On tilanteita

Usein on vaikeaa olla todella läsnä, rauhassa tässä hetkessä. Olen ilmeisesti niin tottunut tekemään minulta odotettuja asioita - tai itse asiassa niitä, joita olen luullut minulta odotettavan - ja tekemään sitä mitä muutkin, että paikallaan oleminen vain itsensä, ajatustensa ja tämän hetken kanssa on muodostunut hankalaksi. (Oikeastaan luulen että aika suuri osa ihmisistä tuntee jossain määrin niin eikä koskaan ymmärrä tehdä sille mitään.) Se on surullista. En halua enää paeta tätä hetkeä, koska se on ainoa hetki, jossa voin tuntea, antaa ja vastaanottaa, tehdä valintoja, oppia. Menneisyyttä ja tulevaisuutta voin tarkastella vain suhteessa tähän hetkeen.

Luulen päässeeni tuosta toisten ihmisten tahtojen äärimmäisen herkästä kuuntelemisesta ja toisten elämäntapojen matkimisesta. En vain tee asioita, joista en ole kiinnostunut tai jotka aiheuttavat minulle ärsytystä. Ja kun joudun tekemään kompromisseja, elänhän yhteiskunnassa ja yhteisöissä, yritän motivoida tilanteet itselleni mahdollisimman hyvin. Se edellyttää kyllä sitä, että minulla on aikaa varautua noihin pakollisiin tilanteisiin. Mitään spontaaniutta minulta on turha odottaa nyt - en tiedä kannattaako koskaan. Minä vain en pidä yllätyksistä, minä pidän turvallisuudesta.

Alkoholittomuus on auttanut tuossa tilanteisiin menemisessä. Minä sopeudun hitaasti sosiaalisiin tilanteisiin, se on vain hyväksyttävä, mutta minä tahdon kokea ne tilanteet kirkkaina. Jos humallun, turvaton tilanne muuttuu näennäisen turvalliseksi ja kotoisaksi liian nopeasti. Tapahtuu asioita, tapahtuu ihmisiä, tapahtuu liikaa, jotta se voisi olla ollenkaan totta. On liikaa ihmisiä ja liian nopeita tilanteen vaihtoja, liikaa aivojen hämärää ja toisaalta maailman räikeyttä, liikaa tullakseen tutuksi, ja jos ei se kaikki tule tutuksi, ei minulle jää mitään muistoja. Ja muistot ovat tärkeitä: en oikein tiedä miksi hankkia kokemuksia ilman tunnejälkiä.

Toisten seuraamisen lakkaaminen ei tarkoita kuitenkaan ihan samaa kuin oman elämän löytäminen. Se on ehdoton edellytys sille, mutta siinä välissä on vähän tyhjää tilaa, jonka täyttymistä ei voi odottaa, koska sen täytyy antaa täyttyä omalla painollaan, omassa tahdissa, minusta itsestäni. Niin kuin useimpien ihmisten elämät ovat alusta saakka täyttyneet. Siinä tyhjässä tilassa täytyy opetella rauhassa oloa ja itsensä katsomista. Nyt minä jo uskallan, mutta en aina muista. Kiihtyvään rytmiin on niin helppo mennä mukaan: tottumuksesta, muiden perässä. Mutta odotan kovasti, millaisia toiveita ja intohimoja minusta nousee.

Ehkä joskus tunnen taas turvaa niin, että on mukava humaltua, mukava tavata ihmisiä, niin ettei ihmisjoukot pelota, ja ettei tarvitse yhtään olla sellainen kuin ei ole, sellainen josta kotiin palattua joutuu pitkään palautumaan omaksi itsekseen. Oikeastaan uskon että tunnen vielä niin. Muuten en osaisi kirjoittaa siitä.

Läsnä

Sanotaan, että ne ihmiset kiinnittyvät paikkoihin, jotka eivät osaa kiinnittyä ihmisiin. Pelästyin. Osui ja upposi. Niin paljon kun olen omasta kodistani puhunut: omasta rauhasta, omista ihmisistä, omista tavaroista, omasta tunnelmasta. Se kaikki on tärkeää ja se kaikki on ollut välttämätöntä, mutta nyt huomaan, että se riittää vain alkuun, ei pidemmälle. Koti on oltava, mutta on oltava myös ihmisiä. On kai uskottava, että siinä suhteessa olen kuin muutkin: sosiaalinen eläin. Ettei eristäytyminen tee minullekaan hyvää, että minäkin tarvitsen rakastavaa, hyväksyvää läsnäoloa. Ja paitsi tarvitsen, olen myös kykenevä siihen. Että olen menossa sitä kohti!

On nimittäin poikkeuksellista, että teen koulutöitä ja haluaisin jonkun olevan samassa huoneessa kanssani, tai ehkä se on jo liikaa, mutta samassa asunnossa. Haluaisin vain seuraa, läsnäoloa. Se tuntuu mukavalta. Viime viikkoina olen ollut onneton, ja olen miettinyt ja purkanut sen syitä. Toivon, että tämä läsnäolon kaipuu ei ole "vain" syklinen kontrasti menneelle pahalle ololleni, joka toistuu taas ja taas, vaan että olen oikeasti oppinut jotakin, tullut lähemmäksi itseäni ja muita ja maailmaa.

Sillä sen tiedän, että tänään olen osa maailmaa. Ja kyllä, joogalla on osuutensa asiaan.

Marraskuu, niinpä niin

Marraskuu vain tuntuu vaikeammalta. Mustemmalta, merkityksettömämmältä, lohduttomammalta. Kesän lämpö ei enää tunnu, mutta mieleni ihmettelee, minne kaikki kesäinen keveys katosi. Eikä vielä ole oikein aika odottaa jouluakaan, enkä oikein tiedä, mitä siltä odotankaan. Onko siinäkään keveyttä? Keveyttä tuntuu olevan vain kesässä, alkaen toukokuusta ja päättyen syyskuuhun.

Täytynee oppia keventämään muita vuodenaikoja, tai sitten rakastamaan myös talven raskautta. Tai ehkä se tekeekin kesästä niin keveän. Haluaisin kuitenkin oppia rakastamaan jokaista vuodenaikaa (tai itseäni jokaisena vuodenaikana, voiko niitä erottaa). Olemaan tyyni ja hyväksyvä kaikista kuukausista sellaisena kuin ne ovat. Ehkä jooga auttaa, tässäkin. Sen täytyy auttaa. On kylläkin onni, että tänään satoi lunta. Valkea maisema on lohdullinen ja kaunis.