Etäsuhde on vaikea laji. Tosin aikuisiälläni minulla ei ole ollut oikeastaan yhtäkään ei-etäsuhdetta, eivätkä etäsuhteenikaan ole olleet vakaita tai pitkäkestoisia tai luotettavia. Luottamusta on niin vaikea säilyttää viikkoja tapaamatta. Onhan puhelin, mutta ei siinä näe ilmeitä, eikä siinä voi silittää poskea eikä käpertyä syliin, ei olla pitkään hiljaa eikä tuntea kaikkea sitä sanatonta, mikä vahvistaa tai ainakin ylläpitää luottamusta silloin, kun voi tavata. Ja kun luottamus horjuu, horjuu kaikki: kuka tuo on ja mitä hän tekee minulle ja miksi, onko kaikki tässä, täytyykö taas hyvästellä ei ei ei en halua; enkö minä merkitse mitään, onko väärin tarvita toista näin, kuinka paljon saa kaivata ja entä jos kaipaan yli rajan, pelotanko silloin, taas, ja jään yksin, taas?
Enkä minä halua vaipua. En nyt, en vielä. En halua, että aikaisemmat pelkoni ja menetykseni tulevat tuhoamaan tätä suhdetta. Ja silti tiedän, nyt, että se vyöry odottaa aikaansa, mutta toivon sen tulevan silloin, kun kestän sen paremmin, kun en ole kaikesta niin epävarma että päivään ei mahdu muuta kuin itkua ja pelkoa siitä, että hajoaa kappaleiksi eikä koskaan enää voi saavuttaa sitä mitä oli ennen vyöryvää mustaa. Ja pelkään, että tunteeni voima pelottaa toiset kauas, että kun kiharatukkainen näkee minut suruni syövereissä, viimeistään silloin hän pakenee, kammoaa minun möhkälemäistä olemustani, hulluuttani, tai halveksuu kontrolloimattomuuttani, tai ei yksinkertaisesti tiedä mitä muuta voi tehdä kohdatessaan jotain niin väkevää kuin paeta.
Voinhan päättää nyt, että annan aikaa (etenkin, kun sain puhelimessa eilen myöhään taitettua terän pahimmalta tähän suhteeseen liittyvältä pelolta) surullisille ajatuksille siitä, mistä tämä pelko kumpuaa. Ehkä se helpottaa surua joskus, kun uskallan sitä tuntea. Tai voin nyt muistella erilaisia muotoiluja siitä, että suru en ole minä; valmistautua kestämään tunteen voimistamalla tietoisuutta siitä, että tunne tulee ja menee ja että sen voima johtuu edeltävästä elämästäni, ei suoraan tästä hetkestä. On niin kauan siitä kun olen viimeksi voinut joogata, että noista ajatuksista on vaikea saada kiinni. On yritettävä siihen suuntaan, vaikka usko ei tahtoisi riittää.
3 kommenttia:
Kyllähän tuo kuulostaa hyvin haastavalta. Itse olenkin kyllä melkoinen kipuilija muutamankin päivän etäilyissä, joten en oikein osaa kuvitella tilannetta. Mutta sen perusteella, mitä olet kirjoittanut, olen ihan varma siitä, että empaattisesti ja myötätuntoisesti suhtautuva ihminen ei ainakaan saman tien pakenisi, jos näkisi sinut surusi syövereissä. Tai jos pakenisi, ei surusi olisi syy, vaan joku oma käsittelemätön ristiriita tai kipukohta (joita tietysti kaikilla on mutta luojan kiitos eri kohdissa niin että yhdelle kestettäväksi mahdoton piirre on toisesta lähestulkoon viehättävä tai ainakin vain hiukan kummallinen...) Sinulla on oikeus suruusi. Se ei tarkoita, että haluaisit olla tai että toiset tahtoisivat sinun olevan surullinen, niin sen about ymmärrän. Mutta että kun olet surullinen, OLET surullinen. Ja kun antaa itselleen luvan olla möykkynsä kanssa sinut, yllättäen voi huomata, kuinka osa itsestä on ihmeellisen rauhallinen. (Itse ajattelen sen aina sängyn laidalla istuvaksi ja katselevaksi hahmoksi ja olen jokseenkin varma, ettei äitini näkevä ja suojelusenkeliksi tulkitsema olento ole sen kummempi kuin hänen oma hyväksyntänsä omalle epävarmuudelleen siitä, oliko hyvä ajatus hankkia lapsia.)
Halauksia sinulle. Teet kovasti töitä näiden asioiden kanssa, ja olen aivan varma, että vähitellen ne selkeytyvät. Se vie toki aikaa ja vaatii lukemattomia ystävällisiä ihmisiä, mutta toisaalta, noin tarkasti kun havainnoit itseäsi, tuntuisi kummalliselta, jos tilanne ei liikahtaisi johonkin suuntaan.
Jou-jou, kai ne tästä :) Onkin pitänyt kirjoittaa joku ilo ja toivo -postaus, ettei lukijoille jäisi aivan sellainen olo että kaikki olisi aina pelkästään ongelmallista. Vaikka monimutkaista elämä tuntuu olevan!
Jep, monimutkaista on ;)
Lähetä kommentti