Raivokausi

Sisälläni on alkanut taas kiehua. Jotenkin olen kai antanut kaikkeni, ollut marttyyri viimeiseen pisteeseen saakka, niin että en enää vastaanottaisi oikein mitään. Huudan isälle, huudan äidille, huudan miehelle, huudan koiralle. Tuiskahduksia. Pidäkkeettömämmin kuin ennen. Ilmaisen, miltä minusta tuntuu. Usein tosi lapsellisesti. Mutta niin vain tapahtuu, tai siis en ole erityisemmin yrittänyt noita tuiskahduksia pidätelläkään. Tunnen raivon niin selvästi, ettei sitä huvita pidätellä.

Se tuntuu joskus hyvältä ja joskus pahalta. Hyvältä, jos saa osoitettua oman tahtonsa ja rajansa. Pahalta siksi, ettei aina tiedä vastaanottajan kykyä käsitellä ärjäisyäni. Koiran koulutuksessa ein karjuminen ei ole kovin rakentavaa. Ihmiset kaiketi selviävät, vaikken ole siitäkään aina varma. Pakkohan heidän on. Tai toivoisin ainakin että he kertoisivat, jos se tuntuu erityisen pahalta ja kestämättömältä. (Inhoan muuten isän reaktiota äidin ihan mihin tahansa kritiikkiin. Äidin seurassa isä todennäköisesti on hiljaa ja myöntyy äidin tahtoon, ja kertoo sitten minulle kun asia - josta olen useimmiten äidin kanssa samaa mieltä - tulee esiin: "Juu, äiti jo minut haukkuikin siitä." Jokainen yritys keskustella asioista tai muuttaa niitä on haukkumista, mutta suoraan toiselle ei sanota mitään. No, eivät he kai vain pysty. He ovat sellaisia.)

Olen joogannut aika usein, ja se saa tuttuun tapaan tunnekanavat pulppuamaan. Raivon lisäksi on löytynyt kaikenlaista muutakin. Mutta olen ajatellut, että nyt minulla on siihen aikaa. Ja - kunpa tämän voisi laittaa CV:hen - henkisen kehityksen edistäminen on helvetinmoista työtä. Siihen tarvitaan aikaa ja energiaa. Totta kai koko ajan jokin prosessi on käynnissä, mutta syvimpien alhojen kahlaaminen vie erityisen paljon aikaa ja energiaa. Ja olen antanut nyt sen tapahtua. Siihen CV:hen siis voisi tämän aukon kohdalle kirjoittaa: Omien pelkojen ja ahdistusten kohtaamista. Tyhjyyden katsomista silmästä silmään. Henkistä kasvua. Itsetuntemuksen syventämistä.

Toivottavasti tämä raivo on alku. Ainakin nyt tunnistan sen itsessäni. Toivottavasti viha auttaa löytämään omat rajat ja omat voimat ja sitä kautta mahdollistaa anteeksiannon. Toivottavasti joskus opin elämään omaa elämääni enkä tarkkailemaan mitä muut tekevät oikein ja väärin. On mykistävää löytää itsestään elämänmittainen katkeruus.

Sadas postaus, muuten.

Empatiaa

Kävelen koiran kanssa lauantai-iltana kuin horteessa, vähän pelokkaana ja ulkopuolisena. Kysyn pitkästä aikaa onko maailma totta, olenko minä tosiaankin yksi muista ja kuulunko tosiaan samaan joukkoon kuin vastaantulevat ja meidät ohittavat ihmiset: juoksijat, sauvakävelijät ja juhliin pyöräilijät.

Ehkä olen vain vieläkin messuhoureessa ja liikun poissa-kotoa-vaihteella, automaattisesti. Tai ehkä vieraus johtuu siitä, etten ole kolmeen päivään tavannut puolisoani, sitä ruskea- ja kiharatukkaista, jonka viereen tavallisesti iltaisin nukahdan. Siihen, etten ole saanut kertoa juttujani sille, jota ne kiinnostavat ja joka tuntee niitä edeltävät jutut ja jolle kertominen tekee niistä tärkeitä. (Olen voinut vain hämmästellä sitä, miten tärkeä tuo peilivaikutus on: miten hyvältä ja turvalliselta ja parantavalta tuntuu peilata itseään jostakusta, joka heijastaa kaiken positiivisessa, hyväksyvässä valossa. Muiden ihmisten kanssa en luota siihen hyvyyteen lainkaan niin paljon. Pyrin poimimaan negatiivista ja poissulkevaa, enkä silloin ehdi nähdä hyviä heijastuksia.)

Maailma on aina välillä alkanut näyttää kauniilta. Se nostaa kyyneleet silmiin mitä kummallisemmista ärsykkeistä: uljaasti kaartuvista kynnöspelloista, palomiesten harjoituksen näkemisestä; siitä, mitä ihmiset tekevät ja haluavat ja saavat aikaiseksi.

Ehkä on totta, että toiset ovat herkempiä aistimaan muiden tunteita kuin toiset. En minä mikään unennäkijä ole, mutta perheenjäsenten olot jäävät minuun usein tapaamisten jälkeen asumaan. Tajusin vasta, että ehkä siksi heidän näkemisensä on usein niin kuormittavaa: kaikki se sanomaton mutta niin selvästi tuntuva, joka etsiytyy minuun syvälle ja jää sinne kysymyksiksi, mietiskelyksi, alakuloksi. Tai ehkä siinä ei ole mitään kummallista, ehkä kummallista on vain se, miten vähän tunteille on tilaa ja miten ne siksi tuntuvat ahdistavilta. Miten asioiden oletetaan menevän eteenpäin ja miten kiusallista on tunneilmaisu, ja kun kiusallisuus ei kuitenkaan poista tunteiden olemassaoloa, miten ne kasautuvat ja jäävät sanojen väliin ja eleisiin ja ilmeisiin, äänenpainoihin, kysymysten muotoiluun ja hetkiin kysymysten ja vastausten välillä. Silloin jäljelle jää pelko siitä, että on lähtenyt liian nopeasti, että toinen tarvitsisi enemmän, tarve soittaa muttei kuitenkaan rohkeutta kysyä niitä kysymyksiä, jotka kiertävät kurkussa hädänsekaisena syyllisyytenä, jonka esiintuominen ei kuitenkaan tunnu sopivalta.

Toivottavasti säilytän kykyni ja haluni tuntea tunteitani ja jakaa niitä lähimpäni kanssa. Ja toivottavasti joskus jaan niitä ainakin vähän enemmän muidenkin kuin puolisoni kanssa; kunpa osaisin suhtautua tunteisiin pelottomasti ja vapaasti. Kunpa en opettaisi kenellekään, että ne ovat sopimattomia.

Hyvästi laastarit

Huomaan yhtäkkiä - tai itse asiassa taas -, miten elämääni on pitkään - ehkä aina - määrittänyt tunteiden kieltäminen. Että pitää olla niin kuin tunteita ei olisikaan, ja niitä alkaa oikeastaan ennakoida jo hyvin kaukaa. Kaikenlaisia tunteita. Raivoa. Häpeää. Kaipausta. Rakkautta. Koska kukaan ei kuitenkaan ota niitä vastaan, koska niiden kanssa jää kuitenkin yksin, koska ne ovat tavalla tai toisella naurettavia, noloja. Pitää olla kuin tunteita ei olisikaan, ja kun niitä alkaa vältellä, niihin kadottaa yhteyden kokonaan. Kadottaa yhteyden kuhunkin yksittäiseen tunteeseen: ei erota raivoa häpeästä eikä häpeää rakkaudesta, kaikista tunteista tulee yksi kielteinen ahdistuspilvi, jonka aistii jo kaukaa edeltä, ja jota toisaalta kuin magneettisesti lähestyy, ja jonka toisaalta tietää vaikeaksi ja vältettäväksi. Että olisi parempi vain pysytellä erossa. Todella, kaikista tunteita herättävistä asioista tulee pelottavia, ja alkaa elää niin ettei vain törmäisi mihinkään sellaiseen, ja pian alkaa elää niin kuin ei eläisikään, kuin valmiiksi joka puolelta laastaroituna ja laastareiden alla bebanthenia tai betadinea tai hydrocortisonia tai iktyol-salvaa, varmuuden vuoksi. Mutta kuitenkaan ei voi vastustaa sumupilvien vetovoimaa, ja törmäilee, saa lisää naarmuja ja arpia ja näppylöitä, eikä ymmärrä että miksi, ja yrittää vain laastaroida lisää.

Ja kun välttelee tarpeeksi, kun ei päästä mitään tärkeää ulos, kun ei voi tunnustaa: olen rakastunut, todella, minä olen rakastunut, tai minua hävettää, miten minua hävettääkin, tai että olen raivoissani, helvetin perkele miten raivoissani minä olen, kun kaikki tämä jää laastareiden alle, ja laastareiden päällä ehjä pinta, niin ennen pitkää alkaa tunnekasaumat räjähdellä, ja se tekee tunteista edelleen pelottavampia, kun mikä tahansa saa aikaan räjähdyksen, ei kutittelevaa jännitystä tai selkeää suuttumusta, vaan hallitsemattoman ahdistusmöhkäleen, ja tunteet liukenevat yhä kauemmas.

Kunnes päättää kestää kaiken.

Niin, oivalsin, kuinka olin rakastunut vaaleaan kiharatukkaiseen, ja kuinka pelkäsin sitä, kuinka ei olisi tullut mieleenikään sanoa niin hänelle, tai ystävilleni, kuinka kiertelin, kuinka yritin pysytellä faktoissa: mitä meidän välillämme olikaan tapahtunut, kuinka odotin merkkiä häneltä, jotta olisin voinut oikeuttaa omat tunteeni, jotta rakkauteni olisi saanut olla olemassa - ikään kuin minä olisin ollut jotenkin syypää siihen. Oivalsin myös, kuinka häpesin sitä, kuinka tunne oli minusta jotenkin nolo, se ei olisi ollut nolo, jos toinenkin olisi tuntenut niin, mutta kaikki hänen tunteistaan eroava - kuin hän olisi tunteissaan jotenkin oikeamielinen ja puhdas - olisi ollut noloa. Niinpä minä kielsin itseäni tuntemasta niin, ja olin onneton, koska se oli kiellettyä. Ja ehkä häneen liittyvien asioiden vaikeus on siinä, että olen yhä häpeissäni siitä, että ihastuin kovemmin kuin hän, ja hän ja muut tietävät sen. Että minä olin se hupsu, joka luuli liikoja. Paskat, en minä luullut, minä toivoin, ja mitä pahaa on toivossa; minä rakastuin, ja minkä minä sille voin.

Kuinka monta kertaa toistinkaan tuota kieltoa: ihastuin, jopa rakastuin ihmiseen, jolle en saanut näyttää tunteitani. En saanut, en voinut, en uskaltanut. En ehkä olisi osannut, en minä tällä sitä tarkoita, että se olisi niiden toisten vika. Mutta en minä olisi uskaltanut kertoa jollekulle, että olen rakastunut, jos en olisi melko varma, että toinenkin tuntee niin. Tai ehkä sanoinkin, mutta jo varmana siitä, että toisella on eri mieli. Tiesin, että tunnen voimakkaasti, mutta häpesin sitä, en rakastanut omaa tunnettani ja itseäni sen myötä. Ja ne, jotka minulle tunnustivat rakkauttaan - en minä heistä piitannut. Heissä oli jotakin typerää. Heidän suoruutensa oli lapsellista, heidän tunteellisuutensa etovaa. Ja kuitenkin nautin siitä, tarvitsin sitä, hyödyin siitä, paistattelin siinä, salaisesti. Otin heidän rakkautensa kunnianosoituksena, ja se teki suhteemme erityislaatuiseksi - se on rakkauden tehtävä, luoda merkityksiä - mutta suhdetta heidän kanssaan en voinut ajatellakaan.

Kuinka avara on maailma, jossa saa tuntea; kuinka helppo on maailma, jossa tulee toimeen tunteidensa kanssa.

P.S. Varmaan aina kirjoittaessa mietin, pitäisikö luopua tuosta 'elämä' -tagista, kun se kuuluu vähän kaikkiin kirjoituksiin, mutta kuitenkin pidän siitä, niin että ehkä se jatkaa olemassaoloaan, vaikka sitten joka postauksessa.

Tun-teet

Yritän opetella nostamaan itseni tunteideni yläpuolelle. Taisiis, reagoida tunteisiini, mutta en antaa niiden olla kaikki. Olen kuvitellut olevani kovinkin "tunteellinen" ja herkkä kuuntelemaan tunteitani, mutta olen viime aikoina joutunut myöntämään sen harhaluuloksi. Tuo tunteellisuuteni on ollut vähän liian voimakasta (en tiedä onko tämä sitä mistä olen kuullut puhuttavan "tunnekoukkuina"), sellaista tunteelle täysin antautumista, että milloin mistäkin olosta muistuttaa itseään koko ajan niin että tunne ei tule ja mene vaan vain tulee ja minä jään elämään sen voimalla. Ihastumisen pitäisi olla joka minua yhtä voimakkaana mielessä, en halua jättää surua hetkeksikään tai haluan ylläpitää loukkaantuneisuuttani. Ikään kuin koko minuuteni olisi kiinni siitä. Tunteet ovat olleet niin kokonaisvaltaisia ja energiaa vieviä, että olen alkanut karttaa niitä ja tietysti tuntea ahdistuneisuutta niiden vuoksi. Niinpä tuo "tunteellisuuteni" näyttää nyt lähinnä ahdistuneisuudelta, sekavalta möykkyisyydeltä minkä tahansa vaikeuden tai ongelman tai uuden jutun edessä. Tai jo näiden mahdollisuuden edessä. Ja kun tietää, miten täynnä elämä on vaikeuksia, tai haasteita, uusia tilanteita, voi kuvitella miten ahdistavaa on ollut. Sillä lailla pikkuisen epämiellyttävää melkein koko ajan, ja mukavissakin asioissa piilee epäonnistumisen mahdollisuus ja pettymyksen pelko, kun ei jaksakaan ylläpitää sitä innostunuttakaan tunnetta kovin kauaa. Kyllästyin siihen, miten ahdistuksen välttely ajaa minut nurkkaan. Se estää ottamasta mitään haasteita vastaan: uusia ihmisiä, uusia harrastuksia, uusia paikkoja, uusia töitä. Ja se saa jumittamaan vanhoissa ihmissuhteissa vanhoihin pelkoihin, jättää siihen epämääräisyyteen joka joskus on vallinnut. Estää elämästä omaa, avointa, rohkeaa elämää. Ja kuitenkin tiedän, että minulla on kapasiteettia muuhunkin kuin anteeksipyytelyyn.

Olen nyt opetellut suhtautumaan tunteisiin vähän eri lailla, vähän etäämmältä. Olen pystynyt tarkastelemaan niitä, ja löytänyt ne jotenkin oikeammin, niiden merkityksen kautta. Jostain syystä se on paljon kipeämpää kuin pakkomielteinen tunteissa piehtarointi. Kai siksi ettei niihin voi jäädä lepäämään, ne eivät enää sillä tavalla anna ratkaisua, vaan elämisen voima pitää kaivaa muualta. Tunteiden löytäminen on lisäksi vähän pelottavaa. Ne ovat niin vahvoja! Kai pelkään, että ne saavat minusta ylivallan niin kuin ahdistus on saanut. Ja tunteet nousevat vahvoina varmasti senkin vuoksi, että en pitkään aikaan ole osannut niitä ilmaista.

Ymmärrän hyvin, kuinka tukahdutetut tunteet voivat räjähtää sopivassa tilanteessa kamalina ylilyönteinä, mutten halua itse joutua sellaiseen tilanteeseen. On opeteltava vähintäänkin itse huomioimaan ja oikeuttamaan itselleen nuo tunteet. Sitä voi (ja täytyy) hallita, miten niitä ilmaisee ja kenelle ja missä tilanteessa.