Outoja valoja

Jos nyt tiedänkin, millaista on rakastua niin, että tunteet otetaan huomioon ja niihin vastataan; jos tiedänkin millaista on kun toinen ei pelkää tulla lähelle; jos nyt uskallankin käyttää verbiä seurustella, ja jos minut onkin toivotettu tervetulleeksi lapsuudenkotiin; jos vaikka mitä, niin ei kuitenkaan kaikkea. Olen silti pyörällä päästäni. Ei minulla ole mitään käsitystä siitä, millaista on olla toisen kanssa, vain olla, tasaisesti, olla tyytyväinen siihen mitä on. Mitä se seurustelu oikein on? Mukavaa yhdessäoloa? Ei minulle sellaista ole opetettu. En minä ole tottunut voimaan perushyvin ja lepäämään perusonnessa. Kun jyrkin nousukiito on muuttumassa tasaisemmaksi lennoksi eikä mahasta enää ota, mistä tietäisin haluavani jatkaa? Mistä tiedän, että tämä kannattaa, miten osaisin levätä tässä?

Minun elämäni ei taidakaan muuttua miehen myötä. Jollakin tasolla kai kuitenkin odotin niin. Ainakin siksi, että on niin vaikea kuvitella, että kukaan ymmärtäisi, jaksaisi tai hyväksyisi kummallisia olojani, suurensuurta surua ja selkäytimestä nousevia pelkoja. Niiden vallitessa tunnen itseni vaivalloiseksi, hulluksi, huonoksi, säälittäväksi - nämä metatunteet ovat pienempiä, jos ei ole niin lähellä toista. Nyt tuntuu, kuin olisin vastuussa oloistani itseni lisäksi vielä jollekin toiselle, jolle yritän vielä tuoda itseni edes jotenkin edullisessa valossa. Tuntuu että se valo heittelehtii muutenkin kuin myrskyssä, vaijerin varassa.

Vaikea erottaa luottamusta toisen tunteisiin ja omiin tunteisiin.
Olen vähän hämilläni, mutta ehkä se ei haittaa.

Sairaana

Minä teen kaiken ihan niin hyvin kuin osaan, eikä kaikki silti mene hyvin. Minä yritän tosi kovasti, ja kun jokin menee pieleen, se on minun syytäni, ilmiselvästi. Tai se on viheliäisen kohtaloni ja väärien tekojeni syytä, ehken ole vastustanut kohtaloani tarpeeksi, en ole ollut riittävän terävä ja siksi, silloin, epätarkkuuteni kostautuu. Enkä voi syyttää kuin itseäni. Ehkä ensimmäinen flunssa oli sattumaa, mutta sen pitkittyminen ja uusiutuminen on kyllä omaa typeryyttä. Miksi en maannut koko viikkoa! Miksi vaihdoin kaupunkia! Miksi kävin kävelyllä vaikka kurkku oli kipeä! Miksi tein väärin kun olisin hyvin voinut valita oikein!

Ja nyt, kun on yö ja herään, ja olo on sairas, haluan itkeä lohduttomasti, sillä mikään ei voi minua pelastaa, olen tehnyt väärin ja seuraukset on tässä. Itsepähän kärsin. Toivoisin, että joku valvoisi untani, rauhoittaisi ja ottaisi tämän syyllisyyden pois. Ei nukahtaisi itse vaan olisi tässä vain minua varten: hymyilisi taas lämpimästi jos heräisin uudestaan, olisi valmis rauhoittelemaan alusta asti uudestaan, väsymättä, lakkaamatta. En tiedä onko se kuitenkin jokin usko itseen vai tapa olla vaatimatta muilta liikaa huomiota, mutta onneksi päästän toiset nukkumaan. Järki luojan kiitos sanoo, että toinen väsynyt ihminen ei voi ottaa minun kipuani pois, eikä se, että vaadin häntä valvomaan, auta mitään. Silloin huomenna olisi yhden sijasta kaksi väsynyttä ihmistä. On oltava muita keinoja.

Niinpä tyydyn itkemään lohduttoman itkuni yksin. Kaikkien itkujen syitä ei tarvitse tuntea niin tarkkaan, eivätkä kaikki itkut ole loppumattomia. Tähän mennessä ei yksikään, ja niistäkin, jotka kestivät pelottavan pitkään, on jo aikaa.

Kello on neljä ja ikkunan alla joku puhuu ja murisee.

Mistä minä sen tiedon löydän, että kuka minä sitten olen ja mitä minä sitten haluan? Olisi helpompaa toimia kuten neuvotaan, olisi yksinkertaisempaa katsella muiden elämiä ja mukautua niihin. Taitaa olla etten taivu siihen enää. En silti tiedä, mistä minä itseni kaivan, ja pitäisikö kuitenkin yrittää enemmän. Oppiminen on niin hidasta, että turhautuminen on helppoa.

Vaikeinta on antaa aikaa. Ja kuinka vaikeaa, toisinaan, on hengittää.