tiistai 27. maaliskuuta 2007

Ajastaan jäljessä

Kunpa sataisi vettä. Kuivuus on painostava, ja aamuauringosta kirkas asuntoni muistuttaa tuskaisen kuumasta viime kesästä, aamuista jolloin tukaluus ei hellittänyt ennen kuin pääsi ulos ja tuuleen, ja lopulta ei edes tuullut vaan tuli vielä kuumempi, ja töissä kaikkein kuuminta muovisen katoksen alla. Tukaluudesta, joka ei aina helpottanut edes yöllä.

En minä kylmyyttä kaipaa, mutta kosteutta, vettä. Ehkä en vain kaipaa aurinkoa vielä, en ole vielä valmis. Kuinka voisin suhtautua järkevästi kasaan opiskeltavia kirjoja, kun aurinko vaatii hyppimään. Miksi itse asiassa suhtaudun lämpöön jonakin vaativana? Jos jotakin, se antaa minulle, ei ota, ja minulla on myös täysi oikeus olla pitämättä siitä. Toisaalta, olen osa luontoa ja elän sen mukaan, siksi tunnen auringon herättävän vaikutuksen. Minut on opetettu siihen, että television katsominen keskellä päivää (valoisassa) on väärin. Sisällä oleminenkin tuntuu väärältä, ja tietokoneen edessä nysvääminen myös. Mutta tähän olen tottunut! En osaa reagoida aikaiseen kevääseen, en ole vielä valmis räjähtelevään energiaan ja reippailuun, olisin vielä rauhallinen vähän aikaa.

keskiviikko 21. maaliskuuta 2007

Kevätpäiväntasaus

Päivän Helsingin sanomat uutisoi: "Bulgariassa karhut eivät menneet tänä vuonna lainkaan talviunille."

Kuinka karhujen sitten käy? Ovatko ne kuitenkin tankanneet koko talven vararavintoa, odottaen että kohta se talvi tulee, pian mennään maate? Vai onko ruoan etsintä kuitenkin ollut niin vaikeaa, että ne ovat yhtä nälkäisiä kuin talviunien jälkeen? Vai ovatko ne nyt helvetin väsyneitä, väsyneempiä kuin koskaan, kun eivät ole nukkuneet kunnolla? Ja simahtavatko ne sitten juhannuksena lopen uupuneina, ja jättävät lapsensa heitteille? Onko meillä sitten huoli sadoista vauvakarhuista, joita alamme hädissämme tuttipulloruokkia?

Milloin isä- ja äitikarhut sitten taas heräävät? Herättyään ne ovat varmasti taas nälkäisiä (kun ei tullut ennen nukahtamista kerättyä vararavintoa) ja mustasukkaisia, kun niiden pennut ovatkin menneet ihmisten hoiviin. Silloin meillä vasta on perseeseen ammuttuja karhuja, vaikka laukaustakaan ei olisi ammuttu.

Minusta tuntuu omituiselta, kun on jo niin kevät. Viikonlopun räntäsade tuntui huojentavalta: vielä vähän aikaa saa olla talviuninen, vielä vähän aikaa voi keskittyä opiskeluun ja tavallisuuteen ennen kuin aurinko herättää hormonit ja mielen ja kukat ja kauneuden. Koska kun on oikeasti kevät ja luonto herää, en halua nukkua, koska kasvun aika on kauneinta, toivorikkainta. Tämän talven muistan talvena, jolloin talvi ei koskaan tullut - tai ainakaan ollut. Toivottavasti muistan, eivätkä talvet tästä edespäin ole aina tällaisia. Ja toivottavasti minun kesästäni ei tule talviunettoman kesä, ja toivottavasti karhutkaan eivät mene sekaisin.

lauantai 17. maaliskuuta 2007

Romanttisuutta tai ei

Milloin olen unohtanut romanttisuuden, haaveilun, ja tuominnut sen lapselliseksi? Milloin olen vetänyt kyynisyyden paksun huovan päälleni, painavan viitan, jonka alla on niin todellista ja realistista, että ei näy kuin pimeää?

Pimeä on lopulta vain yksi puoli siitä todellisuudesta, sillä huovan yläpuolella, siellä josta olen itseni eristänyt, on kokonainen valoisa maailma. En toki ole ainoa, joka pelkää häikäisevää valoa, maailman avaruutta ja loputtomuutta, ja pakenee sitä oman lämpöisen viittansa alle. Maankuoren päällä on muitakin, jotka konttaavat hämärässä huovan alla ja toivovat joskus törmäävänsä toiseen kiertolaiseen ja törmäävänsä oikeaan kohtaan, jotta voisivat sukeltaa toisen huovan alle: ja kun huovat yhdistää, tulee ehkä vähän valoa jostakin nurkasta. (Ei minun tähän pitänyt päätyä; kahden yksinäisen sielun yhdistymiseen, hops, sehän on romantiikkaa! Ehkä minulla onkin sitä vielä jossakin, mutta en uskalla uskoa siihen. Koska silloin ei ole realistinen ja sehän tarkoittaa että on tyhmä.)

Mutta romanttinen ajatusmaailma on laiha lohtu, jos suuri osa ajasta menee huovan alla. Jos jotenkin saisi sen päältään? Tai keventäisi sitä, tekisi siihen reikiä? Vaihtaisi sen pitsiliinaan? Pakkaisi sen reppuun, jos ei kokonaan uskalla hylätä?

Kuu taittuu valoisaan päähänsä. On jo korkea aika painaa sormet multaan, kastella, hoitaa, puhua lempeästi uuden, vihreän elämän puolesta. Se palkitsee, vaikkei se riitä. Siitä on hyvä aloittaa.

keskiviikko 14. maaliskuuta 2007

Tietopaketti

Kestää kauan kotiutua. (Joskus vielä pääsen toiseen aiheeseen, lupaan.) Mutta päivä päivältä kaikki näyttää paremmalta, omemmalta (oho!), kodimmalta. Pitäisi vielä toimittaa pahvilaatikot vintille. Taloyhtiön tietopaketissa, sen niminen tuo eilen luukusta tipahtanut sääntöpumaska on, sanotaan kyllä ullakkokomeron kohdalla: "Asukkaita pyydetään pitämään vain tarpeellisia tavaroita ullakkokomeroissaan ja tyhjentämään ne ylimääräisistä pahvilaatikoista ja muusta helposti palavasta tarpeettomasta tavarasta sekä huolehtimaan komeronsa siisteydestä."

Millä perusteella banaanilaatikkoni ovat tarpeettomia? Olen muuttanut niillä jo ainakin viisi kertaa, ei kai yksi uusi isännöitsijä voi yhtäkkiä nimetä niitä tarpeettomiksi? No, paloturvallisuusriski on kieltämättä ihan hyvä syy. Enkä sitä paitsi aio muuttaa ihan heti pois. (Mistä sen tietää?) Mutta aivan tosissani en voi ottaa tiedotetta, jossa selvitetään myös, millä tavalla tässä talossa itsenäisyyspäivän kynttilät on aseteltava, "jotta taloyhtiömme olisi yhtenäisen näköinen" ("noin 60 cm välein"), tai kerrotaan, että "hajulukon avaamiseen voi käyttää esim. 'Kodinputkimies' -nimistä putkenavausainetta käyttöohjeen mukaisesti". Isännöitsijä tahtoo huomauttaa, että häntä ei kannata moisilla vaivata, koska on tuohon saastaisen ihmisjätteen poistotyöhön on kehitetty muheva ympäristömyrkky, jota on niin hiton paljon simppelimpi käyttää. Ei kiinnosta. Kyllä tämä tyttö yhden hajulukon avaa. Ja osaa asettaa itsenäisyyskynttilät sopivasti ihan ilman viivotinta.

No, ehkä ärtyminen typeristä säännöistä omassa kodissa implikoi kotiutumista. Ou jee.

lauantai 3. maaliskuuta 2007

Koti rakas

Asettelen tavaroita kaappiin. Maustepurkit, kannelliset säilytyskipot, eripariset mukit. Haarukat veitset lusikat, pizzaleikkuri, kahdet päät vatkaimeen ja lasinalustoja. Kuvioidussa purkissa on auringonkukansiemeniä, tiedän. Laitan tavarani varmaan entisille hyllyilleenkin, vaistomaisesti [koti]. Tämä kaikki tuntuu, tunnetko sinä, tunteeko muut, minusta tämä tuntuu, hämmentää [nälkä].

Huomasin ajoissa että kaikesta on vaara tulla samanlaista. Mutta ei sentään: huonekalut ovat eri lailla, ja pian kaivan matkalta tulleet asiat esiin. Tyyny ja lamppu ovat jo paikoillaan. Lisään joukkoon kuvia ja muita muistoja. Vaikka muistot ovat vielä jossakin kaukana, eivät tahdo tulla vielä enkä tahdo niiden tulevan. En aio esitellä niitä kenellekään ennen kuin ne luonnostaan tulevat. Ja kyllä ne tulevat.

On koti, ja on elämä; on ystävät ja rakkaat, on taivas ja tähdet ja oma pesä ja se on paljon. Oman elämän, menneisyyden (ja nykyisyyden, staattisimman mitä minulla on) purkamisen jälkeen on juotava kuivaa omenasiideriä, tultava hilpeäksi, puhuttava, oltava ihmisten kanssa vaikka aikoihin se ei ole kiinnostanut. Nytpäs minulla onkin koti eikä minun tarvitse pelätä enää mitään.