Isä sairastaa. Se ei ole sinänsä järkyttävää, koska hän on jo iäkäs. Minä, siskoni ja veljeni synnyimme isän toiseen avioliittoon isän ollessa jo viisikymppinen. Silti se on kova juttu, tietenkin. Täsmällinen ja tarkka isä ei muista mitään tunnuslukuja, tai miten hänen vuosia käyttämänsä radio ja televisio menevät päälle. Eikä isä muista syödä. Mikään uusi tieto ei välttämättä pysy hänen mielessään, ei ainakaan tarkasti, eikä siihen voi luottaa. Neuvon television käynnistämisen kolmena peräkkäisenä iltana. Iltaisin isä kysyy varmuuden vuoksi, mikä olikaan hänen makuuhuoneensa.
Minulla on kaksi täyssisarusta ja kolme keski-ikäistä sisarpuolta. Äitini on naimisissa isäni kanssa. He eivät elä yhdessä, vaikka ovatkin jatkuvasti tekemisissä toistensa kanssa. Minä olen nuorin, ja asuin viimeiset kotonaolovuoteni käytännössä kahden isän kanssa. En ole koskaan oikein pitänyt isästä, mutta en ole koskaan oikein kertonut siitä kenellekään. Ei sellaista voi todeta silloin, kun on pakko elää jonkun kanssa, ja kun on tämän elätettävänä. Ja kun tahtoo olla mieliksi. Tai kun luulee, että on pakko olla mieliksi. Ei sellaista vastaan voi kapinoida, joka tavalla tai toisella osoittaa, että ei siedä kapinointia.
Isä oli vanha ja vanhuudenvaivainen jo minun asuessani kotona. Minusta sitä oli kamalaa katsoa. Tein joitakin konkreettisia asioita: hoidin pyykkejä, siivoilin, olin huolellinen. Kävin isän kanssa kaupassa. Olin mieliksi. Se oli kamalaa. Minä en uskaltanut tehdä mitään, mitä halusin. Ei, minä en osannut haluta mitään, koska isä oli onneton ja kotona ja yksin, ja minä halveksuin häntä, mutta olin tyyni, tyynesti onneton, tyynesti syyllinen. Se tunne on vahva vieläkin: minä en voi tehdä mitään. Minä en tiedä miten haluta nukkua, tai miten tuntuisi hyvältä hengittää. Minä en halua tehdä sellaisia asioita, jotka olisi isälle mieliksi, koska tekisin ne hänen vuokseen, enkä pidä hänestä niin paljon että tekisin hänen vuokseen asioita. Minä en halua tehdä asioita, joita isä ei hyväksy, koska, no niin, isä ei hyväksy niitä. Minä en halua tehdä asioita, joita ystäväni tekevät, koska en halua tehdä mitään siksi, että joku muu tekee niin. Minä en voi vapautua tekemään iloisia asioita, koska ne muistuttavat siitä, että isä on yksin ja onneton ja minä olen unohtanut hänet. Ja kai pelkään syyllisyydentuntoani enkä siksi tee oikein mitään. Ettei syyllisyys tulisi. (Näistä ajatuksista kiitos Neiti Ihaalle.) Minä teen kaiken velvollisuudesta, ja jos ei ole velvollisuutta (minä itse en ole tarpeeksi voimakas velvoite itselleni), en osaa tarttua mihinkään. En halua kääntyä mihinkään, koska jokaisessa suunnassa odottaa painajainen.
Niinpä minä olen omassa kodissani, kaukana isän kodista, enkä tee mitään. Luen sähköposteja lukemasta päästyäni, siivoilen, hääräilen. Minä en osaa tarttua omaan elämääni. Ote isään pitää säilyttää koko ajan. Mieleni karkaisi vain siihen, onko isällä jokin hätänä. Kuinka vihaan tätä kuviota. Tosin nyt se alkaa kirkastua, se on hyvä. Se on myös järkyttävää. Eikä ketään oikein voi syyttää, ei niin että se ratkaisisi mitään. Sukupolvien ketjut eivät katkea, ellei joku niitä katkaise; raivostuttaa olla se, joka tekee sen työn. Raivostuttaa, etteivät muut ole osanneet, että minun täytyy käyttää tähän näin paljon aikaa ja energiaa. Vaikka uskon kyllä sitä myöten saavani suuremman vapauden kuin muut.
Veljet että on vaikeaa irrottaa sellaisesta, joka ei oikeasti pärjää yksin. Vaikka kai reittejä itsenäisyyteen on monenlaisia. Ehkä tätäkin tietä pääsee perille. Tai oikealle tielle. Olo on turta.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti