Elämää

Olen väsynyt jäämään yksin itkemään. Sillä surulla on koti minussa, pääsenkö siitä koskaan eroon? Pääsenkö siitä koskaan kauemmas? Ovatko kaikki elämän käänteet minulle kuin eteen satavia kalliolohkareita? Rakastaako minua kukaan koskaan? Muuttaako se mitään? Ja pystynkö minä vastaanottamaan rakkautta?

Minä heittäydyn suruun kuin antautuva koiranpentu. Minä tunnen sen, minä tiedän miten surraan. Minä en tiedä missä vaiheessa puhdistava suru lakkaa ja ahdistava alkaa, ja jossakin vaiheessa pelkään sen aina muuttuvan jälkimmäiseksi.

Jos kaikki ihastukset johtavat tähän, olisiko parasta vain vältellä koko ihastumista? Pitäisikö päättää: en anna rakkaudelle mahdollisuutta. En tiedä kuinka paljon nämä pään seinään lyömiset minua kehittävät, enkä tiedä, onko surun hälventäminen uuden rakkauden mahdollisuudella hyvä ratkaisu. Se on hyvä ratkaisu edellisen ihastuksen unohtamiseen, mutta auttaako se minua rakastamaan itseäni tai etsimään elämälleni suuntaa? Toisaalta tuntuu, että olen kyllä noussut yksin huterille jaloilleni jo monta kertaa, eikä se ole johtanut sen parempiin tuloksiin. Voi kyllä olla, että jalkani ovat viime aikoina vahvistuneet. Vaikka nyt ei tunnu siltä. Tai voihan olla, että yksinololla saavuttaisin vain eristynyttä turvallisuudentunnetta, joka katoaa taas kun kohtaan jonkun. Tai voihan olla että on turha pelätä laukausta sillä yksinäisyys saman reiän nakertaa...

Voi olla, että minun on vain pakko oppia elämään elämääni.
Tuntuu raskaalta.

Suru ja pelko

Taisin olla ihan pieni tyttö vielä, kun aloin hävetä ja piilotella tunteitani. Surua, vihaa, häpeää. Vain iloa ja myötäsukaisuutta halusin näyttää, ja ajoittain kiukkua.

Minua pelottaa, että tunteitani ei hyväksytä. Että tunteeni ovat kerta kaikkiaan liian voimakkaita, että muut eivät kestä niitä vaan hylkäävät minut, katoavat pikku hiljaa, alkavat karttaa ja puhua minusta kuin oudoista puhutaan. Että minä olen tunteideni vuoksi vääränlainen ja siksi ihmisten seura on vain teeskentelyä, he ovat minun kanssani niin kuin asiakkaiden kanssa ollaan kaupassa, pakosta, mutta kun aika täyttyy, he katoavat ansaitusti ja huokaavat helpotuksesta: velvollisuus täytetty. Ja tapaamisten välillä minä olen ilmaa ja hauskuus tapahtuu muiden kanssa; hauskuuden lomassa iloiset toiset laskevat minusta leikkiä tai tuomitsevat minut. No se nyt on sellainen.

Minua pelottaa. Minulla on tunteita, minulla on, ja ne ovat väkeviä. Joskus itkettää tuntikaupalla. Kymmenet nenäliinat täyttyvät räästä ja kyynelistä. Joskus tiedän miksi itkettää, useimmiten en. Minä en voi sille mitään, minulla on tunteita! Mutta minä olen vieraskorea: en minä silloin itke kun muut katsovat, minä en halua vaivata heitä. Ellei syy ole akuutti ja ymmärrettävä, useimmiten sydänsuru. Nimenomaan, minusta tuntuu että tunneilmaukseni ovat toisille vaivaksi. Ja tietenkään he eivät halua olla minun kanssani, jos se on vaivalloista.

Kun olen surullinen, tuntuu että mitään muuta ei olekaan. Surusta jää syyllisyys ja nöyristelevä olo pitkäksi aikaa: minä en ole sellainen kuin nuo luulevat. Minä piilotan sen, minä en puhu siitä koska sitä on vaikea ymmärtää, sitä on vaikea selittää kun se ei ole päällimmäisenä. Ja kun minä olen muiden kanssa, muutun automaattisesti rauhalliseksi, miellyttäväksi. Mutta suru jää, ei suru tule silloin hyväksytyksi.

Ihastus saa surun pulpahtelemaan esiin. Tunnen oloni hyväksytyksi, uskallan itkeä. Mutta jos itkua jatkuu liian pitkään, tulee pelko: olenko sittenkin vain surullinen, kuka tällaisesta välittäisi. Ja jos ihastus soittaa, tulee syyllisyys: Minä en ole sellainen kun olen antanut ymmärtää. Minä olen tuntenut väärin, minä olen ajatellut väärin. Minulla on jotakin mitä en ole kertonut, kuinka ihastus voisi minusta välittää. Ja järki sanoo että ei ole tarve kertoa kaikkea, ei vielä tarvitse, ja pelkään että pelotan jos kerron liian pian enkä tiedä mitä kerron, että minä olen välillä surullinen, mutta se tuntuu niin kamalalta että sitä kamaluutta ei voi kertoa, miksi se tuntuu kamalalta sitä minä yritän selvittää, ja ehkä minä jo tiedän mutta vielä minä en hyväksy, en vaikka haluaisin, enkä minä kai kaikkea voi yksin hyväksyäkään.

Vieläkin pieni tyttö luulee, ettei tunteitaan saa näyttää, sillä silloin on rasite toisille, eikä kukaan halua olla rasittavan tytön kanssa.

Ih-mi-syys

Kaikkien ihmisten ihmisyys
kaikissa se on, minä voin lähestyä sitä
minussa on ihmisyys, minä voin lähestyä ihmisiä ihmisinä

miksi ne vaikuttavatkin niin epäluotettavilta?
miksi tuntuu, ettei kukaan halua minua
ettei ketään kiinnosta minä
minä minun vuokseni
vain minä hyötynä, hyväksikäyttönä
siksi koska ne tarvitsevat minua
jonkin tehtävän suorittamiseen
jonkin kolon täyttämiseen
jonkin ajan viettämiseen

ja minä pelkään että se on vain väliaikaista
että koko ajan he tietävät että minä olen väline
että he menevät rakkaidensa luo ja nauravat minulle
kun minä olen typerä, kun minä luulen että hyvä on totta

miksi se on mennyt sellaiseksi?
miksi minusta on tullut niin kyyninen?
mitä minulle on tapahtunut?
mihin uskoni on kadonnut?
lapsenusko jo aivan lapsena
liian pienenä lapsena