikotomiaan, jonka itseni jos jonkun luulin jo hylänneen. Kun ei elämässä kai kuitenkaan ole voittajia, vaan jokainen räpiköi tavallaan, aikanaan. Mutta minä ja muut -ajattelusta ei ole niin helppo päästä irti, kun on kohdannut niin vähän kaltaisiaan ja tuntee vieläkin häpeää niistä erottavista asioista ja kipua tilanteissa, joihin häpeä heijastaa kuvansa.
Yhtä aikaa odotan vapautusta, olen jo pitkään tuntenut sen olevan lähellä, mutten kai ole uskaltanut avata hakaa, ja samalla pelkään että se on vain naiivia kuvitelmaa, että todellisuudessa kaiken pitää lopulta mennä huonosti, surullisesti, kamalasti. Ja pelkoni, voi, se on syvällä ja se vie voiman ihmiseltä ja pohjan kaikelta, ja siitä aion vielä puhua. Siitä mikä ei voi jäädä sisälleni.

Tilaa:
Blogitekstit (Atom)