Huomaan yhtäkkiä - tai itse asiassa taas -, miten elämääni on pitkään - ehkä aina - määrittänyt tunteiden kieltäminen. Että pitää olla niin kuin tunteita ei olisikaan, ja niitä alkaa oikeastaan ennakoida jo hyvin kaukaa. Kaikenlaisia tunteita. Raivoa. Häpeää. Kaipausta. Rakkautta. Koska kukaan ei kuitenkaan ota niitä vastaan, koska niiden kanssa jää kuitenkin yksin, koska ne ovat tavalla tai toisella naurettavia, noloja. Pitää olla kuin tunteita ei olisikaan, ja kun niitä alkaa vältellä, niihin kadottaa yhteyden kokonaan. Kadottaa yhteyden kuhunkin yksittäiseen tunteeseen: ei erota raivoa häpeästä eikä häpeää rakkaudesta, kaikista tunteista tulee yksi kielteinen ahdistuspilvi, jonka aistii jo kaukaa edeltä, ja jota toisaalta kuin magneettisesti lähestyy, ja jonka toisaalta tietää vaikeaksi ja vältettäväksi. Että olisi parempi vain pysytellä erossa. Todella, kaikista tunteita herättävistä asioista tulee pelottavia, ja alkaa elää niin ettei vain törmäisi mihinkään sellaiseen, ja pian alkaa elää niin kuin ei eläisikään, kuin valmiiksi joka puolelta laastaroituna ja laastareiden alla bebanthenia tai betadinea tai hydrocortisonia tai iktyol-salvaa, varmuuden vuoksi. Mutta kuitenkaan ei voi vastustaa sumupilvien vetovoimaa, ja törmäilee, saa lisää naarmuja ja arpia ja näppylöitä, eikä ymmärrä että miksi, ja yrittää vain laastaroida lisää.
Ja kun välttelee tarpeeksi, kun ei päästä mitään tärkeää ulos, kun ei voi tunnustaa: olen rakastunut, todella, minä olen rakastunut, tai minua hävettää, miten minua hävettääkin, tai että olen raivoissani, helvetin perkele miten raivoissani minä olen, kun kaikki tämä jää laastareiden alle, ja laastareiden päällä ehjä pinta, niin ennen pitkää alkaa tunnekasaumat räjähdellä, ja se tekee tunteista edelleen pelottavampia, kun mikä tahansa saa aikaan räjähdyksen, ei kutittelevaa jännitystä tai selkeää suuttumusta, vaan hallitsemattoman ahdistusmöhkäleen, ja tunteet liukenevat yhä kauemmas.
Kunnes päättää kestää kaiken.
Niin, oivalsin, kuinka olin rakastunut vaaleaan kiharatukkaiseen, ja kuinka pelkäsin sitä, kuinka ei olisi tullut mieleenikään sanoa niin hänelle, tai ystävilleni, kuinka kiertelin, kuinka yritin pysytellä faktoissa: mitä meidän välillämme olikaan tapahtunut, kuinka odotin merkkiä häneltä, jotta olisin voinut oikeuttaa omat tunteeni, jotta rakkauteni olisi saanut olla olemassa - ikään kuin minä olisin ollut jotenkin syypää siihen. Oivalsin myös, kuinka häpesin sitä, kuinka tunne oli minusta jotenkin nolo, se ei olisi ollut nolo, jos toinenkin olisi tuntenut niin, mutta kaikki hänen tunteistaan eroava - kuin hän olisi tunteissaan jotenkin oikeamielinen ja puhdas - olisi ollut noloa. Niinpä minä kielsin itseäni tuntemasta niin, ja olin onneton, koska se oli kiellettyä. Ja ehkä häneen liittyvien asioiden vaikeus on siinä, että olen yhä häpeissäni siitä, että ihastuin kovemmin kuin hän, ja hän ja muut tietävät sen. Että minä olin se hupsu, joka luuli liikoja. Paskat, en minä luullut, minä toivoin, ja mitä pahaa on toivossa; minä rakastuin, ja minkä minä sille voin.
Kuinka monta kertaa toistinkaan tuota kieltoa: ihastuin, jopa rakastuin ihmiseen, jolle en saanut näyttää tunteitani. En saanut, en voinut, en uskaltanut. En ehkä olisi osannut, en minä tällä sitä tarkoita, että se olisi niiden toisten vika. Mutta en minä olisi uskaltanut kertoa jollekulle, että olen rakastunut, jos en olisi melko varma, että toinenkin tuntee niin. Tai ehkä sanoinkin, mutta jo varmana siitä, että toisella on eri mieli. Tiesin, että tunnen voimakkaasti, mutta häpesin sitä, en rakastanut omaa tunnettani ja itseäni sen myötä. Ja ne, jotka minulle tunnustivat rakkauttaan - en minä heistä piitannut. Heissä oli jotakin typerää. Heidän suoruutensa oli lapsellista, heidän tunteellisuutensa etovaa. Ja kuitenkin nautin siitä, tarvitsin sitä, hyödyin siitä, paistattelin siinä, salaisesti. Otin heidän rakkautensa kunnianosoituksena, ja se teki suhteemme erityislaatuiseksi - se on rakkauden tehtävä, luoda merkityksiä - mutta suhdetta heidän kanssaan en voinut ajatellakaan.
Kuinka avara on maailma, jossa saa tuntea; kuinka helppo on maailma, jossa tulee toimeen tunteidensa kanssa.
P.S. Varmaan aina kirjoittaessa mietin, pitäisikö luopua tuosta 'elämä' -tagista, kun se kuuluu vähän kaikkiin kirjoituksiin, mutta kuitenkin pidän siitä, niin että ehkä se jatkaa olemassaoloaan, vaikka sitten joka postauksessa.
2 kommenttia:
Minulla on ollut samankaltaisia haasteita tunteiden kanssa. Olen vasta pikkuhiljaa tiedostamassa niiden suuren vallan itseeni, niiden aiheuttaman elämän vaikeutumisen ja toisaalta elämän mielekkyyden.
Viime syksynä parisuhteeni muututtua yhteisellä sopimuksella avoimeksi tunteeni yllättivät minut. Rationaalisella tasolla en nähnyt mitään ongelmaa järjestelyssämme, mutta tunnetaso aiheutti melkoisia barrikadeja. On ollut mielenkiintoista päästä tuntemaan voimakkaasti, päästä kokemaan vihaakin ja kateutta, jotka ovat olleet minulle varsin kiellettyjä tunteita. Opettavaista päästä merkkaamaan itselle, miltä tunteet tuntuvat itsestä ja miten ne vaikuttavat käytökseen.
Kyllä, on aika vapauttavaa tajuta, että mikään tunne ei ole väärä, mistään tunteesta ei tarvitse syyllistää itseään eikä tarvitse myöskään teeskennellä, ettei sitä olisi. Mikä ei tietenkään tarkoita sitä, että pitäisi sännätä tunnekuohuissa äkkiä tekemään mitä sattuu, vaan enemmän sitä, että tunteet saavat olla itselle tosia, ne täytyy hyväksyä ja niitä saa tutkiskella ja niitä saa käyttää apuna, kun tekee ratkaisuja elämässään. Kuten sanot, se on mielenkiintoista ja opettavaista!
Sori "vähän" viivästynyt vastaus :)
Lähetä kommentti