Raivokausi

Sisälläni on alkanut taas kiehua. Jotenkin olen kai antanut kaikkeni, ollut marttyyri viimeiseen pisteeseen saakka, niin että en enää vastaanottaisi oikein mitään. Huudan isälle, huudan äidille, huudan miehelle, huudan koiralle. Tuiskahduksia. Pidäkkeettömämmin kuin ennen. Ilmaisen, miltä minusta tuntuu. Usein tosi lapsellisesti. Mutta niin vain tapahtuu, tai siis en ole erityisemmin yrittänyt noita tuiskahduksia pidätelläkään. Tunnen raivon niin selvästi, ettei sitä huvita pidätellä.

Se tuntuu joskus hyvältä ja joskus pahalta. Hyvältä, jos saa osoitettua oman tahtonsa ja rajansa. Pahalta siksi, ettei aina tiedä vastaanottajan kykyä käsitellä ärjäisyäni. Koiran koulutuksessa ein karjuminen ei ole kovin rakentavaa. Ihmiset kaiketi selviävät, vaikken ole siitäkään aina varma. Pakkohan heidän on. Tai toivoisin ainakin että he kertoisivat, jos se tuntuu erityisen pahalta ja kestämättömältä. (Inhoan muuten isän reaktiota äidin ihan mihin tahansa kritiikkiin. Äidin seurassa isä todennäköisesti on hiljaa ja myöntyy äidin tahtoon, ja kertoo sitten minulle kun asia - josta olen useimmiten äidin kanssa samaa mieltä - tulee esiin: "Juu, äiti jo minut haukkuikin siitä." Jokainen yritys keskustella asioista tai muuttaa niitä on haukkumista, mutta suoraan toiselle ei sanota mitään. No, eivät he kai vain pysty. He ovat sellaisia.)

Olen joogannut aika usein, ja se saa tuttuun tapaan tunnekanavat pulppuamaan. Raivon lisäksi on löytynyt kaikenlaista muutakin. Mutta olen ajatellut, että nyt minulla on siihen aikaa. Ja - kunpa tämän voisi laittaa CV:hen - henkisen kehityksen edistäminen on helvetinmoista työtä. Siihen tarvitaan aikaa ja energiaa. Totta kai koko ajan jokin prosessi on käynnissä, mutta syvimpien alhojen kahlaaminen vie erityisen paljon aikaa ja energiaa. Ja olen antanut nyt sen tapahtua. Siihen CV:hen siis voisi tämän aukon kohdalle kirjoittaa: Omien pelkojen ja ahdistusten kohtaamista. Tyhjyyden katsomista silmästä silmään. Henkistä kasvua. Itsetuntemuksen syventämistä.

Toivottavasti tämä raivo on alku. Ainakin nyt tunnistan sen itsessäni. Toivottavasti viha auttaa löytämään omat rajat ja omat voimat ja sitä kautta mahdollistaa anteeksiannon. Toivottavasti joskus opin elämään omaa elämääni enkä tarkkailemaan mitä muut tekevät oikein ja väärin. On mykistävää löytää itsestään elämänmittainen katkeruus.

Sadas postaus, muuten.

Vankilassa

Minä raahaan muiden ihmisten elämiä mukanani, minne menenkin. Olen vasta alkanut huomata kuinka perhe kulkeutuu mukanani minne menenkin, ja kuinka vaikea minun on antaa itselleni lepohetkeä. Ihmisiin suhtautuminen on niin ristiriitaista; toisaalta haluaisin pitää rajani ja olla olematta tekemisissä vaikeiden ihmisten kanssa, vanhemmat, vaikeimmat. Ja toisaalta säälittää, on velvollisuus ja halu olla hyvä läheisille, ainoille vanhemmille.

Mutta minun ainoa isäni oli vihainen ja pelottava. Hän ei antanut arvostusta mistään. Väkinäinen hyy-vä tai vainniin oli parasta mihin isä pystyi. No, ei hän lyönyt. Ei hän haukkunut minua, koska minä pidin huolen että olin niin kiltti että minua ei tarvinnut. Siskoa hän kutsui minulle ja veljelleni nimellä "teidän hulttiosisarenne", ja siskon kanssa riidellessä hän kutsui tätä "ämmäksi". Minä käyttäydyin niin, että hänen ei koskaan tarvinnut sanoa minulle mitään sellaista.

(Tästä blogista on tullut ehkä terapiablogi. Olkoon sitten niin. Ehkä kaikki blogit ovat terapiaa tavallaan.)

Minun on aina tehnyt pahaa olla isän lähellä, mutta olen tehnyt sen, koska en ole voinut tehdä muutakaan. Olen nähnyt myös kuinka isä kärsii. Olen nähnyt hänen yksinäisyytensä ja kyvyttömyytensä tarttua elämään itse. Olen nähnyt hänen avun- ja läheisyydentarpeensa ja kuvitellut, tietysti, että minun täytyy ottaa se elämässäni huomioon. Aivan kuin hänellä ei olisi vastuuta omasta elämästään tai siitä, mihin hänen parisuhteensa on luiskahtanut. Ainoa tapa, jolla selvisin elämästä hänen tuskansa lähellä, oli ottaa se tuska omakseni. Ehkä muu olisi tuntunut epäreilulta.

Nyt kun isä on sairas, irrottaminen on vielä vaikeampaa. Tuntuu, että hän tarvitsisi minua jatkuvasti, tai että vähintäänkin minun pitäisi kantaa huolta koko ajan. En tiedä mitään tavallisen läheisyyden tapaa; tiedän vain uhrautumisen ja totaalisen erkanemisen. Molemmat ovat kammottavia tapoja. Jos valitsen jälkimmäisen, niin kuin mieluummin tekisin, myöntäisin äidille, että hänen tapansa on hyväksyttävä. Haluaisin olla parempi kuin hän, koska vihaan hänen ratkaisujaan, vielä vihaan ja olen katkera, vaikka yritän hyväksyä ja yritän irrottaa niistäkin turhista tunnekuormista.

Tuntuu, että olen syntynyt vankilaan.

Päästää irti

Olen riidellyt äidin kanssa, ja olo on karmea. Ehkä riidellä on väärä termi, koska me emme esimerkiksi huuda toisillemme emmekä oikeastaan edes väittele mistään. (Minusta se onkin yksi pääsyy tähän joka tapauksessa tulehtuneeseen tilanteeseen.) On vain jotakin yritystä johonkin suuntaan, hätäisiä yrityksiä sanoa jotain kun on väärinkäsityksistä kummallisen paha olo, pyrkimys nopeasti kohti konsensusta, ja kun ei sitä tahdo syntyä, pari väärää lausetta joita seuraa loukkaantunutta mykkäkoulua ja itsepäisiä ratkaisuja. Toisin sanoen äiti käyttäytyy ärsyttävästi, minä haluan kertoa millainen olo minulle siitä tulee, äiti haluaa pyytää anteeksi, minä en halua antaa anteeksi koska mielestäni kukaan ei varsinaisesti ole tehnyt väärin. Ja koska minusta tuntuu että anteeksipyytämällä äiti haluaa ottaa mahdollisimman nopeasti minun kiukkuni tai kaikki mahdolliset negatiiviset tunteet pois, enkä minä sitä tarvitse, minä haluan käydä sen konfliktin läpi.

Ja keskellä kaikkea tätä ymmärrän, että minun kilahdukseni äidin käytöksestä tapahtuu täysin lapsen tai teini-ikäisen maailmassa. Minä reagoin täsmälleen niin kuin silloinkin reagoin, ja tiedän sen olevan typerää enkä oikein osaa sanoa miksi ärsyttää niin paljon, tai jos osaankin, en kehtaa koska siihen liittyy niin paljon kymmenen-viidentoista vuoden takaista kaunaa. Huh. Eikä äiti voi ymmärtää miksi minä tartun hänen tavallisiin toimiinsa niin ärhäkästi, miksi minua ärsyttää se, että hän jättää minut yksin tekemään jotakin jonka aivan hyvin hallitsen. Niin mutta en minä aina ole hallinnut! Sama kiukku siitä, että minulle lankeaa suurempi vastuu kuin uskallan, sama ärsytys, samat ajatuskuviot. Ja kun äiti palaa, hän on iloinen, hyväntuulinen, tyytyväinen siihen mitä olen tehnyt, ja minusta - aikuisesta naisesta - tuntuu naurettavalta valittaa siitä, että hän on jättänyt minut yksin vaikkapa siivoamaan paikkoja, jotka olen siivonnut jo kymmeniä ja kymmeniä kertoja.

Tavallaan tämä on hauskaa: ei ole ehkä koskaan ollut tai ainakaan en muista tilannetta, jossa haluan näin avoimesti olla olematta tekemisissä äidin kanssa, pysytellä etäällä hänestä. Tämä on uutta. Ja sitäkin on kiinnostavaa tarkkailla, kuinka vaikeaa ja kipeää on sanoa äidille, että en nyt voi auttaa häntä. Ilman syytä, ilman sellaista syytä että olen nyt luvannut olla muualla enkä voi tulla, olen kiireinen enkä voi; syynä vain en nyt voi, en nyt halua. Kuinka pelkään, että hän romahtaa tuon viestin jälkeen, että koko systeemi hajoaa ja kaikki äidin väärät teot - ne joista olen kantanut kaunaa - laskeutuvat painavana syyllisyyden taakkana hänen päälleen. Pelkään, koska luulen hänen syyllistävän itseään, vaikka itse en syyllistäisikään. Tai en tiedä, en kyllä ole antanut anteeksikaan. Mutta yhtä kaikki, kai jokaisen on itse kannettava oma syyllisyytensä?

Niin, pitkään on oikeastaan tuntunut, että minun täytyy suojella äitiä syyllisyydeltä. Tiedän hänen tunteneen huonoa omaatuntoa esim. poissaolostaan (äiti oli työnsä ja myöhemmin muiden haalimiensa velvollisuuksien vuoksi paljon poissa kotoa), ja epäilen hänen rahallisen avokätisyytensä olleen tuon omatunnon paikkaamista. Jotenkin haluan suojella äitiä ikäviltä tunteilta. Kamalaa! Tai ihan luonnollista tietysti, mutta se on kyllä vaatinut minulta aikamoista keskittymistä jonnekin ihan muualle kuin itseeni ja omiin haluihini.

Sunnuntaisen (äitienpäivä, tietysti...) sananvaihdon päätteeksi äiti oli hiljaa suuttunut, näin sen hänestä tietysti, ja lähti ulkotöihin. Minulle jäi kammottava olo: olen suututtanut äidin, äiti lähti, äiti varmaan vihaa minua, miten hän voi tehdä niin että lähtee ja jättää minut tähän pahaan oloon. Äiti lähti, mutta niin lähdin minäkin, kävelemään kilometrien päähän bussille ja sitä myöten omaan kotiin. Ratkaisu, joka sinetöi konfliktin olemassaolevaksi, ratkaisu joka tuntui typerältä mutta yhtä aikaa ainoalta itseäni kunnioittavalta ratkaisulta. Minä lähdin enkä enää epäröinyt. Samalla ymmärsin, että se kysymys, joka kalvaa jokaista rakkaussuhdetta - kysymys siitä, onko tämä hyvä suhde vai pitäisikö minun nyt heti lähteä ja jättää tuo mies - ei ehkä koskekaan niitä suhteita, vaan suhdettani äitiin. Ajattelin: on aika lähteä, jättää äiti. Pelottaa, mutta täytyy irrottaa.

Vihastus ja lukko

Ehkä vihdoin löysin masennuksen, jota olen vuosia kaivannut.

Mies ja koira lähtivät aamulla eikä minulla ole mitään aikomusta nousta tästä sängystä koko päivänä. Ellei se jostain mystisestä syystä ala houkutella, mutta nyt ei ainakaan kiinnosta. Haluan itkeä ja ulista, haluan voivotella ja piehtaroida, voi minun elämäni, voi tämä vankila ja kurjuuden kusilaari. On paha olo enkä näe mitään miksi yrittäisin muuttaa sen toiseksi. Ei kiinnosta.

Söin aamupalaa: viiliä ja voileipäkeksejä. Luin sähköpostit, facebookin, pari blogia. Sitten käperryin takaisin vällyihin itkemään. Huomasin tehneeni jo kaiken, minkä tänään haluan tehdä, ja sen onnettoman huomion jälkeen itkin lisää.

En halua tehdä mitään, en aio tehdä mitään, en nyt enkä yleensä enkä ikinä, en aio olla ystävällinen kenellekään, en antaa anteeksi yhdellekään ihmiselle en muille enkä itselleni, haluan vain vihata koko maailmaa, siinä sivussa myös itseäni. Ei ole mitään, en halua mitään, miksi tekisin mitään? Tuntuu, että jokainen teko on myönnytys muille, myönnytys niille, jotka eivät ole koskaan ymmärtäneet minua. Ja kun oikein yllyn lietsomaan vihaa, tuntuu siltä, ettei kukaan ole ymmärtänyt, että olen kaikille vain se tyttö joka tekee kivoja juttuja ja seuraa hiljaisena sivusta sitä mitä muut päättää tehdä. Tai sitten olen itselleni se tyttö joka saa tarpeekseen ja lähtee kotiin mutta ei sielläkään osaa tehdä mitään, paitsi ehkä syödä ja itkeä, ei osaa haluta mitään, ei tahdo mitään, tyttö kuin löysää spagettia, solahtaa muikeista suista sisään ja muikeat suut ovat tyytyväisiä, tai jää tahmaisena kattilan pohjalle lojumaan, jämähtää sinne tönkkönä.

Tuntuu kuin rintakehäni olisi pyöreä levy, jonka keskelle läheiseni tulevat risti-istunnassa istumaan. Minua aina närästää ja puristaa. Minulla ei ole käsiä tuupata heitä pois, ei tahtoa istua heidän päälleen, ja ilman painetta rinnassa olen sitten vain kaksiulotteinen levy, kykenemätön ja huomaamaton. Oli niin tai näin, olen ansassa. Haluan olla vihainen ja katkera, inhoan olla kynnysmatto (vaikka eivät muut sitä huomaa; tällainenhan olen aina ollut, joustava, mitä nyt joskus satunnaisesti räjähdellyt, mutta siitäkin on jo vuosia). Haluan heittää pöydät nurin ja ruuat lattiaan, haluan huutaa ja kiukutella, syyttää kaikesta muita. En tiedä miten voisin, miten saattaisin tehdä jotain joka ei ole järkevää. Enkä edes tiedä kenelle huutaisin, en osaa nähdä kuka minua on kiusannut ja milloin, ja missä tilanteessa siitä saa sanoa. Mitä se enää hyödyttää? Miksi minun pitäisi olla se rakentava, pelastaa perhesuhteet, saatanan saatana?

On vain yksi, jolle uskallan tuoda esiin kaikenlaisia tunteita, mutta eihän kaikki ole hänen syytään.

En halua irrottaa tästä katkeruudesta, vaikka tiedän sen olevan typerää ja tuhoisaa.

--

Ajatus jatkuikin: Tunnen niin voimakkaasti, että jos irrottaisin, antaisin periksi, enkä missään nimessä halua antaa periksi. Jos nyt tai elämässäni yleisemmin tekisin jotakin, alkaisin elää, tekisin jotakin josta pidän, tekisin sen muiden mieliksi. Jos kerron siitä ja saan iloisen ilmeen ja kommentin, se tuntuukin toisten vuoksi tehdyltä ja ilo minulta poisviedyltä. Jos nyt lähden ulos tästä asunnosta, annan periksi ylpeydelleni, eikä minulla ole muuta kuin ylpeyteni, minä en tiedä mitään muuta keinoa pitää pääni kuin lukittua, jumiutua. Ja jos minä lopetan tämän, läheiseni voivat huokaista helpotuksesta, heidän ei tarvitse enää kantaa minusta huolta. Minulle se merkitsee: he eivät koskaan tule huomaamaan että ovat kohdelleet minua huonosti, minä annan sen anteeksi ja he pääsevät kuin koirat veräjästä. "Hänellä oli ongelmia, mutta ajan kanssa ne selvisivät, kyllä minä sen tiesin."

Tuo kuvio on kyllä ihan sairas. Looginen, mutta ihan mytyksi kietoutunut. Olla nyt masentunut kostoksi, maailman huonoin kosto kun se osuu pahiten omaan nilkkaan! Mutta sopiva sellaiselle, joka ei tahdo/osaa/uskalla loukata suoraan, ja joka ei osaa (haluta) seistä minkään asian takana niin voimakkaasti, että voisi sen avulla selkeämmin ilmaista tahtoaan tai tunteitaan. Tyytymättömyydellä, hermostuneisuudella, kiukuttelulla, masentuneisuudella tai penseydellä voi jatkuvasti osoittaa toisille, että joku on pielessä. Etteivät vain luulisi, että minä voin hyvin enkä enää tarvitse erityisasemaa!

Juhlat

Tänään on jännittävä ilta: emännöin isohkoja juhlia. Onneksi en yksin, vaan kolmen muun kanssa. Silti osa vieraista on minun vieraitani, joiden ilta minun täytyy tehdä mukavaksi. Mikä paine! Tunnen samaa hermostuneisuutta kuin aina, mutta nyt, hähää, en halua enää painaa epämukavaa tunnetta piiloon ja syyllistää itseäni siitä, puhua itselleni konsteista, joilla hermostus menisi pois - mahdollisimman nopeasti ja mahdollisimman kauas. Koska sen olen oppinut, että sen ehkä saa pois nopeasti, mutta nopeasti se palaakin (huomenna) ja vielä ikävämmässä muodossa. Ja niin, kauas sitä tuskin enää saan, mutta vaikka se onnistuisikin, kaukana sitä on vaikeampi selvittää, kun ei menneiden pikkujuttujen sillä lailla kuuluisi kaivella.

Jännitys on tekemisissä alkoholin kanssa. Olen painottanut tätä enemmän niin, että alkoholi on ongelman keskiössä, mutta ongelma taitaakin olla siinä, mitä alkoholi pakottaa piiloon. Tai mitä minä pakotan piiloon alkoholin avulla, tai no, yritän pakottaa, tai vielä: mitä olen yrittänyt pakottaa. (Ja onhan alkoholilla omat vaikkapa serotoniinia heittelevät vaikutuksensa, ei sitä käy kieltäminen...) Tunnen niin paljon pelkoa ja jännitystä, enkä ole ollut siitä lainkaan tietoinen. Olen tiedostanut erilaisia epämukavia oloja, mutta ne liittyvät niin moniin tilanteisiin, että olen tottunut niihin. Enkä tietenkään ole halunnut kuulostella niitä, koska ne ovat jotenkin vääriä ja ikäviä, enkä ole uskonut, että ne sillä lailla lähtisivät. Olen nauranut tai ainakin ollut täydellisen ymmärtämätön ihmisten pelolle kävellä pimeässä tai olla yksin kotona, pilkannut typeräksi, jos joku ei halua mennä yksin vaikkapa konserttiin. Olen aina pystynyt tekemään kaiken tuon yksin, enkä kuvitellutkaan että voisin pelätä. Järjen vastustus on ollut niin tehokasta, että pelot ovat jääneet tulematta tietoisuuteeni. Mutta heko-heko sille luulolle, ettei pelkoja näin ollen olisi...

Viime vuosina olen kyllä antanut itseni huomata sen, että esim. juhlatilanteet, jonkinasteiset sosiaalisuuden pakot hermostuttavat minua. Ja tiedostanut usein senkin, että alkoholi ei suoraan auta siihen hermostukseen. Olen avannut viinipullon myöhemmin, olen juonut vähemmän, yrittänyt lievittää hermostusta muilla keinoilla kuin perskänneillä. Hyvä niin. Ja olen myös huomannut, että oikein hermostuneena alkoholikaan ei auta, tai että en tule humalaan, tulen vain "normaaliksi" mutten välttämättä iloiseksi ja vapautuneeksi, vaikka olisin juonut tukevastikin. Mutta yhtä kaikki tiedän, että juodessani alkoholia menetän väkisin kontaktin alkuperäiseen tunteeseeni sitä käsittelemättä, siihen todellista, turvaa tuottavaa ratkaisua löytämättä. Enkä haluaisi enää yhtään jättää tunteitani huomiotta, olen tehnyt sitä ihan tarpeeksi. (Tämä taitaakin olla vähintään osasyy siihen, miksi minua on aina häirinnyt poikaystävien - tai minkä lie säätöjenkin - alkoholinkäyttö: ajattelen, että niin kuin minä, he pakenevat epämukavuutta ja kadottavat otteen itseensä enkä minäkään silloin voi olla kosketuksissa heidän aitoon, luotettavaan puoleensa, ja se hermostuttaa minua. Olen vaarassa menettää luottohenkilöni!) En tarkoita sitä, että jokainen tunne olisi mahdollista laittaa poikki ja pinoon kun se tulee vastaan ja jatkaa sitten mukavaa elämää, ei, mutta vaikkapa juhlatilanteissa tunnen sosiaalisen paineen niin vahvana, että alan paniikinomaisesti tehdä itsestäni jotakin - hyvää emäntää tai ainakin hyvää tyyppiä. Ja tiedättehän, hyvät tyypit on ongelmattoman sosiaalisia, iloisia seurassa kuin seurassa, eivät sylje mukiin, chit-chattailevat mutkattomasti ja viihtyvät ihmisten keskellä. Jeah right. Ei siinä tilanteessa voi mennä omaan huoneeseen ja venytellä ja kuunnella silmät kiinni musiikkia, kirjoittaa blogia tai päiväkirjaa, soittaa ja kertoa kummallisista tunteistaan. Ei, silloin pitää mennä ja rentoutua, viihtyä saatana vaikka väkisin.

Tilanne on vaikeampi siksi, että olen kutsunut monenlaisia ihmisiä ympäriltäni, myös sellaisia, joiden kanssa harvoin kahden keskustelen (koska se olisi hermostuttavaa, tuntuu ettei ole mitään sanottavaa), mutta jotka kuuluvat porukkaan ja joiden juhlissa olen itse ollut monta kertaa. Jotenkin tuntui tällä kertaa helpommalta ratkaisulta kutsua kaikki kuin tavata monta kertaa viikossa porukassa, josta osan kutsuin ja osaa en. Mutta nuo semitutut ovat sellaisia, joiden seurassa on vaikea olla oma itsensä - jostakin syystä, ehkä he ovat penseitä ja kanssaan on hankala puhua, ehkä välimme ovat joskus menneet oudoiksi, ehkä olemme vain erilaisia tai koen, että he eivät hyväksyisi sitä mitä olen - voi kamala mitä juuri kirjoitin, miksi hitossa he eivät hyväksyisi sitä mitä olen ja mitä minä niistä tyypeistä sitten edes välitän!

Onneksi on tulossa myös lähiystäviä, luotettavia, kiinnostavia. On koetettava ajatella jokainen ihminen erikseen eikä joukkona. (Vähän vaikeaa kun kuten äsken sanoin, olen kutsunut osan nimenomaan osana joukkoa - no ehkä voimme lähentyä, ehkä he ottivat kutsun kädenojennuksena ja luottamuksen osoituksena.) On muistettava: minun koti, minun juhlat, minun elämä, minun ystävät. Tietysti toivon että kaikilla on mukavaa, mutta ei se kyllä mitään haittaakaan, jos juhlista tulee keskinkertaiset. Ehkä olen mieluummin keskinkertainen kuin bile-eläin. Niin tosiaan, ehkä tämä liittyy myös siihen, että haluaisin olla ihan tosi hyvä ihan kaikissa rooleissa, ja tämä bilerooli on viimeaikoina ollut niin vähällä harjoituksella että täydellisyyttä nyt on ihan turha tavoitella :D Jospa riittäisi vain olla sellainen kuin on tänään?

Oma tahto

Maailmaani on ilmaantunut pieni työhaaste. Mahdollisuus vasta, mutta sellainen, jonka vuoksi saan jo tehdä hieman työtä. Olen iloinen, tietysti, työ on sellaista, jota olen toivonut, mutta myös huolissani. Kaikki epävarmuudet nousevat pelkoina ja kysymyksinä mieleen - tietoiseen ja tiedostamattomaan. Unessa seuraa painostava olo, että olen ansassa tai minua varjostetaan. Työn mahdollisuuskin tuntuu paineena kaiken yllä, vie minulta vapauden, kuristaa minut muottiin. Huomaan ahdistavan paljon uhrautuvasta tavastani elää, elää muiden sääntöjen keskellä, elää sanattomien sääntöjen varjossa.

Olen tiedostanut tuon tavan jo pitkään ja tavoitellut epämääräistä 'omaa elämää', mutta siitä on vaikea päästä eroon. On tavattoman hankalaa löytää mitään omaa tahtoa, kun paine ympärillä tuntuu raskaana, melkein kuin kohtalona. Eikä kukaan ole (ainakaan aikoihin) sanonut minulle, miten minun pitäisi elää, mutta minä poimin ne määräykset milloin mistäkin ympäriltäni vaikka väkisin; en minä osaa etsiä suuntimia sisältäni. Tai ehkä olen jo vähän oppinut, tai opettelen ainakin (suuntaava keskeneräisyys on niin helppo nähdä ei-osaamisena, mutta kai sekin on jo jotain että osaa huomata tällaisia tasoja elämästään): sanon, kun minusta tuntuu pahalta, ja yhä useammin kipeänkin tunteen vallitessa en ajattele oloa sellaisena, joka tuhoaa minut ja jota pitää paeta mutta joka yhtä kaikki jää tuhon uhkana leijumaan huoneeseeni, vaan sellaisena, jota voin katsella ja kuunnella ja elää sen kanssa, eikä minun niin ollen tarvitse pelätä sen iskevän seuraavana heikkona hetkenä. Nuo suuntimet ovat vain niin syviä ja alkukantaisia, että niiden yhteyttä arkipäivään ("haluatko pukeutua näin vai näin" tai "mitä mieltä olet tästä ja tästä" tai "tuohan on hieno harrastus eikö vain") on vaikea nähdä.

Olen toivonut, että voisin tehdä päätöksiä yhtä helposti ja varmasti kuin ympärilläni näkemäni ihmiset näyttävät tekevän (sehän tuo tietysti turvaa, teen oikein kun teen näin, mutta viime aikoina tämäkin on johtanut paineeseen, hirveän voimakas tahto katsoa miten ihmiset toimivat ja toimia sitten itse samalla tavalla). Vaikka kai se on harhaa: ei kenenkään toiminta ole vain syvän yksilöllisyyden tuotosta. Useimpia ei vain kiinnosta heidän omat motiivinsa tai he eivät uskalla katsoa niitä. Minun on pakko, koska minussa elää suuri rehellisyyden kaipuu, ja olen tullut tieni päähän matkimisessa: sen huomaaminen, että en oikeastaan ole innoissani oiken minkään suhteen elämässäni, koska kaikki tuntuu niin ulkokohtaiselta, on kertakaikkisen tyrmistyttävää. Sitä paitsi olen sellaisessa elämäntilanteessa, että ympäröivät viitekehykset murenevat tai muuttavat muotoaan niin radikaalisti, että en voi enää nojautua niihin: täytyy itsenäistyä, muotoilla oma elämänsä. Kaikkein suurimmissa ja elämää vaikkapa ajan ja paikan ja läheisimpien ihmisten kautta määrittävissä kysymyksissä ei vain voi toimia niin kuin joku muu tai jotkut muut. Hitto, se kaikki pitää ratkaista itse, mutta minun on oltava kärsivällinen ja lempeä, koska harjoittelen vasta edellytyksiä sille, että oman tahdon tunnistaminen on ylipäänsä mahdollista.