En kaipaa aurinkoa syyspuolella, unohdan sen mahdollisuuden ja uinun pimeisiin iltoihin. Vasta keväällä huomaan, että kas, maailmassa voikin olla valoa, ja sitten valon ja pimeän ristiriita onkin jo heilahtanut melkoiseksi. Huomaan auringon tulevan viimeisellä hetkellä; silloin, kun tietämättäni olen jo valahtanut suonsilmäkkeeseen uskoen, että suo on kaikki mitä on.
Suonsilmäkkeille ei tunnu olevan loppua eikä helpotusta. On turhauttavaa, kun niihin luisuu joka kevättalvi. Hätä on sellainen, että on helppo menettää toivo. Kainaloita myöten liejussa unohtaa, miltä tuntuu kun askeleet kantavat ja vievät paikasta toiseen; liejussa unohtaa, että aikansa poljettuaan sieltä nousee ylös ja matka jatkuu. On vaikea nähdä omassa maailmassa tapahtunut muutos, kun tavoitteisiin on vielä matkaa, ja kun kuitenkin vielä putoilee suonsilmäkkeisiin.
Eteneminen on niin hidasta, ja vaikka kuopasta nouseminen on alku, ovat vaatteet vielä märät ja painavat ja muistuttavat, että kuoppia on, ja niihin voi aina pudota. Ja kun tottuu kovalle maalle, tahtoo unohtaa, että syviä, toivottomia kuoppia onkaan, ja putoaminen tulee aina yllätyksenä. Tuntuu, että jos muistaa sen mahdollisuuden eikä kiellä niitä, niin ne ovat varmasti edessä. On vaikea hyväksyä, että ne nyt vain ovat ja niillä on jokin mieli, vaikken sitä ymmärrä.
Hyväksyminen, se onkin vaikeinta. Katkeruuden jättäminen, anteeksi antaminen, myöntyminen, unohtaminen. Kuinka paljon hyvää olenkaan menettänyt päättämällä, että en voi vastaanottaa vanhemmiltani mitään, koska olen heille katkera siitä, etteivät he koskaan olleet sellaisia kuin olisin toivonut. Mutta minä luulin, että se on rehellisyyttä (hylätä kokonaan, jos ei voi rakastaa kokonaan)! Eikä minulla ollut mitään muuta mihin tarttua, vain katkeruus.
Hyväksyminen. Miten vaikeaa!
2 kommenttia:
Oi Odelma, kuinka tutuilta nuo suonsilmät kuulostavat. Mietin tätä kirjoitustasi kun kävelin kaupungilla, ja ajattelin, että kunpa sitä oppisikin antautumaan sille silmäkkeelle eikä panisi niin kovasti vastaan. Että vajoaisi ei vain kainaloitaan, vaan korviaan myöten suoveteen, olisi hiljaa ja kuuntelisi: tällainen on suon ääni, hengitys, silmäkkeen imu. Tässä olen enkä muuta voi. Ja sitten kun aika olisi täysi, nousisi sieltä silmäkkeestä ja hyväksyisi sen, että sen hyiseen syliin on palattava, etsimään mieltä ja merkitystä ja mielettömyyttä, ja jatkaisi rohkeasti kulkuaan.
Niin. Jotenkin mulle on tullut fiilis, että siinä hyväksymisessä on itu ja alku. Siellä silmäkkeessä se vaan tuntuu luovuttamiselta!
Lähetä kommentti