lauantai 30. lokakuuta 2010

Empatiaa

Kävelen koiran kanssa lauantai-iltana kuin horteessa, vähän pelokkaana ja ulkopuolisena. Kysyn pitkästä aikaa onko maailma totta, olenko minä tosiaankin yksi muista ja kuulunko tosiaan samaan joukkoon kuin vastaantulevat ja meidät ohittavat ihmiset: juoksijat, sauvakävelijät ja juhliin pyöräilijät.

Ehkä olen vain vieläkin messuhoureessa ja liikun poissa-kotoa-vaihteella, automaattisesti. Tai ehkä vieraus johtuu siitä, etten ole kolmeen päivään tavannut puolisoani, sitä ruskea- ja kiharatukkaista, jonka viereen tavallisesti iltaisin nukahdan. Siihen, etten ole saanut kertoa juttujani sille, jota ne kiinnostavat ja joka tuntee niitä edeltävät jutut ja jolle kertominen tekee niistä tärkeitä. (Olen voinut vain hämmästellä sitä, miten tärkeä tuo peilivaikutus on: miten hyvältä ja turvalliselta ja parantavalta tuntuu peilata itseään jostakusta, joka heijastaa kaiken positiivisessa, hyväksyvässä valossa. Muiden ihmisten kanssa en luota siihen hyvyyteen lainkaan niin paljon. Pyrin poimimaan negatiivista ja poissulkevaa, enkä silloin ehdi nähdä hyviä heijastuksia.)

Maailma on aina välillä alkanut näyttää kauniilta. Se nostaa kyyneleet silmiin mitä kummallisemmista ärsykkeistä: uljaasti kaartuvista kynnöspelloista, palomiesten harjoituksen näkemisestä; siitä, mitä ihmiset tekevät ja haluavat ja saavat aikaiseksi.

Ehkä on totta, että toiset ovat herkempiä aistimaan muiden tunteita kuin toiset. En minä mikään unennäkijä ole, mutta perheenjäsenten olot jäävät minuun usein tapaamisten jälkeen asumaan. Tajusin vasta, että ehkä siksi heidän näkemisensä on usein niin kuormittavaa: kaikki se sanomaton mutta niin selvästi tuntuva, joka etsiytyy minuun syvälle ja jää sinne kysymyksiksi, mietiskelyksi, alakuloksi. Tai ehkä siinä ei ole mitään kummallista, ehkä kummallista on vain se, miten vähän tunteille on tilaa ja miten ne siksi tuntuvat ahdistavilta. Miten asioiden oletetaan menevän eteenpäin ja miten kiusallista on tunneilmaisu, ja kun kiusallisuus ei kuitenkaan poista tunteiden olemassaoloa, miten ne kasautuvat ja jäävät sanojen väliin ja eleisiin ja ilmeisiin, äänenpainoihin, kysymysten muotoiluun ja hetkiin kysymysten ja vastausten välillä. Silloin jäljelle jää pelko siitä, että on lähtenyt liian nopeasti, että toinen tarvitsisi enemmän, tarve soittaa muttei kuitenkaan rohkeutta kysyä niitä kysymyksiä, jotka kiertävät kurkussa hädänsekaisena syyllisyytenä, jonka esiintuominen ei kuitenkaan tunnu sopivalta.

Toivottavasti säilytän kykyni ja haluni tuntea tunteitani ja jakaa niitä lähimpäni kanssa. Ja toivottavasti joskus jaan niitä ainakin vähän enemmän muidenkin kuin puolisoni kanssa; kunpa osaisin suhtautua tunteisiin pelottomasti ja vapaasti. Kunpa en opettaisi kenellekään, että ne ovat sopimattomia.