Olen elänyt huonosti

Olen elänyt huonosti.
Olen elänyt niin kuin elämää ei olisikaan.
Olen pannut kaiken piiloon ja muuttunut harmaaksi
lakannut elämästä ja piirtänyt ääriviivoja kuville, joiden kaltaisiksi halusin tulla.
Olen pelannut pelejä jotka loppuivat jo ajat sitten
voittoon vai häviöön, tasapeliin, yhdentekevää,
päättyneitä pelejä olen yrittänyt jatkaa kun en ole osannut mitään toisia pelejä.

Onhan minulla ollut syyni elää huonosti.
On minulla ollut syyni piiloutua ja piirtää;
näkyvästä elämästä ja aidoista kuvista minä en ole tiennyt.
Ajan kasautuessa painavaksi ja ahtaaksi minä
panin itseni maton alle ihan littanaksi niin
etten varmasti häiritsisi muita, ja häiritsevät ihmiset
minä panin tauluiksi seinille
olemaan
mutta aina tuijottamaan ja näkemään
minä työnsin kaiken pois siitä minkä minä kuvittelin olevan oikeanlaista
minä työnsin kaiken niin kauas etten voinut yhdistää oikeaa ja
sitä mitä kuitenkin on
sitä mistä puusta minä olen veistetty ja millaisiksi oksani ovat kasvaneet.

En voinut yhdistää kuvia, numerot eivät kerta kaikkiaan täsmänneet;
se kuvio jonka halusin elämässäni nähdä ei voinut syntyä niistä numeroista joita sivulla oli,
lukuja väärässä järjestyksessä,
vääriä lukuja väärällä sivulla värit ovat vääriä kuva on väärä ja minä painan sivun kiinni kirjan kiinni
ja kirjan hyllyyn ihan kauas niiden kauniiden kirjojen taakse
niiden jotka hyllyssä kuuluu olla.

Sillä on vaikeaa olla sitä mitä ei kuuluisi
on vaikeaa jos pitää selittää kaikki
vaikeaa olla niin vahva kuin pitää
niin vahva että voi olla suorin selin elämänsä takana
niin vahva jos seinät ovat seisseet liian kaukana.

Pyrkimyksiä onneen

Kahden kuukauden likipitäen seesteisyys katosi kuin seinään. Pitkään aikaan ei tapahtunut mitään, ja sitten vaikka mitä. Tapahtumat kasautuvat, ihmiset kasautuvat, elämä kasautuu. Tapasin pitkästä aikaa M:n. Hän oli ihanampi kuin koskaan, samanlainen ja ihana, kaunis kuin mikä ja ymmärsi täydelleen. Miten paljon sellaisia ihmisiä on olemassa? Ei montaa, minäpä kerron, ei montaa.

Ja sitten en kuitenkaan saa olla hänen kanssaan. Sen sijaan olemme molemmat tahoillamme yksin. Vaikka en tiedä, osaisinko minäkään vielä olla onnellinen. Haluaisin kovasti yrittää. Mutta en tiedä voiko se enää onnistua saman pojan kanssa jos ei aikaisemminkaan. Oikeastaan olen pessimistinen sen suhteen. Mutta se on surullista, koska sellaisia ihmisiä on niin äärimmäisen vähän, joiden seuraan vain humpsahtaa kuin kotiinsa, ja sitä paitsi, rakkaus kuuluu minulle jo. Kunpa en enää ihastuisi niihin, jotka pelkäävät. (Kunpa en enää pelkäisi.)

Olen yrittänyt ajatella sitä, että minä en ole tunteeni tai ihmissuhteeni. Minä olen jotakin syvempää, kohtuullisen muuttumatonta (tai ainakin hitaasti muuttuvaa), jotakin ytimekästä, minä, joka tuntee ne tunteet ja tapaa niitä ihmisiä. Siis, vaikka ihmisiä tulee ja menee, minä en muutu vaan säilyn arvokkaana, yhtä ihanana vaikkei kukaan sitä sanoisi, kaikkena sinä mitä olen niiden ihmisten kanssa jotka olen kohdannut. Ja että itse elämä ei muutu minun tunteideni tai kenenkään muiden tunteiden mukana, vaan jatkuu, soljuu, kulkee eteenpäin, ja sen suuruuden edessä on hyväksyttävä sellaiset asiat, joille ei voi tehdä mitään. Ne ovat hyviä ajatuksia. Sillä minä olen ollut kova takertumaan tunteisiin. Mutta niiden pitää antaa mennä jotta voi tuntea uusia tunteita. Sekä hyvien että pahojen tunteiden.

Ja kyllä minä tiedän millainen onni on ollut tavata M ylipäätään. On vapauttavaa tietää, että on olemassa ihminen, jonka mielestä minä ajattelen aivan oikein, ja jolle minä olen yksi niistä harvalukuisista hyvistä. Jonka ajatukset ja ongelmat ja vitsit ovat sopivia, ja jonka seurassa voi sanoa juuri sen mitä haluaa pelkäämättä lainkaan olevansa kummallinen. Ja sekin on mukavaa, että minä ehkä olen tehnyt hänelle hyvää. Oikeastaan olen varma että olen. Mutta kaikkea ei toinen ihminen voi tehdä toisen puolesta. Esimerkiksi tulla onnelliseksi.

Sähkökäyttöisen hevosen selässä

Viikonloppuna istun junassa joka laukkaa kuin hevonen.

Ymmärrän: on uneksittava voidakseen tulla todellisuuteen.

Koti, jossa kukaan ei odota, mutta jossa on rauhan avaimet, on parempi kuin koti, jossa väärät ihmiset odottavat väärällä tavalla.

Mutta uneksumista en halua julistaa. Se on salaisuus, joka pitää itse löytää sisältään. Se on salaisuus, josta jotkut kirjoittavat kirjainten välissä ja kaupunkien välissä ja ilmeiden välissä.

Juna laukkaa, ja osa koivuista on enää rankoja, mutta kelta on silti siellä, maisemassa kerroksittain. Ja vihreä on sameaa, jo harmaan täplittämää.

Ja perillä, pimeän laskeuduttua, voi luulla että lumi on jo satanut rauhansa maahan.