lauantai 30. lokakuuta 2010

Empatiaa

Kävelen koiran kanssa lauantai-iltana kuin horteessa, vähän pelokkaana ja ulkopuolisena. Kysyn pitkästä aikaa onko maailma totta, olenko minä tosiaankin yksi muista ja kuulunko tosiaan samaan joukkoon kuin vastaantulevat ja meidät ohittavat ihmiset: juoksijat, sauvakävelijät ja juhliin pyöräilijät.

Ehkä olen vain vieläkin messuhoureessa ja liikun poissa-kotoa-vaihteella, automaattisesti. Tai ehkä vieraus johtuu siitä, etten ole kolmeen päivään tavannut puolisoani, sitä ruskea- ja kiharatukkaista, jonka viereen tavallisesti iltaisin nukahdan. Siihen, etten ole saanut kertoa juttujani sille, jota ne kiinnostavat ja joka tuntee niitä edeltävät jutut ja jolle kertominen tekee niistä tärkeitä. (Olen voinut vain hämmästellä sitä, miten tärkeä tuo peilivaikutus on: miten hyvältä ja turvalliselta ja parantavalta tuntuu peilata itseään jostakusta, joka heijastaa kaiken positiivisessa, hyväksyvässä valossa. Muiden ihmisten kanssa en luota siihen hyvyyteen lainkaan niin paljon. Pyrin poimimaan negatiivista ja poissulkevaa, enkä silloin ehdi nähdä hyviä heijastuksia.)

Maailma on aina välillä alkanut näyttää kauniilta. Se nostaa kyyneleet silmiin mitä kummallisemmista ärsykkeistä: uljaasti kaartuvista kynnöspelloista, palomiesten harjoituksen näkemisestä; siitä, mitä ihmiset tekevät ja haluavat ja saavat aikaiseksi.

Ehkä on totta, että toiset ovat herkempiä aistimaan muiden tunteita kuin toiset. En minä mikään unennäkijä ole, mutta perheenjäsenten olot jäävät minuun usein tapaamisten jälkeen asumaan. Tajusin vasta, että ehkä siksi heidän näkemisensä on usein niin kuormittavaa: kaikki se sanomaton mutta niin selvästi tuntuva, joka etsiytyy minuun syvälle ja jää sinne kysymyksiksi, mietiskelyksi, alakuloksi. Tai ehkä siinä ei ole mitään kummallista, ehkä kummallista on vain se, miten vähän tunteille on tilaa ja miten ne siksi tuntuvat ahdistavilta. Miten asioiden oletetaan menevän eteenpäin ja miten kiusallista on tunneilmaisu, ja kun kiusallisuus ei kuitenkaan poista tunteiden olemassaoloa, miten ne kasautuvat ja jäävät sanojen väliin ja eleisiin ja ilmeisiin, äänenpainoihin, kysymysten muotoiluun ja hetkiin kysymysten ja vastausten välillä. Silloin jäljelle jää pelko siitä, että on lähtenyt liian nopeasti, että toinen tarvitsisi enemmän, tarve soittaa muttei kuitenkaan rohkeutta kysyä niitä kysymyksiä, jotka kiertävät kurkussa hädänsekaisena syyllisyytenä, jonka esiintuominen ei kuitenkaan tunnu sopivalta.

Toivottavasti säilytän kykyni ja haluni tuntea tunteitani ja jakaa niitä lähimpäni kanssa. Ja toivottavasti joskus jaan niitä ainakin vähän enemmän muidenkin kuin puolisoni kanssa; kunpa osaisin suhtautua tunteisiin pelottomasti ja vapaasti. Kunpa en opettaisi kenellekään, että ne ovat sopimattomia.

tiistai 28. syyskuuta 2010

Syksy ja tyytyväisyys

Elämäni on muuttunut.

Kaikki on tapahtunut hiljaa, vähentäen. Niin, oikeastaan olen vähentänyt kaikkea. Ihmisiä. Tekemistä. Liikuntaa. Lukemistakin. Juhlimista. Yrittämistä. Joogaamista.

En tunne enää olevani pakosalla. Tai nyt huomaan, kuinka kovasti olin aiemmin pakosalla. Aiemmin, eli ehkä vielä neljä vuotta sitten. Olisin kernaasti vielä vähemmän pakosalla, mutta ei tavoistaan pääse niin vain. Nyt vain huomaan pakohetket, tai jatkuvan pakenemisen, mutta huomatessani sen muistutan itseäni siitä, että ei minun tarvitse paeta. Tai osaan kysyä, että onko parempi paeta vai olla tässä. Järkyttävää kyllä, olen huomannut, miten kokonaisvaltaisesti elämäni on rakentunut pakenemiselle. Paeta voi niin monella tavalla; minä en ole käyttänyt päihteitä sairaalloisesti enkä laihduttanut tai lihonut tai himoinnut seksiä. Vaan kaikkea vähän. Olen paennut normaaliuteen ja vähänparemmuuteen, luoja miten olen halunnut lapsesta saakka olla normaali. Tai vähänparempi ja hyväksytty. Sellainen, jota ei kyseenalaistettaisi. Ja tavoiteltavaa on kaikki, mitä sellaiset ihmiset tekevät tai ovat, jotka näyttävät olevan hyväksyttyjä, tai mielellään vielä vähänparempia, ihailtuja.

En edelleenkään osaa useinkaan sanoa mitä haluan. En välitä siitä; kysyn sitä itseltäni yhä harvemmin. Tavoitteellisuus ja ratkaisukeskeisyys ovat aina aiheuttaneet minussa vastareaktion. Koetan tehdä asioita, jotka tuntuvat hyvältä tai jotka tuntuvat siltä, että ne auttavat näkemään jotakin tärkeää, ehkä kipeää. (Tärkeät asiat tuntuvat usein vähän kipeiltä, mutta niitä kohti menee, koska niillä on tärkeä opetus.) Koetan rajata tekemiseni mahdollisimman vähäisiksi, jotta ehtisin kuunnella itseäni, jotta tekisin ilolla ne asiat jotka teen mieluiten enkä alkaisi suorittaa hankalampia juttuja. Enkä varsinkaan mukavia juttuja; kokemuksesta tiedän, että niinkin käy kovin helposti.

Esimerkiksi nyt tämä syksy. Huomasin, kuinka helpottunut olin, kun kesä päättyi ja syksy alkoi. Tuntui, että vihdoinkin saan vain olla eikä tarvitse miettiä joka ilta, mitä kivaa tänäänkin olisi voinut tehdä jos olisi reipas ja oikeanlainen. Vaikka rakastan lämpöä ja aurinkoa ja pidän uimisesta ja muista kesäasioista. Olen vain onnistunut jossain vuosien kuluessa rakentamaan kesästä vaatimusten ajan: kesällä ei saa olla väsynyt, kesästä pitään nauttia vaikka väkisin. Ja tuo uskomus leijailee uhkana päälläni kaiken kesää: kesä ei ole minun, kesä on nautinnon vaatimuksen. Mutta syksy, syksy on tarkoitettukin rauhalliseen oloon. Pimeys laskeutuu ja on oikeutetumpaa levätä ja olla rauhassa.

Ehkä minä ensi kesänä osaan ottaa rennommin. Tänä kesänä oli niin paljon tekemistäkin: ei lomaa lainkaan ja viikonloputkin (suku)juhlissa. Aina matkalla vähintään perjantaista sunnuntaihin.

Syksy on ollut rauhallisempi, mutta huomasin silti, etten ole oikein kysynyt itseltäni, mitä minulle kuuluu. En ole tuntenut siihen niin suurta tarvetta. Se on mielestäni kyllä hyvä merkki, koska huonona aikana en oikein osaa muuta kuin tunnustella oloani, pyöriskellä alakulon itsekeskeisyydessä - niin, sitä se mielestäni on, mutta sanon sen hyvin neutraalisti, en syyttävästi missään tapauksessa. Minulle on ollut tärkeää tajuta, että onnettoman maailma on siinä(kin) mielessä vinoutunut, että itsestä tulee kaiken keskipiste. Mutta siis, pidän kuitenkin tärkeänä muistaa pohtia omaa tilaansa, omaa elämäntilannettaan ja tyytyväisyyttään siihen.

Osaan vastata vain epämääräisesti: olen tyytyväisempi kuin aikoihin, kai onnellinen. Onnellisempi kuin aikohin, ehkä koskaan. Päivittäin ylitseni pyyhkäisevät valtavat epävarmuuden ja häpeän aallot, ja minä seison ja katson kuinka ne kuohuvat, katson minne niiden virta minut kuljettaa. En tahtoisi minkään olevan toisin.

perjantai 26. maaliskuuta 2010

Otto


Tänään minä lisään vain yhden kuvan. Se on kuva rakkaasta ystävästäni. Minulla ei ennen ole ollut näin rakasta koiraystävää ja olen tästä super, super iloinen. Sillä on kihara, tuuhea turkki ja intensiivinen katse ja kun se on iloinen sen koko perä heiluu jostakin kylkien keskiosasta saakka.

keskiviikko 10. maaliskuuta 2010

Kevään merkit

On kevät, on todellakin kevät. On ilo ja valo ja rauhattomuus, niin, valo: kello seitsemän heräämiset. (En ole vielä asentanut tuplaverhoja, joiden ansiosta voin nukkua vähän pidempään.) Ja innostus, se on tullut elämääni sisustustahdon muodossa. Haluan rakentaa pesää, haluan että koti on koti, haluan vihdoin sen sopivankokoisen ja -värisen päiväpeiton, haluan laittaa tyynyt sängyn päälle ja suunnittelen paikkaa tauluille, joita en tämän asunnon väliaikaisuuden vuoksi aiemmin edes ajatellut ripustaa. Mutta olen kyllästynyt väliaikaisuuteen: haluan kodin, joka näyttää kodilta. Kodiltani. Kotoisalta. Haluan estetiikan, haluan estetiikkani.

Ei kai siinä ole mitään väärää?

Ajattelin, että jos nyt kerran tahdon jotakin, en ala sensuroimaan sitä. Jos minulle on tärkeää, miltä kodissani (jossa muuten vietän valtavan paljon aikaa) näyttää ja tuntuu, silloinhan minun kannattaa käyttää siihen aikaa ja rahaa. Ja siis, olen iloinen siitä, että tahdon jotakin, haluan, ja haluan toteuttaa toiveitani. Aloitan läheltä: omasta sängystä.

On innostus saanut muitakin muotoja. Olen ostanut vaaleanpunaista kynsilakkaa, olen alkanut neuloa (suloisia villahousuja kokoa 56) ja askarrella. Suunnittelen kevätasioita, kuten siemeniä ja taimia. Olen uskaltautunut suunnittelemaan, vaikka pelko ja epäilys sen kaiken oikeutuksesta ja toteutettavuudesta ja toteutuvuudesta ja sujuvuudesta ovatkin läsnä. Ne eivät kuitenkaan peitä innostusta kokonaan, vaan se pääsee purskahtelemaan silloin tällöin, silloin kun aurinko paistaa.

Mutta kevään tunnistaa muustakin: onnettomuudesta. Surusta ja väsymyksestä, vierauden ja vääryyden tunteesta, toivottomuudesta. En tiedä, onko se syvempää kuin muulloin, vai näkyykö se vain kontrastina kaikelle innostukselle. Tänään nia-tunnilta kävellessä olin tunnistavinani jonkin perusoloni. Siinä on vahva positiivisuus, vahva tieto siitä, että kaikki on hyvin. Sellainen järkevä tieto, joka luettelee hyvin olevat asiat, ja on oikeasti sitä mieltä, että ne ovat hienoja ja hyviä asioita, ja että on etuoikeus saada pitää niitä elämässään. Mutta samalla siinä olossa on vahva epäilys siitä, että se olo ei ole totta, että siihen ei voi luottaa, että minä hetkenä hyvänsä se saattaa olla mennyttä. Siksi siihen ei voi nojata. Epäilys on enemmän tunne: sitä ei voi oikein perustella. Kaikki perusteet voisi kumota. Mutta niin paljon kuin haluankin ja yritänkin ja ajattelenkin sallivasti ja kannustavasti, en ole vielä päässyt irti siitä ahdistavasta tunteesta. Se on kuin dystopia sisälläni, niin kaikennielevä, ettei sitä voi unohtaa. Mutta siitä on vaikea puhua; sille ei ole sanoja, sille ei ole tapahtumia. Ja jos onkin, ne voi ohittaa näkökulmaeroilla. Ne voi puhua toisiksi, ne voi puhua sosiaalisuudeksi, kommunikaatioksi, sellaiseksi, jonka muut ymmärtävät.

Tai ehkä tarkalleen ottaen en ole yrittänyt. Koska edellä kuvaamani tapa on helpompi. On helpompi puhua asiat muiden oletusten mukaisiksi, noin suurin piirtein. Ja oikeastaan, minulla ei ole ollut sanoja sille vaikeammalle kokemukselle. Eikä minulla ole vieläkään, kun se kokemus tuntuu niin abstraktilta, se ei liity mihinkään ja kuitenkin se leijuu kaiken yllä, vähintään uhkana. Siksi tuntuu jo aika tyhmältä kirjoittaa siitä. Mutta minä voin yrittää, niin, siihen minä tässä kirjoituksessa nyt pääsin, siihen, että voin alkaa huomioida dystopiaani, voin alkaa katsella ja pehmentää sitä.

maanantai 22. helmikuuta 2010

Hyvästi laastarit

Huomaan yhtäkkiä - tai itse asiassa taas -, miten elämääni on pitkään - ehkä aina - määrittänyt tunteiden kieltäminen. Että pitää olla niin kuin tunteita ei olisikaan, ja niitä alkaa oikeastaan ennakoida jo hyvin kaukaa. Kaikenlaisia tunteita. Raivoa. Häpeää. Kaipausta. Rakkautta. Koska kukaan ei kuitenkaan ota niitä vastaan, koska niiden kanssa jää kuitenkin yksin, koska ne ovat tavalla tai toisella naurettavia, noloja. Pitää olla kuin tunteita ei olisikaan, ja kun niitä alkaa vältellä, niihin kadottaa yhteyden kokonaan. Kadottaa yhteyden kuhunkin yksittäiseen tunteeseen: ei erota raivoa häpeästä eikä häpeää rakkaudesta, kaikista tunteista tulee yksi kielteinen ahdistuspilvi, jonka aistii jo kaukaa edeltä, ja jota toisaalta kuin magneettisesti lähestyy, ja jonka toisaalta tietää vaikeaksi ja vältettäväksi. Että olisi parempi vain pysytellä erossa. Todella, kaikista tunteita herättävistä asioista tulee pelottavia, ja alkaa elää niin ettei vain törmäisi mihinkään sellaiseen, ja pian alkaa elää niin kuin ei eläisikään, kuin valmiiksi joka puolelta laastaroituna ja laastareiden alla bebanthenia tai betadinea tai hydrocortisonia tai iktyol-salvaa, varmuuden vuoksi. Mutta kuitenkaan ei voi vastustaa sumupilvien vetovoimaa, ja törmäilee, saa lisää naarmuja ja arpia ja näppylöitä, eikä ymmärrä että miksi, ja yrittää vain laastaroida lisää.

Ja kun välttelee tarpeeksi, kun ei päästä mitään tärkeää ulos, kun ei voi tunnustaa: olen rakastunut, todella, minä olen rakastunut, tai minua hävettää, miten minua hävettääkin, tai että olen raivoissani, helvetin perkele miten raivoissani minä olen, kun kaikki tämä jää laastareiden alle, ja laastareiden päällä ehjä pinta, niin ennen pitkää alkaa tunnekasaumat räjähdellä, ja se tekee tunteista edelleen pelottavampia, kun mikä tahansa saa aikaan räjähdyksen, ei kutittelevaa jännitystä tai selkeää suuttumusta, vaan hallitsemattoman ahdistusmöhkäleen, ja tunteet liukenevat yhä kauemmas.

Kunnes päättää kestää kaiken.

Niin, oivalsin, kuinka olin rakastunut vaaleaan kiharatukkaiseen, ja kuinka pelkäsin sitä, kuinka ei olisi tullut mieleenikään sanoa niin hänelle, tai ystävilleni, kuinka kiertelin, kuinka yritin pysytellä faktoissa: mitä meidän välillämme olikaan tapahtunut, kuinka odotin merkkiä häneltä, jotta olisin voinut oikeuttaa omat tunteeni, jotta rakkauteni olisi saanut olla olemassa - ikään kuin minä olisin ollut jotenkin syypää siihen. Oivalsin myös, kuinka häpesin sitä, kuinka tunne oli minusta jotenkin nolo, se ei olisi ollut nolo, jos toinenkin olisi tuntenut niin, mutta kaikki hänen tunteistaan eroava - kuin hän olisi tunteissaan jotenkin oikeamielinen ja puhdas - olisi ollut noloa. Niinpä minä kielsin itseäni tuntemasta niin, ja olin onneton, koska se oli kiellettyä. Ja ehkä häneen liittyvien asioiden vaikeus on siinä, että olen yhä häpeissäni siitä, että ihastuin kovemmin kuin hän, ja hän ja muut tietävät sen. Että minä olin se hupsu, joka luuli liikoja. Paskat, en minä luullut, minä toivoin, ja mitä pahaa on toivossa; minä rakastuin, ja minkä minä sille voin.

Kuinka monta kertaa toistinkaan tuota kieltoa: ihastuin, jopa rakastuin ihmiseen, jolle en saanut näyttää tunteitani. En saanut, en voinut, en uskaltanut. En ehkä olisi osannut, en minä tällä sitä tarkoita, että se olisi niiden toisten vika. Mutta en minä olisi uskaltanut kertoa jollekulle, että olen rakastunut, jos en olisi melko varma, että toinenkin tuntee niin. Tai ehkä sanoinkin, mutta jo varmana siitä, että toisella on eri mieli. Tiesin, että tunnen voimakkaasti, mutta häpesin sitä, en rakastanut omaa tunnettani ja itseäni sen myötä. Ja ne, jotka minulle tunnustivat rakkauttaan - en minä heistä piitannut. Heissä oli jotakin typerää. Heidän suoruutensa oli lapsellista, heidän tunteellisuutensa etovaa. Ja kuitenkin nautin siitä, tarvitsin sitä, hyödyin siitä, paistattelin siinä, salaisesti. Otin heidän rakkautensa kunnianosoituksena, ja se teki suhteemme erityislaatuiseksi - se on rakkauden tehtävä, luoda merkityksiä - mutta suhdetta heidän kanssaan en voinut ajatellakaan.

Kuinka avara on maailma, jossa saa tuntea; kuinka helppo on maailma, jossa tulee toimeen tunteidensa kanssa.

P.S. Varmaan aina kirjoittaessa mietin, pitäisikö luopua tuosta 'elämä' -tagista, kun se kuuluu vähän kaikkiin kirjoituksiin, mutta kuitenkin pidän siitä, niin että ehkä se jatkaa olemassaoloaan, vaikka sitten joka postauksessa.

sunnuntai 7. helmikuuta 2010

Työt ja yöt ja unelmat

Viimein helpottaa työntäyteisen viikonlopun jälkeen. Tai, kolme tuntia molempina päivinä, ei kai se ole työntäyteistä, mutta opetustyö on jotenkin niin kuluttavaa. Kaikki täytyy valmistella alusta saakka, eikä tyhjiä hetkiä saisi tulla, eikä epävarmuutta saisi näyttää - se on ehkä kaikkein vastenmielisintä koko ajatuksessa opettajana olemisesta. Koska nuoret (minä opetan nyt lukiolaisia, ja vain kerran viikossa, mutta yläasteikäisten kanssa olisi varmaan paljon pahempaa) ovat julmia ja tarkkaavaisia opettajaa kohtaan; joku kyllä huomaa sekoilun nimien ja papereiden kanssa ja virnuilee. No, ehkä oikein fiksu opettaja osaisi kääntää sen niin, että oppilaat tajuaisivat, että opettajatkin ovat ihmisiä. Mutta siis, minusta kaikkein epäilyttävintä opettajana olemisessa on se, että pitäisi näyttää olevansa jaksava ja pystyvä ja ehjä ja kokonainen, ja edustaa vielä jollakin lailla tietoa, kun itsestä tuntuu, että tietää yhä vähemmän, tai ehkä että tieto ei olekaan kaikkein olennaisinta ja pelastavinta ja tärkeintä täällä olemisessa. Tuntuu ikävältä olla se, joka asettaa vaatimuksia siitä, mitä pitäisi oppia, kun samalla ajattelee, että ihan sama mitä opitte, kunhan elätte ihmisiksi, olette hyviä toisillenne ja kunnioitatte itseänne ja kaikkea elävää. Ja kaikkea. Vähät siitä, osaatteko käyttää puolipistettä oikein tai tunnetteko draaman lajit, kunhan uskallatte rakastaa.

Olen mennyt ihmeellisen jumiin tästä opetustyöstä (niin kuin taidan mennä vähän kaikesta työstä). Tai, jos ihan tarkkoja ollaan, en ajattele sitä (ainakaan enää) niin, että työllä olisi jokin ominaisuus, joka saa minut lukittumaan, vaan että työ nostaa esiin joitakin vaatimuksia, pelkoja, uhkia, tuntemuksia, joita minulla on. Oikeastaan tämä kerran viikossa -työ on ollut sopiva sitä ajatellen, että en mene aivan toiseen velvollisuusmoodiin koko ajaksi (kuten kävi jossain vaiheessa syksyä, kun olin harjoittelussa) ja ole lähinnä tuskainen ja suorittava ja odota työrupeaman loppumista. Nyt epämiellyttäviä tunteita on annosteltu siedettävämmissä määrissä; silti niiden epämiellyttävyys ja voimakkuus ovat yllättäneet.

Työ itsessään on sujunut hyvin, ja se lohduttaa. Se vahvistaa käsitystäni siitä, että tämä tuskaisuus ei johdu siitä, miten oikeasti tai tällä hetkellä suoriudun, vaan se on jäänne joistakin aiemmista suoriutumisista. Todennäköisesti joistakin, jotka eivät edes liity kouluun (jokin tällainen paniikki on sisältynyt itsenäisiin suorituksiini aina, sellaisiin, joissa on paljon itse rakentamaani; ei mikään harvinainen paniikki varmaan). Yöt ovat menneet hikoillessa: vaihdoin viime viikolla hiestä märän paidan parhaimmillaan kolme kertaa yössä. Hiki muuttuu kylmäksi, sitten palelen. Päänsärystä päätellen puren myös hampaita yhteen. Ja näen piinallisia unia. Yhdessä odotin jo, miltä kuoleminen tuntuu. Ei ihme, että hikoiluttaa.

Jotakin tapahtuu. En ole siitä peloissani, vaan oikeastaan iloinen. Toivon vain, että työkestävyyteni paranisi. Haluaisin elättää itseni ja toteuttaa joitakin unelmia. Ehkä unelmat auttavat jaksamaan työssä, antavat sille merkityksen. Olen ehkä pikkuhiljaa oivaltanut joitakin asioita, joiden haluaisin kuuluvan elämääni. Suunnistan niitä kohti.

keskiviikko 3. helmikuuta 2010

Vähän arkea

Tuntuu, että pitäisi ehkä kirjoittaa useammin. Tai että voisin ainakin kokeilla sitä, vähän arkisempaa ja ruutiininomaisempaa lähestymistapaa tähän kirjoittamiseen (ehkä olen yrittänyt sitä jo joskus aiemmin, en ole ihan varma). Kaipaan ajatustenvaihtoa, purkamista, pohdiskelua, keskustelua. Nyt kun asun täällä uudessa kaupungissa, sitä kaikkea tapahtuu aivan liian harvoin. Mies kyllä kuuntelee, jos haluan puhua, mutta hänellä on aika paljon toimintaa, hän itse harvoin asettuu pohdiskelemaan.

Välillä tuntuu yksinäiseltä, tai säälittävältä, kun olen niin paljon yksin eikä minulla ole kovin paljon tekemistä. Mutta suurimmaksi osaksi ei. Tämä tuntuu kuitenkin parhaalta mahdolliselta: luulen kulkeneeni tätä rauhaa kohti. Hiljaisuutta, josta voi nousta jotakin. Asioiden pikku hiljaa kokeilemista. On niin vaikea olla tässä ja olla tyytyväinen siihen kehitykseen, johon on päässyt, kun joskus päässä surisee niin kovaa se ihminen, joka olen salaa toivonut olevani. Se on kai se, joka harrastaa ja tutustuu ja tekee ja menestyy, se jolle mikään ei olisi vaikeaa paitsi ehkä ihan sopivan vaikeaa, mutta juuri oikealla tavalla (miten se sitten olisi vaikeaa jos se ei olisi vaikeaa?), ja siksi minä kerta toisensa jälkeen petyn, kun minä en olekaan se tyyppi, vieläkään, se jolle maailma on helppo.

Vaikka olenkin oppinut jo paljon.

Esimerkiksi menemään koirapuistoon, vaikka en tiedä kaikkea koirista ja vaikka siellä voi aina sattua jotakin ja Otto ei välttämättä kuuntele minua yhtään ja vaikka kaikki toiset koiranomistajat voivat silloin ajatella että mikä pösilö ei osaa olla koiransa kanssa ja vaikka se kaikki on joskus kovin hermostuttavaa, minä silti menen sinne ja olen siellä ja kestän hermostukseni, vaikka millä tavoin mutta minä uskallan hermostua ja katsoa mitä tapahtuu. Niin, olenkin viettänyt paljon aikaa koiran kanssa, ja olen oppinut siitä paljon. Siitä kaikesta. Siinä pitää kuitenkin ottaa vastuuta ja myös näyttää koiralle kuka on pomo. Ja se taas liittyy siihen, mitä antaa muiden tehdä itselleen, mihin vetää oman sietokyvyn rajan. (Ja tämä koira kyllä testasi minun sietokykyäni.) Silloin on helpompi olla.

Tämän takia kai en ole jatkanut aiemmin tiivistä kirjoittelua kovin pitkään: kun kirjoitan ilman valtavaa sanomisen tuskaa, tuntuu, että lavertelen ja höpöttelen ihan huolimattomasti. Vaikka kun muut kirjoittavat niin, eivät heidän tekstinsä tunnu kovin sekavilta. Tai ei se ainakaan haittaa. No, katsotaan mitä seuraavina päivinä tapahtuu. Tuntuu kuitenkin, että olisi tärkeää saada ilmaistua myös tällaista arkiminää; se syvästi tunteva minä on ainakin saanut paljon tukea tästä kirjoittelusta.

perjantai 22. tammikuuta 2010

Hiljaa

Usein minä makaan paikallani ja tuijotan sumeasti eteenpäin, vähän niin kuin kieroon mutta ei kuitenkaan. Niin kuin zen-meditaatiossa tai joogassa katsotaan. Ei minnekään. Makaan ja olen hiljaa. Joskus haluan seuraa, mutta se ei ole ihan helppoa koska minä en silloin yleensä halua puhua.

En oikein tiedä onko se hyvää, mietiskelevää, tilaa antavaa hiljaisuutta, rauhoittumista, vai vetäytymistä tilanteesta ja elämästä pois, tietynlaista dissosiaatiota. Siihen liittyy surua, sen tiedän. Mutta ei oikeastaan ahdistusta. Surua siitä, että ei ole käytettävissä, että ei pysty antamaan tai jakamaan mitään, ja vähän syyllisyyttä siitä, että ei halua tehdä mitään tuottoisaa tai järkevää. Tai mitään.

Koska jostain syystä minusta aina pitäisi tehdä jotakin, kivaa tai hauskaa tai hyödyllistä, jotain selkeää, saada jotain aikaiseksi, kuin antaa päivän lopussa selvitys siitä, mihin on tuntinsa käyttänyt; tekeminen on aina parempi kuin tekemättömyys. Niin, tai ehkä turvallisempi. Ja kun en osaa sanoa mitä tahtoisin tehdä, tai jos osaankin, en uskalla tehdä, jokin minua pidättelee tekemästä, usein, tulen surulliseksi, tai syyllisyydentuntoiseksi, tai vihaiseksi niitä kohtaan, jotka ovat tuolla ja toteuttavat unelmiaan. Mistä niitä sellaisia unelmia oikein saadaan?

Jos minun täytyy, niin minä kyllä teen - saatan innostuakin - mutta kun motivaationa on vain oma halu, menen lukkoon. Usein. Ainakin jos se toiminta on aktiivista (vrt. esim teatterissa tai elokuvissa käynti, jotka ovat aika passiivisia toimituksia minusta).

Olen hiljaa, enkä muuta voi (tai voin jos on pakko) ja joskus tuntuu että uppoan siihen hiljaisuuteen, ja että haluankin upota, ehkä siellä on jotain, hiljaisuuden pohjalla, eikä hoputus auta. Ajattelen, että lopputuloksen kannalta (jos siis haluaa uskoa että hiljaisuuden keskeltä löytää jotakin) ei ole oikeastaan väliä, olenko hiljaa pitkiä aikoja silloin tällöin vai pieniä hetkiä usein. Ei minun tarvitse rakentaa elämääni hiljaisuuksien mukaan, sillä ne kyllä odottavat vuoroaan ja löytävät paikkansa. Mutta se on vaikea kestää, että muiden pitää sopeutua minun hiljaisuuksiini. Että minä en ole käytettävissä silloin, kun läheiseni haluaisivat. Vaikka he ovatkin ymmärtäväisiä.

Yhdellä heistä on tummat, luottavaiset silmät ja kikkurainen turkki, jota vasten minä painan pääni silloin, kun ihmisseura on liikaa.