Olen opiskellut vuoden, ja minulla on ammattitutkinto.
Näyttökoe meni läpi maanantaina ja tutkintopaperit saan lokakuun lopussa, kun
toimikunta on pitänyt kokouksensa. Olen ylittänyt itseni uskaltautumalla
opettelemaan jotakin aivan uutta. Aloitin nollasta, nyt osaan jo paljon.
Samalla tuntuu että vanha on unohtunut. Mitä tiedän syksyn
kirjoista? Vähän. Miten olen ylläpitänyt kontaktejani? Huonosti.
Etsin taas työtä. Nyt toki uuden koulutuksen vahvistamana.
Mutta samat aiemmat vaikeat asiat ovat taas läsnä: osaan paljon, mutten ole
innostunut. Voin opetella melkein mitä vaan, voin oppia, mutta innostuksen
hankkimiseen ei ole omaa koulutusohjelmaansa.
Tämä herätti ajatuksia. Ja syrjäytymiskeskustelu muutenkin.
Osattomuuden periytyminen. Ymmärrän sen jotenkin sellaisena, että ihminen
tottuu siihen, missä hän elää. Kasvuympäristöstä jää jotain, jonka mukaan
ihminen asemoi itsensä maailmaan ja jonka kautta hän näkee tulevaisuutensa.
Vaikka siihen sisältyisi paljon vaikeuksia ja pahaa oloa, se on kuitenkin tuttua
ja siksi oikean tuntuista.
Minusta tuntuu, että olen imenyt nuoruudenkotini tyhjyyden
ja toivottomuuden ja olen jäänyt sen vangiksi. Tässä elämänvaiheessa minulle (niin kuin monelle muulle monessa muussa elämänvaiheessa) työ on osallisuuden edellytys: se mahdollistaa tietynlaisen asumisen, elämisen,
harrastukset, ruuan, vaatteet, lapset, lomat. Ja siksi sen saavuttaminen on
jotenkin niin vaikeaa ja kaukaista. Vähän niin kuin murrosiässä osallisuutta
olisi antanut poikaystävä. Tai muutamaa vuotta myöhemmin se, että käy paljon
juhlimassa.
(Nyt ymmärränkin, miksi lukiopoikaystävän menettäminen oli
niin kamalaa ja tuhoavaa: hän edusti toivoa, mahdollisuutta kuulua menestyjiin,
ja kun häntä ei enää ollut, oli jäljellä toivottomuus ja häviäjän osa. Ah, onpa
ihanaa tehdä oivalluksia. Tajuaa, että ei mikään yksittäinen työpaikka olekaan
merkityksellinen, kun kokonainen elämä ja persoonallisuus kulkee siinä
taustalla.)
Jotenkin siis uskon, etten kuulu menestyjiin (joilla
tarkoitan nyt tavallisia työssäkäyviä ihmisiä, en mitään erityisen rikkaita tai
uraohjuksia) vaan häviäjiin. Ja aina kun olen pääsemässä menestyjien puolelle,
jokin tulee väliin niin että menetän mahdollisuuteni. Vaikken koskaan ollutkaan
varma halusinko edes saavuttaa sen. Haluaisin olla siinä reunalla, en tiedä
miten ollaan menestyneitä, mutten haluaisi olla häviäjäkään. Eikä sitä rajaa
kai edes ole, siitä rajasta minun kai pitäisi luopua. Nähdä vain se mikä on.
Mutta mitä silloin on, jos en ole sitä mitä kuvittelin? Jos
jätän huonouden taakseni, mihin sitten joudun? Ja mistä silloin olen kotoisin,
ja kenelle olen antanut anteeksi, ja mitä sitten jää?
