Kevään merkit

On kevät, on todellakin kevät. On ilo ja valo ja rauhattomuus, niin, valo: kello seitsemän heräämiset. (En ole vielä asentanut tuplaverhoja, joiden ansiosta voin nukkua vähän pidempään.) Ja innostus, se on tullut elämääni sisustustahdon muodossa. Haluan rakentaa pesää, haluan että koti on koti, haluan vihdoin sen sopivankokoisen ja -värisen päiväpeiton, haluan laittaa tyynyt sängyn päälle ja suunnittelen paikkaa tauluille, joita en tämän asunnon väliaikaisuuden vuoksi aiemmin edes ajatellut ripustaa. Mutta olen kyllästynyt väliaikaisuuteen: haluan kodin, joka näyttää kodilta. Kodiltani. Kotoisalta. Haluan estetiikan, haluan estetiikkani.

Ei kai siinä ole mitään väärää?

Ajattelin, että jos nyt kerran tahdon jotakin, en ala sensuroimaan sitä. Jos minulle on tärkeää, miltä kodissani (jossa muuten vietän valtavan paljon aikaa) näyttää ja tuntuu, silloinhan minun kannattaa käyttää siihen aikaa ja rahaa. Ja siis, olen iloinen siitä, että tahdon jotakin, haluan, ja haluan toteuttaa toiveitani. Aloitan läheltä: omasta sängystä.

On innostus saanut muitakin muotoja. Olen ostanut vaaleanpunaista kynsilakkaa, olen alkanut neuloa (suloisia villahousuja kokoa 56) ja askarrella. Suunnittelen kevätasioita, kuten siemeniä ja taimia. Olen uskaltautunut suunnittelemaan, vaikka pelko ja epäilys sen kaiken oikeutuksesta ja toteutettavuudesta ja toteutuvuudesta ja sujuvuudesta ovatkin läsnä. Ne eivät kuitenkaan peitä innostusta kokonaan, vaan se pääsee purskahtelemaan silloin tällöin, silloin kun aurinko paistaa.

Mutta kevään tunnistaa muustakin: onnettomuudesta. Surusta ja väsymyksestä, vierauden ja vääryyden tunteesta, toivottomuudesta. En tiedä, onko se syvempää kuin muulloin, vai näkyykö se vain kontrastina kaikelle innostukselle. Tänään nia-tunnilta kävellessä olin tunnistavinani jonkin perusoloni. Siinä on vahva positiivisuus, vahva tieto siitä, että kaikki on hyvin. Sellainen järkevä tieto, joka luettelee hyvin olevat asiat, ja on oikeasti sitä mieltä, että ne ovat hienoja ja hyviä asioita, ja että on etuoikeus saada pitää niitä elämässään. Mutta samalla siinä olossa on vahva epäilys siitä, että se olo ei ole totta, että siihen ei voi luottaa, että minä hetkenä hyvänsä se saattaa olla mennyttä. Siksi siihen ei voi nojata. Epäilys on enemmän tunne: sitä ei voi oikein perustella. Kaikki perusteet voisi kumota. Mutta niin paljon kuin haluankin ja yritänkin ja ajattelenkin sallivasti ja kannustavasti, en ole vielä päässyt irti siitä ahdistavasta tunteesta. Se on kuin dystopia sisälläni, niin kaikennielevä, ettei sitä voi unohtaa. Mutta siitä on vaikea puhua; sille ei ole sanoja, sille ei ole tapahtumia. Ja jos onkin, ne voi ohittaa näkökulmaeroilla. Ne voi puhua toisiksi, ne voi puhua sosiaalisuudeksi, kommunikaatioksi, sellaiseksi, jonka muut ymmärtävät.

Tai ehkä tarkalleen ottaen en ole yrittänyt. Koska edellä kuvaamani tapa on helpompi. On helpompi puhua asiat muiden oletusten mukaisiksi, noin suurin piirtein. Ja oikeastaan, minulla ei ole ollut sanoja sille vaikeammalle kokemukselle. Eikä minulla ole vieläkään, kun se kokemus tuntuu niin abstraktilta, se ei liity mihinkään ja kuitenkin se leijuu kaiken yllä, vähintään uhkana. Siksi tuntuu jo aika tyhmältä kirjoittaa siitä. Mutta minä voin yrittää, niin, siihen minä tässä kirjoituksessa nyt pääsin, siihen, että voin alkaa huomioida dystopiaani, voin alkaa katsella ja pehmentää sitä.

Vähän arkea

Tuntuu, että pitäisi ehkä kirjoittaa useammin. Tai että voisin ainakin kokeilla sitä, vähän arkisempaa ja ruutiininomaisempaa lähestymistapaa tähän kirjoittamiseen (ehkä olen yrittänyt sitä jo joskus aiemmin, en ole ihan varma). Kaipaan ajatustenvaihtoa, purkamista, pohdiskelua, keskustelua. Nyt kun asun täällä uudessa kaupungissa, sitä kaikkea tapahtuu aivan liian harvoin. Mies kyllä kuuntelee, jos haluan puhua, mutta hänellä on aika paljon toimintaa, hän itse harvoin asettuu pohdiskelemaan.

Välillä tuntuu yksinäiseltä, tai säälittävältä, kun olen niin paljon yksin eikä minulla ole kovin paljon tekemistä. Mutta suurimmaksi osaksi ei. Tämä tuntuu kuitenkin parhaalta mahdolliselta: luulen kulkeneeni tätä rauhaa kohti. Hiljaisuutta, josta voi nousta jotakin. Asioiden pikku hiljaa kokeilemista. On niin vaikea olla tässä ja olla tyytyväinen siihen kehitykseen, johon on päässyt, kun joskus päässä surisee niin kovaa se ihminen, joka olen salaa toivonut olevani. Se on kai se, joka harrastaa ja tutustuu ja tekee ja menestyy, se jolle mikään ei olisi vaikeaa paitsi ehkä ihan sopivan vaikeaa, mutta juuri oikealla tavalla (miten se sitten olisi vaikeaa jos se ei olisi vaikeaa?), ja siksi minä kerta toisensa jälkeen petyn, kun minä en olekaan se tyyppi, vieläkään, se jolle maailma on helppo.

Vaikka olenkin oppinut jo paljon.

Esimerkiksi menemään koirapuistoon, vaikka en tiedä kaikkea koirista ja vaikka siellä voi aina sattua jotakin ja Otto ei välttämättä kuuntele minua yhtään ja vaikka kaikki toiset koiranomistajat voivat silloin ajatella että mikä pösilö ei osaa olla koiransa kanssa ja vaikka se kaikki on joskus kovin hermostuttavaa, minä silti menen sinne ja olen siellä ja kestän hermostukseni, vaikka millä tavoin mutta minä uskallan hermostua ja katsoa mitä tapahtuu. Niin, olenkin viettänyt paljon aikaa koiran kanssa, ja olen oppinut siitä paljon. Siitä kaikesta. Siinä pitää kuitenkin ottaa vastuuta ja myös näyttää koiralle kuka on pomo. Ja se taas liittyy siihen, mitä antaa muiden tehdä itselleen, mihin vetää oman sietokyvyn rajan. (Ja tämä koira kyllä testasi minun sietokykyäni.) Silloin on helpompi olla.

Tämän takia kai en ole jatkanut aiemmin tiivistä kirjoittelua kovin pitkään: kun kirjoitan ilman valtavaa sanomisen tuskaa, tuntuu, että lavertelen ja höpöttelen ihan huolimattomasti. Vaikka kun muut kirjoittavat niin, eivät heidän tekstinsä tunnu kovin sekavilta. Tai ei se ainakaan haittaa. No, katsotaan mitä seuraavina päivinä tapahtuu. Tuntuu kuitenkin, että olisi tärkeää saada ilmaistua myös tällaista arkiminää; se syvästi tunteva minä on ainakin saanut paljon tukea tästä kirjoittelusta.

Tyynenä

Jotakin täytyy kirjoittaa. En oikein tiedä vielä, mitä.

Tuntemukseni heittelehtivät turvallisen, rakastuneen, ymmärtäväisen, surullisen, voimattoman, syyllisen, pelokkaan ja levottoman välillä aivan jatkuvasti. Jokin tyyneys pysyy silti. Se pysyy niin kauan kuin saan olla itsekseni kotona, toteuttaa omia aikataulujani ja omia rutiinejani; syödä valitsemaani ruokaa valitsemassani seurassa valitsemaani aikaan ja valitsemani määrän; työskennellä ja levätä omassa rytmissäni; mennä nukkumaan haluamaani aikaan, nukkua yksin, valvoa valvomiseni yksin; joogata ja ulkoilla siinä määrin kuin itse haluan. Tämä kaikki tuntuu luksukselta, vaikka tunnetilat vaihtelevat.

Yksinoleminen (kun se ei ole pakotettua vaan valittua) tuntuu niin rauhoittavalta, että en oikein tiedä mihin miestä kaipaan. En oikein osaa olla kaipaamattakaan, mutta tietyn erossaoloajan kuluttua en oikein muista, miksi kannattaa kaivata, tai mitä se on mitä kaipaan. Miehen kanssa olen joskus onnellisempi kuin yksin, mutta harvoin tyyni. Toisaalta tapaamiset ovat erikoistapauksia, harvinaista herkkua - miten silloin osaisi olla tyyni? Silti arvostan tyyneyttä enemmän ja enemmän. Se tarkoittaa yhteyttä itseeni, yhteyttä kehooni ja tunteisiini ja tekoihini. Ilman tyyneyttä alan toimia kuin joku muu, ei, olen silti minä, mutta en hetkessä elävä ja joustava, vaan minärobotti. Enkä pidä minärobotista. Se saattaa tehdä asiat niin kuin minäkin tekisin, mutta se ei ole joustava ja elävä; se pitää ohjelmoida etukäteen, ja se menee sekaisin jos tilanne muuttuu ja aiheuttaa esimerkiksi ennakoimattomia tunteita. Sitten se ei ole enää kiinni missään vaan leijuu ja suorittaa, ei tiedä edes miten tahtoisi hengittää. Tai sitten annan tyyneyteni avaimet jollekulle muulle, jolloin hänen pitää toimia aivan tietyllä tavalla, jotta minun tyyneyteni säilyisi. Se on aivan liikaa annettu, aivan liikaa pyydetty.

Minä tahdon pitää itseni. Minä en tahdo elää robotin elämää enkä kenenkään muun elämää. Tällä hetkellä se tarkoittaa sitä, että olen usein tylsä ja epäsosiaalinen (ei tätä tarvitse ohjelmoida, mutta siihen on hyvä varautua, ettei seurassa pety ja väännä robottivaihdetta päälle). Olen vaisu ja etäinen. Yritän olla olematta vihainen itselleni siitä, jos en jaksa nauraa, ja toisille siitä, jos he yrittävät naurattaa minua. Minun on käytettävä kaikki keinot säilyttääkseni tyyneyteni, rauhani.

Ja voin minä kokeilla joskus nauraakin, jos olen turvallisessa seurassa. Mutta ei ole pakko, eikä tarvitse esittää että olisi turvallinen olo jos ei ole. Täytyy koettaa rakastaa itseään vaikka olisi turvaton. Mitään ei tarvitse sillä uhalla, että menettää itsensä. Haluan vain opetella tuntemaan sen, vahvistaa yhteyttä. Ehkä joskus haluan tulla ulos hiljaisesta tilastani. Ehkä joskus yhteyteni itseen ei ole enää niin hauras. Ehkä uskallan liikkua ja ottaa muita ihmisiä tänne. Ehkä osaan nauraa ja tuntea silti yhteyden vahvana. Kaikki aikanaan.

Horros ja sievyys

Ei mitään -oleminen jatkuu. Viikonloppuna se on vaikeampaa: viikolla, arkipäivinä, minun on helppo sanoa ei kiinnosta, lepäillä, tuijotella seiniä, olla horteessa. Perjantai-iltana ikäiseni nuoret pitävät hauskaa. Minä en halua pitää hauskaa, minä en halua mennä muiden kanssa enkä kertoa mitä minulle kuuluu, en kertoa tarinoita itsestäni enkä arvioida viileitä bändejä, en jaksa olla mitään mieltä niistä enkä ilahtua jokaisen tutun nähdessäni. Minä väsyn kun yritän olla riittävän sosiaalinen, minä väsyn, enkä minä halua mitään muutakaan, ja ainoa mitä osaan haluta, on olla kotona, olla niin että voin koska vain vetää oven kiinni ja itkeä.

Ja kun teen niin, niin kuin parhaaksi näen, jään kotiin ja odotan surua, olen edelleen levoton ja tuskainen, ihan sama, olen mitä olen ei kai sen niin väliä, mutta huomaan, että olen tehnyt niin kuin parhaaksi näen, ja paras, mihin pystyn, on väsynyt nyyhkintä, itsesäälin poikaset, tympeä tyytymättömyys. Vaistomaisesti vertaan iltaani muiden iltoihin (olisiko sittenkin pitänyt lähteä ulos, edes käymään nopeasti), mutta tiedän silti, etten olisi halunnut enkä jaksanut, ja tämä oli ainoa päätös johon kykenin. Ja surullista on se, että paras, mihin pystyin, oli niin mitätöntä ja tympeää.

Luulen, että tämä ei ole pysyvä olotila. Luulen, että on parempi ajatella niin, että tämä on nyt ja sen täytyy riittää, tulevasta en tiedä, se tuo itsensä. Olen ottanut jo askeleen siinä, että en yritä toiminnallani (oli se sitten lähtemistä tai jäämistä, nauramista tai itkemistä) määritellä itseäni, löytää sitä mitä pohjimmiltani olen. Luulen, että juuri tuo tavoite on estänyt minua elämästä niin kuin haluan: se luo kaikelle tekemiselle (tekemättömyydelle) kovat paineet ja saa katsomaan itseään ulkoapäin. Kuinka olisin uskaltanut masentua, kun olisin mielestäni määrittynyt masentuneeksi, ja vielä pahempaa, masentuneen kokemuksen kautta? Näen itse asiassa tämän passiivisuuteni suurena rohkeuden osoituksena. Se on jotakin, mitä kukaan ei suosittele minulle, jotakin, mihin kukaan ei kannusta, mistä kukaan ei tule iloiseksi, mitä kukaan muu ei voi edistää tai suunnata. Ei silti, että haluaisin tehdä sillä ketään onnettomaksi, mutta tuntuu tärkeältä tehdä jotakin, josta kaikkien muiden on nostettava kädet pystyyn ja luotettava minuun, annettava minun tehdä se omalla tavallani. En oikeastaan edes tiedä onko tämä masennusta, koska en varsinaisesti ole lamaantunut. Olen enemmänkin väsynyt, kyllästynyt, surullinen, itsepäinen, sulkeutunut - ja kaikkea tätä ainakin välillä hyvin päättäväisesti. En näe tätä niinkään epäonnisena jaksona, josta minun on parannuttavana, vaan parantavana, välttämättömänä itsetutkiskelun aikana. Enkä tiedä, miten elän ihmissuhteita tässä passiivisuudessa, mutta kai se jotenkin selviää. Eivät nekään ole niin hauraita, että jokainen yksittäinen tapaaminen tai tapaamatta jättäminen muuttaisi niiden luonnetta tyystin. Minun täytyy nyt olla näin, piste.

Päättäväisyydessäni saatan kyllä olla vähän vahingollinen itsellenikin. Tai tarpeettoman ankara. Ehkä ei tarvitse olla mitään viikkojen yhtäjaksoista passiivista kautta, vaan tärkeämpää on muistaa se, että voin välillä tehdä asioita, mutta voin aina palata horrokseeni. Se on tila, josta pidän, ja se on minun ja minä tarvitsen sitä eikä kukaan voi viedä sitä minulta. Horros tuntuu todellisemmalta ja tärkeämmältä kuin mikään muu toiminta, mutta ehkä sekin saa arvonsa siitä, että välillä tekee jotakin muuta. Muu tekeminen ei ole pois omasta itsestäni, omasta tilastani. Ah, rakastan näitä oivalluksia, mutta ne siirtyvät niin hitaasti kirjoituksesta toimintaan.

Huomasin aamulla kyllä yhden asian, joka minua kiinnostaa: olla sievä. Lakata kynsiä, käyttää korvakoruja, ostaa kauniita mekkoja, sandaalit. Luulen sen liittyvän siihen, että perheessäni sievyyttä ei ole arvostettu, pikemminkin halveksuttu. Äiti on aika androgyyni: hänen perusasunsa on poolo, muodoton villapaita, farkut ja lenkkarityyppiset kävelykengät. Sloggi maxit ja urheiluliivit. Mukavuus ennen kaikkea (enkä minä sitä kritisoi, en minäkään kovin pitkälle tingi mukavuudesta). On hänelläkin omat naisjuttunsa, kuten papiljotit ja huulipuna, mutta mitään ulkoiseen naiseuteen liittyvää (eikä sen puoleen sisäiseenkään...) ei hän ole minulle opettanut tai antanut. Äiti inhoaa käydä ostoksilla ja puki lapsille mieluiten sukulaisten vanhoja tai itse ompelemiaan vaatteita: arkisin joustosametista (mitä lie plyyshiä) tehtyjä olohousuja ja niitä puuvillapooloja, ja juhlissa serkuilta perittyjä kaapuja. Edelleen, sekin on minusta oikein järkevää, mutta inhosin niitä 70-luvun tummasävyisiä mekkoja, kun kavereillani oli 80-luvun pastellisia minihameita. Isä oli varmaan ensinnäkin pihi vaateostojen suhteen, ja toisaalta pitää kaikenlaista koreilua huorahtavana tai vähintäänkin erikoisuudentavoitteluna.

Yritän olla sanomatta, että äitini ei ole riittävän naisellinen tai että olisi jokin oikea tapa olla nainen, saatika että siihen kuuluisi ehdottomasti kauniit mekot ja meikkaus, mutta minä kuitenkin kaipasin perinteistä tyttömäisyyttä ja naisellisuutta, olin kiinnostunut meikkaamisesta ja vaatteista. Ehkä se on osin luontaista kiinnostusta, ja osin vastareaktiota, sitä, että oman perheen jutut tuntuivat jo varhain vääränlaisilta. Eihän lapsi osaa toivoa erilaista äiti- tai isäsuhdetta, lapsi toivoo toisten perheiden tapoja ja tavaroita. No, nyt minä olen aikuinen ja saan olla nainen juuri niin kuin haluan, turhamainen ja korea, jos siltä tuntuu. Tuntuu, että pikkutyttö minussa ansaitsee sen, ja haluan antaa sen hänelle. Rahaa ei tietenkään ole edelleenkään, hyvä niin etten sorru hirveisiin ylilyönteihin (eikä muutenkaan ole tarkoitus aloittaa mitään ostoshysteriaa). Mutta kynnet voi aina lakata!

Uneksijan aikakausi

Minä olen täällä enkä kuitenkaan ole. Ilman kirjoittamista tai piirtämistä, maalaamista, en ole missään, mitään. Minun sisäisyyteni ei tule ulos enkä minä silloin elä enkä hengitä, silloin minä kuljen silmät kiinni suossa kiveltä kivelle, mättäältä mättäälle, ja hillat sillä suolla ovat haaleita ja kuivuneita. Minä suljen silmäni että minä näkisin selkeämmin. Minä tahtoisin nukkua, jotta uneksisin totuuden. Minä pysähdyn, jotta pääsisin liikkeelle. Minä olen paradoksi, eikä se minua haittaa, muista en tiedä. Ehkä muutkin ovat, mutta pitävät sen kansiensa alla piilossa.

Nyt minä myös janoan tietoa. Pursuan aitoa kiinnostusta, mutta en osaa rauhoittua niin, että ottaisin selvää. En osaa ottaa aikaa, olen nyt järjestänyt toisin. Elämän järjestämistä on opeteltava pitkään ja hartaasti, jokainen suunta kantapään kautta. Enkä minä tarkoita tuntiaikatauluja, vaan sellaista järjestämistä, jossa tyhjää on riittävästi. Ja eri asia on tyhjä aika tämän hetken asioiden sulatteluun ja sitten aika suurten asioiden sulatteluun. Jälkimmäiseen tarvitaan nimittäin päiviä, useita kiireettömiä päiviä, kokonainen aikakausi, jolloin pakkoja ei ole, eikä ihmisiäkään juurikaan. Kun tulee päivä, jolle en ole valmistellut mitään tekemistä, ja alan hätäillä, tiedän, että olen tyhjän tilan tarpeessa.

Miten näistä lähtökohdista voi mennä työelämään? Miten sopeutuu yhteiskuntaan joka liikkuu ja liikkuu ja liikkuu? Miten sen kertoo ymmärrettävästi, että ei jaksa vaan tarvitsee nyt vain tyhjää? Miten pysyy niin vahvana ja varmana, että ei toimi itseään vastaan, vaikka koko maailma toimisi toisin?

Step by step

Tämä päivä oli hyvä päivä. Lievästä darrasta ja sitä suuremmasta väsymyksestä huolimatta olo oli helpottunut, rento, puhelias ja kevyt. (Eilispäivän vastakohta. Ilta oli kyllä hauska.) On kummaa, miten minua ei enää lannista sunnuntait - pikemminkin päinvastoin, arki on miellyttävää! Arjessa osaan olla, tiedän millaista se on. Juhlat on konstikkaampi juttu. Olen lisäksi tehnyt arjestaitselleni suhteellisen paineetonta. Sunnuntai-ilta tarkoittaa minulle siis nykyisin miellyttävää liukua omaan elämään, mikä on suloista sitä jo oletukseksi muuttunutta sunnuntaiahdistusta vasten. Oikeastaan teen melko samanlaisia juttuja kuin muinakin arki-iltoinani: lueskelen blogeja tai kirjoja, kirjoittelen, kuuntelen musiikkia, iltapalastelen. Elen.

Sehän tarkoittaa, että olen alkanut viihtyä omassa elämässäni! Huraa!

Ehkä jokin sisäinen muutos on siis jo tapahtunut, vaikka eilisessä ahdistelussani en todellakaan tuntenut niin. Mutta ehkä se menee niin kuin sanotaan: yksi askel taakse, kaksi askelta eteen. Viihtyminen valtaa elämääni pikkuhiljaa, ja ensimmäinen alue on varmaan sitten arki. Tai no, kesällä oli jo loma, jossa viihdyin. Ja sitä ennen kesätyö, joka oli tavallaan arki, mutta ei kuitenkaan aivan oman elämäni arki. Askel askeleelta, ja se on hyvä.

Sydäntä mykkyrästä

Tästä tulee tapa. Kirjoittaa itsensä olemassaolevaksi. Kun muuten joskus katoaa. Joskus katoaa, joskus herää. Kai tämä on hyvä tapa olla olemassa, niin ne sanoo. Luulen, että toisten kanssa viihtyminen olisi parempi, mutta enpä tiedä, lopulta. Ei kai sillä ole väliä. On tämä tapa, ja on toinen tapa, ja niitä käyttävät kaikki molempia, mutta vain painotukset vaihtelevat. Ei pidä olla niin jyrkkä kaikessa. Se tunne on joka tapauksessa karistettava, että jää vaille jotain, jos ei mene mukaan. Minusta tekemisen pitäisi aina lähteä siitä, että haluaa tehdä, haluaa mennä mukaan, menee nyt mieluummin kuin jää.

Jos aina pakottaa, ei kuule mitä sydän sanoo, milloin se haluaa tulla ja milloin mennä, milloin jäädä ja milloin lähteä. Lopulta sydän on mykkyrässä ja poukkoilee superpallona minne sattuu kolisevaa kehon kuorta vasten. Kun sydän ei tiedä, on peräännyttävä, on pysähdyttävä kuulemaan sitä, se on sen kunnioittamista. Koska siitä minkä tekee sydän mykkyrällä ei jää lempeitä muistoja, jää vain haaleita kaikuja tyhjästä kolinasta, eikä kaiku jaksa kauaa, se katoaa, ja vie sanatkin mennessään.

Kuristus, hengitys, kuohunta

Jostakin on aloitettava. Jostakin on puhuttava, jotakin on sanottava, avattava, jotta tämä rintani ympärille viimeiseen reikään kiristetty vyö löystyy, helpottaa, putoaa, jää. Kipu on ollut vuosia epämääräinen. Puristus, ahdistus, tahto syödä vatsa täyteen tai tahto kietoa kätensä itsensä ympärille illalla, että tuntisi olevansa jonkun lähellä, ja tahto lähteä mukaan vaikka sydän kaipaisi rauhaa, vain siksi että olisi paikka jossakin.

Alkukesästä hieroja sai kivun tuntumaan ensimmäistä kertaa selkeämmin kohdistuvalta ja samalla rakentavalta. Maatessani pöydällä ajattomassa tilassa, väsymyksen takertuessa vartaloni jokaiseen lihakseen liian pitkästä aikaa huomasin, kuinka vaikeaa on hengittää. Pari päivää meni hengitykseen keskittyen - lähinnä sen lakkaamista peläten.

Nyt jooga aiheuttaa samoja tuntemuksia: hengitys syvenee ja rinta aukeaa, ja tunnen pakahtuvani, mutta tiedän, että kuristus ei lakkaa ellen nyt hengitä sitä läpi. (Nyt ei tietenkään tarkoita tänään, tällä viikolla tai alkeistuntien aikana, vaan nyt alkaneen prosessin aikana.) Tulen tavallistakin tunneherkemmäksi ja sisältäni pulppuaa jotakin: surua, kuvia, muistoja, sanoja tai kipuja.

Sisälläni kuohuu. Kuohunta on niin voimakasta ja suoraa, etten useinkaan jaksa muotoilla sitä sellaiseksi, jollaista haluaisin päästää vapauteen, jonkun luettavaksi. Siksi kirjoitan nyt vain koneeni sisään ja yöpöydälläni asuvan kirjan sivuille. Joskus padot aukeavat ja kirjoitan kaikesta mitä näen ja kaikesta mihin haluan sanoa sanani. Ellei jokin toinen kanava tunnu silloin paremmalta.